Nimi: Kerro minulle
Author: OneWord
Beta: Löytyy useita, tosin yksikään ei liiku tällä foorumilla
Tyylilaji: Angst
Paritus: kertoja/Sofia
Varoitukset: Angstia mahan täydeltä.
Ikäraja: S
Summary: Hän eli täyttä elämää, mikä meni vikaan?
Vastuuvapaus: En saa tästä rahaa, mainetta tai kunniaa ja hahmot omistavat itse itsensä.
A/N: Aikoinaan novellikilpailuun rustattu, suhteellisen vanha teksti ja kirjoitan nykyään erilailla, mutta tunnearvoa on sen verran, että jos uskaltaisin laittaa tämän kuitenkin ensimmäiseksi tekstikseni tänne. Kommentteja kaipaan silti! Ja kaipaan kovasti. Lopussa oleva aikamuodon muutos tarkoituksellinen, eikä vahinko. Muutan kyllä sen, jos se on epäselvä/häiritsevä.
Suurten kuusten latvat kaartuivat uhkaavina ylleni. Pieni metsätie oli muuttunut auringon laskiessa aivan toisenlaiseksi. Ennen niin kaunis ja täynnä iloa ja elämää, ja nyt pimeydessä tie näytti kuolleelta ja lähes vihaiselta rikkomattoman rauhansa häirinnästä. Kuului vain oksien ja hiekan rapina jalkojeni alla, ja välillä metsän eläimet muistuttivat olemassa olostaan ääntelemällä varjoista.
Katselin varovaisesti ympärilleni. Tie näytti loputtomalta, ja häikäisevän kirkas kuunsirppi loi tielle omaa elämäänsä elävät varjot. Oli hyvin pimeää, enkä nähnyt kuin lähimmät puut selvästi. Kaikki muu oli kuin musta, tulviva joki: kaikki muodot sekoittuivat ja muodostuivat yhdeksi sulavaksi kokonaisuudekseen, jossa varjoissa lymyilevät hahmot jatkoivat ikuista tanssiaan. En pelännyt, sillä pimeydessä oli mielestäni jotain kaunista, jotain kiehtovaa ja jotain kohtalokasta. Pimeä metsä oli kuin rauhoittava vastavoima silmiä polttavaan menestyksen tavoitteluun.
Vain vanha sininen polkupyöräni loisti väreissä. Se oli hiukan kärsinyt matkasta metsätielle: käsijarru ei enää toiminut, ja kumi tuntui puhjenneen. Mutta oliko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä? Millä oli enää merkitystä nyt? Olin kuin suuressa finaalissa, jossa kaikki pelinappulat aseteltiin kohdalleen ja suuri viimeinen näytös oli alkamassa. Näytös, jossa kaikkien kohtalo punoutuisi yhteen. Virheisiin ei finaalissa ole enää ole varaa.
Ensimmäiset lempeät sadepisarat suutelivat ihoani kuin lohduttaen, lausuen tyhjiä ja merkityksettömiä sanoja. Sanoja, jotka kuulijat aina haluavat sisimmässään kuulla: ”Kyllä tämä tästä. Sinä selviät.” Kerro minulle, mitä on anteeksianto!
Halusin huutaa, mutta mitä apua siitä olisi ollut, kun kukaan sitä ei kuitenkaan olisi kuullut. Kukaan ei olisi tullut viemään minua pois täältä, jonnekin parempaan. Kummallista, kuinka ihmiset aina vain haluavat jotakin parempaa, ja mikä olikaan paremmuuden mittari? Se, oliko itsellä enemmän kuin muilla! Tunsin viiltävän omantunnon piston sydämessäni. Tunnistin mietteistäni itseni ja itsekkäät pyrkimykseni. Kuinka kauan menikään ymmärtämiseen? Tiesin sen nyt varmaksi, itsekkyys on vielä vievä ihmiskunnan ikuiseen tuhoon ja häpeään. Häpeään, joka oli kuin ihoon liimattu naamio.
Kaikki alkoi noin kuukausi sitten. Voi, kuinka erilainen silloin olinkaan! Luulin tietäväni elämästäni kaiken, mutta olin eksynyt siihen kuin päättymättömään labyrinttiin. Olin nuori ja naiivi. Olin, kuin mikään ei voisi pysäyttää minua. Elin täysillä ja pidin itsestäni huolta. Koko ikäni olin ollut suosittu seurapiirihai, ja ihailijoita oli aina ollut jonoksi asti. Se ehkä teki minusta itsekkään ja aivan liian itsevarman. Luulin, että kaikki täällä on vain minua varten enkä tulisi koskaan itkemään kaipauksesta eikä suru koskaan voisi koskettaa minua. Vaan toisin kävi, ja eräänä kauniina syyspäivän iltana Kuolema koputti ovelle, katsoi taloni sisään ja kääntyi Kohtalon kylmä hymy huulillaan pois.
Miksi tämä kaikki tapahtui juuri minulle? Mikä oli tämän kaiken tarkoitus? Heittelikö elämä minua siksi niin julmasti, että ymmärtäisin omat tekoni ja syyllisyyteni? Kaikki oli niin hyvin, kuin pystyi olemaan, ja silti halusin aina vain enemmän. Olin juuri saanut varman työpaikan suuresta pienkonefirmasta, kunhan vain olisin ensin saanut opintoni valmiiksi. Isäni katsoi minua aina ylpeänä. Hän oli minusta, vanhimmasta pojastaan, niin ylpeä. Äitini aina jaksoi ihmetellä hyvää koulumenestystäni urheiluharrastusteni lomassa. Jopa pikkuveljeni ihannoi minua, ja hän aina halusi tulla isona samanlaiseksi kuin minä. Kaiken tämän lisäksi minä nautin siitä erityishuomiosta, jonka perheeltäni sain. Kerro minulle, mitä on häpeä!
Minulla oli myös tyttöystävä, jota vanhempani lähes jumaloivat. Hänen nimensä oli Sofia. Se ei koskaan ollut mitään vakavaa, enkä tiedä, leikinkö vain hänen tunteillaan. Joka tapauksessa kaikki ystävämme katsoivat meitä ihaillen, mikä oli kai tarkoituskin. Olimme aina olleet suosittuja ja meidät kutsuttiin aina sinne, missä tapahtui. Rakastimme juhlia, ja kutsuja juhliin lähes sateli. Kerran eräissä pikkujouluissa tapasin hänet, enkä koskaan unohda sitä hetkeä, jolloin hän rohkaisut ottaneena tuli pyytämään minua tanssimaan. Hän tanssi kömpelösti, mutta silti siinä oli jotakin, joka erotti hänet selvästi niistä kymmenistä tytöistä, joiden kanssa olin sinä iltana tanssinut. Hän oli aito, eikä yhtään hävennyt pinnallisuuttaan.
Olimme molemmat niin pinnallisia, aivan kuin päässämme olisi ollut aurinkolasit, joiden linssien tilalla olisi ollut peilit. Näimme vain itsemme, mutta itsemme ihailu peilistä piilotti meiltä todellisuuden. Kuinka me pystyimmekään olemaan niin sokeita! Oi, Sofia! Tyttö, jonka hiukset olivat tummat kuin pähkinäpuu ja jonka silmät kuin kirkkain smaragdi! Kerro minulle, mitä on syyllisyys!
Minä petin häntä. Muistan joka ainoan kerran, eikä se koskaan edes tuntunut väärältä. Sofia ei koskaan tiennyt mitään, ja jos tiesikin, ei hän sanonut mitään. En keksi yhtäkään syytä, miksi hän olisi vaiennut. Olisikohan hän todella rakastanut minua? Ei, ei minussa ollut mitään muuta hyvää ja kaunista kuin ulkokuori. Julmasti käytin häntä hyväkseni, ja nyt sitä kadun. Kerro minulle, Sofia, mikä on rakkauden voima! Kerro minulle, mitä on katumus!
En kyennyt siis epäilemään mitään, kun hän eräänä iltapäivän tuntina soitti minulle ja pyysi luokseen. Hän asui kaukana kaupungin ulkopuolella, sanojeni mukaan ”keskellä ei-mitään sivistyksen ulottamattomissa”. Hän jaksoi aina nauraa sille. Kaunein nauru, jonka olen koskaan kuullut. Matka kotoani hänen luokseen oli hyvin pitkä. Puhelimessa hän oli kuulostanut iloiselta ja jännittyneeltä. Kuvittelin hänen kehitelleen taas jotain ”yllättävää” elokuvailtaa tai jotain muuta vastaavaa. En oikeastaan odottanut mitään ja olin jo hiukan tympääntynyt Sofian jatkuviin ”yllätyksiin”. Tällä kertaa hän todella yllätti minut, ja Kohtalon ajastin käynnistyi.
Kaikki oli sinä päivänä mennyt minusta huonosti. Olin ajanut reilua ylinopeutta humalassa pari päivää aiemmin, ja siksi ajokorttini oli lentänyt määräajaksi kuivumaan. Kulkupelinäni minulla oli vain omat jalkani ja vanha sininen polkupyöräni. Ja Sofia aina jaksoi huolehtia ja kuinka hän raivostuikaan, kun kuuli minun tehneen sen typerän tempun! Sofiasta tuli aina mieleen meri. Toisinaan hän oli hyvin rauhallinen, tyyni ja lempeä ja tuntui, kuin hän tietäisi kaikki maailman salaisuudet vain tarkkailemalla ympäristöä. Toisinaan hän oli todellinen ikiliikkuja. Niin seikkailuhaluinen ja yhdistettynä rohkeuteen se aiheutti toisinaan melkoisia ongelmia. Mutta hän aina selvisi siitä. Hän oli todella vahva, mutta samaan aikaan myös niin herkkä. Hän oli kuin kolikon kaksi puolta.
Soitettuani hänen omakotitalonsa ovikelloa kuulin hänen lähes juoksevan ovelle. Hänen täytyi siis olla erityisen tohkeissaan asiasta. Vähän aikaa halailtuamme menimme suureen olohuoneeseen, joka noudatti Sofialle tyypillistä, barokkia matkivaa tummaa sisustus tyyliä. Hän raahasi minut tyyliin sopivalle punaiselle sohvalle, jonka pelkäsin vanhuuttaan rikkoutuvan. Siellä hän hiukan punastellen kertoi minulle asian, jota en koskaan olisi halunnut kuulla. Sekalaisten tunteiden aalto vyöryi ylitseni. Kohtalon julma leikki oli ottanut minut hampaisiinsa. Kaikki tuntui olevan menetetty ja elämäni pilalla, kun hän silmät loistaen huudahti ne kolme sanaa: ”Minä olen raskaana!” Kerro minulle, mitä on katkeruus!
Olin niin ajattelematon ja itsekäs. Ajatus minusta isänä oli vastenmielinen. Julmasti Sofiaa kohtelin, ja katsoin hänen kärsivää olemustaan hänen itkiessään lohduttomasti. Ei armoa, ei katumusta, ei yhtäkään lohduttavaa sanaa, kun vaadin häntä luopumaan lapsesta, tekemään abortin. Katalasti toimin valehdellessani hänelle, että hänestä tulisi huono äiti, ja selittäessäni, että abortin jälkeen kaikki olisi taas hyvin, aivan niin kuin ennenkin. Ja näin, kuinka hän murtui hitaasti jokaisesta sanasta, jonka annoin suustani virrata. Kerro minulle, mitä on itsekkyys?
Ei ollut oikein pakottaa hänet murhaajaksi, kuten hän itse abortin ilmaisi. Mielestäni minulla ei ollut vaihtoehtoja. Ajattelin aina vain itseäni, ja ehkä muutos vakiintumisesta ja aloilleen asettuminen pelotti minua. Kun nyt mietin, olinko koskaan ollutkaan vapaa? Olin ollut koko ikäni vankilassa, vaikka en sitä aiemmin nähnyt. Oma mieleni ja maailmankuvani kahlitsi minut aloilleen ja pysymään mielen vankilassa. Jälkiviisautta, mutta kuinka muutenkaan ihminen voi oppia, kuin kantapään kautta?
Keskustelun jälkeen asiat alkoivat sujua mielestäni oikealla tavalla. Sofia suostui aborttiin. Hän pelkäsi menettävänsä minut, jos säästäisi pienokaisen hengen. Pystyin vieläkin näkemään sieluni silmin hänen käsin kosketeltavan vahvan tuskansa, kun lapsi oli riistetty hänen kohdustaan. En säälinyt häntä, ja jopa melkein syytin häntä hänen raskaudestaan! Kerro minulle, kuinka tyhmä ihminen voikaan olla! Kuinka ajattelematon ja kylmä olinkaan, kun aiheutin kauniille Sofialleni sellaisen tuskan, josta hän ei koskaan toipunut!
Kuten kaikki tietävät, mennyttä ei takaisin saa. Abortin jälkeen Sofia muuttui. Ehkä eromme vaikutti siihen myös, sillä tosiasia on, että minä jätin hänet heti abortin jälkeen ja jätin hänet yksin surunsa kanssa. Ei se ole ihme, että hänestä tuli niin katkera. Hän vihaa minua ja itkee itsensä aina uneen. Hänen vanhempansa vihaavat minua. Jopa oma perheeni on menettänyt kaiken kunnioituksensa minua kohtaan. Ja minä toden totta ansaitsen sen! Kerro minulle, mitä on epätoivo!
Vasta silloin, kun olin menettänyt kaiken, aloin arvostaa sitä, mitä minulla oli ollut. Kuin filminauhana näin kaikki virheeni. Kaduin jokaista ilkeää ja satuttavaa sanaa. Kaduin jopa aborttia. Ymmärsin, että jos ei voi elämää toiselle antaa, ei myöskään saa toivoa toisen kuolemaa. Sillä monet, jotka ansaitsisivat elää, kuihtuvat liian aikaisin, kun taas ne, jotka ansaitsisi kuolla, elävät liian pitkään. En ole jumala, joka määrää elämästä. En ole oikeus. En ole yhtikäs mitään. Vasta silloin, vasta silloin aloin todella Sofiaa rakastaa.
Näitä olin siis kuukauden päivät mielessäni pähkäillyt. Tuntui, kuin pikkuhiljaa asiat alkaisivat palapelimäisesti loksahdella kohdalleen. En todellakaan tiedä, mitä olin tekemässä. Olinko tekemässä sen vain saadakseni ihmisten arvostuksen takaisin? Vai halusinko sitä todella? Oli kuitenkin varmaa, että vaikka mennyttä ei saa koskaan takaisin, niin tapahtumia voi aina koettaa korjata parhaansa mukaan. Tiedän olevani epäkypsä ja luonteeltani epävakaa, yhtenä päivänä tätä mieltä ja jo huomenna aivan toista. Vaikka vääriä asioita olenkin tehnyt, haluan ne korjata. Kerro minulle, kuka minä olen, mikä on ratkaisu?
Abortti oli ehkä elämäni suurin virhe, enkä voinut olla kuvittelematta, miltä hän olisi näyttänyt, jos olisi saanut syntyä. Jostain syystä olen lähes varma, että hän olisi ollut tyttö, ehkä jopa kauniimpi kuin Sofia ja toivottavasti ainakin viisaampi kuin minä ja Sofia. Ei niin pinnallinen, ja olisi välttänyt kaikki tekemämme virheet. Hänen nimekseen olisin antanut Emilia, Sofian äidin toisen nimen mukaan. Mutta kuollut mikä kuollut. En koskaan tule näkemään hänen hymyään, itkuaan. En koskaan tule näkemään häntä, en pitämään häntä sylissäni, en lohduttamaan hänen kaatuessaan pihatiellä. Onko tämä joku karman laki? Kerro minulle, mitä on suru!
Askelsin siis hitaan rauhallisesti pimeää metsätietä taluttaen rikkinäistä polkupyörääni. Kuu seurasi katseellaan katumusmatkaani. Aivan kuin sekin koettaisi parhaansa mukaan sättiä minua. Ansaitsin sen, ansaitsin kaiken sen vihan, jota maailmankaikkeus minulle soi. Kuitenkin hiljaa mielessäni toivoin tämän kaiken onnistuvan. Toivoin kuulevani hänen kauniin äänensä vielä kerran uudestaan. Äänensä oli kaunis kuin hellästi putoavat sadepisarat, jotka puhdistivat ja kostuttivat kuivan ja karun maaperän vapaaksi ikiaikaisista synneistään.
Pikkuhiljaa, aivan kuin varkain lähestyin kohdettani. Käteni hikosivat ja sekoittuivat hiljalleen putoileviin sadepisaroihin. Olin pyörtymäisilläni jännityksestä. Tuntui, kuin liian lyhyessä ajassa maailmani olisi kääntynyt aivan ylösalaisin. Pyöränrämän tönäisin julmasti pihanurmikolle välittämättä litistyvien orvokkien vastalauseista, ja olin varma, että näin varjon heilahtavan pienen punaisen omakotitalon ikkunasta.
Hitaasti kohotin käteni painaakseni ovikelloa. Rikkomattomassa hiljaisuudessa ovikellon heleä ääni tuntui raastavan tärykalvojani. Mitä on anteeksianto? Mitä on häpeä? Mitä on syyllisyys? Mitä on katumus? Mitä on katkeruus? Mitä on itsekkyys? Mitä on epätoivo? Mitä on suru? Kaikki kysymykset tulvivat raivoisana hyökyaaltona kerralla mieleeni. Sofia, ainut asia, mitä haluan, on sinun anteeksiantosi. Voi, kunpa en olisi ollut silloin niin tyhmä, pinnallinen! Kerro minulle, mikä on oikein!
Hiljaa kuulin oven avautuvan ja näin sinun kurkistavan oven raosta. Kuinka kaunis sinä oletkaan, noine surullisine silminesi! Kuinka olinkaan sinua ikävöinyt! Sofia, tein väärin ja olen siitä pahoillani. Häpeä ja tuska ovat sisälläni kuin vuorotteleva tuli, joka hitaasti polttaa minut sisältä päin.
Nyt ovi on raollaan, maailma tuntuu pidättävän hengitystään. Kuulen sinun nyyhkyttävän hiljaa, suruasi peitellen, ja häpeä teoistani kasvaa. Voimattomana kohotan käteni ja tartun varovasti sinun pehmeään käteesi. Kätesi lämpö kuohahtaa kehoni läpi sydämeeni asti. Kuinka olinkaan kaivannut sinua! Koetan rohkaista sinua silittämällä hennosti kämmenselkääsi, vaikka itse rohkaisua kaipaan. Värähdät hennosti kuin säikähdyksestä, mutta et vedä kättäsi pois. Sykkeeni nousee jännityksestä ja maailma sumenee hetkeksi silmissäni. Hengitän syvään, ja tunnen sanojen takertuneen kurkkuuni. Katson kasvojasi ja näen kyynelten peittämät silmäsi ja arasti hymyilevät punaiset huulesi. Tämä todellakin on finaali. Yksikin virhe, ja peli on ohi. Huokaisen uutta voimaa saaneena ne kohtalokkaat sanat: ”Sofia, anna minulle vastauksesi.”
Kohtalon ja Kuoleman peli on päättynyt.
