Author: Sole
Fandom: Glee
Genre: Angst
Rating: S
Pairing: Kurt/Finn/Blaine
Disclaimer: Glee ei kuulu minulle, niin kovasti kun sen tahtoisinkin kuuluvan
Summary: ”Katsos poikaa, sehän näyttää onnelliselta.”
Hyvää syntymäpäivää, Zachy!
Pala tähtitaivasta perhoshaavissa
Silloin, kun Finn ei saa unta, tämä makaa selällään sängyllään, ja ajattelee Kurtia. Ei sillä tavalla, Finnhän rakastaa Rachelia, tyttöä, jolla on tummat silmät, ruskea tukka ja suudellessa suu hieman raollaan. Tai ainakin luuli rakastavansa. Enää Finn ei ole varma heistä kahdesta. Välillä Rachel osaa olla varsinainen draamakuningatar, laulaa liian kovaa ja korkealta. Rachelin sanoessa rakastavansa Finn jättää vastaamatta, ja suutelee Rachelia, vaikka ajattelee toista. Kun Rachel kuiskaa huulet hipaisten Finnin korvaa: rakastatko vai etkö rakasta, Finn vain leikkii hymyilevänsä, ja on hiljaa, sanomatta sanaakaan.
Finn sulkee silmänsä haaveillen Kurtin kädestä kädessään, rypistää otsaansa ajatellen, ettei tyttöystävistä seuraa kuin päänsärkyä. Rachelhan rakastaa itseään enemmän kuin Finniä. Kurt päästää irti Finnin kädestä, ja hetken Finn haparoi tyhjää. Eihän Kurt ole oikea, eikä haavekuviin voi koskea. Finn nousee istumaan, katsoo ulos ikkunasta. Ulkona on vielä pimeää, taivas itkee ikkunalasin litimäräksi. Sateensirpaleet peittävät tähdet näkyvistä. Herätyskellon digitaalinumerot näyttävät aamuneljää, ja Finn tietää, ettei vielä ole aika herätä.
Finn ajattelee Kurtin kalpeita kasvoja, surullisia silmiä ja suuta, joka ei hymyillyt Kurtin katsellessa peilikuvaansa sen ensimmäisenä aamuna Daltonin koulupuvussa. Kurt sanoi näyttävänsä liian tavalliselta. Silloin Finn sitoi Kurtin solmion, eikä Kurt kuin purrut huultaan Finnin pujottaessa kätensä sisään tämän sinisen takin kauluksesta. Burt huusi Kurtia autolta, ja Kurt heitti laukun olalleen sanaakaan sanomatta. Finn jäi seisomaan paikoilleen eteiseen. Kurtin kuva haalistui hiljalleen peilin pinnasta, Finn ajatteli vaivaantuneena Kurtin näyttäneen kauniilta puvusta huolimatta.
Finn istuu hiljaa pimeässä, etsii katseellaan taivaalta putoavia tähtiä. Finn tahtoo nähdä tähden lentävän, poimia sen, ja toivoa Kurtia itselleen, vaikka tietää Kurtin kuuluvan jo toiselle, Blaine Warblerille. Blainelle, joka hymyilee silloinkin, kun tahtoisi itkeä. Finn ei ole nähnyt Blainen kasvoilla muita ilmeitä. Finn huokaisee. Kerran Kurt oli heistä se, joka katseli silloin, kun luuli, ettei toinen näe. Vaan enää Kurt ei haaveile, onhan Kurtilla Blaine. Ei Kurt Finniä tarvitse. Kerran Kurt oli heistä se, joka tahtoi kerätä taivaalta tähdensirpaleita perhoshaavilla. Finn kuuntelee Kurtin hiljaista hengitystä, ja tietää tahtomattaan, miltä tuntuu rakastaa.
Kurtin alettua puhua Blainesta Burt sanoi Finnille: anna sen haaveilla, Finn tunsi vain putoavansa.
”Katsos poikaa, sehän näyttää onnelliselta”, Burt sanoi hapuillessaan käteensä kaukosäädintä.
Ja Finn vain nyökkäsi, eikä tiennyt, mitä tehdä.