Nimi: Ehkä vadelmateestäkin tulee humalaan
Kirjoittaja: Death Eater
Beta: Ei ole, siis minua ja Wordia lukuunottamatta
Genre: fluff, romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Minka/Emil
Summary: On se kummaa, että tunteiden paljastamiseen tarvitaan monen vuoden piilottelua, pelkkiä tylsiä tv-ohjelmia ja pitkästyttävää kesäiltaa. Ja vadelmateetä.
A/N: Joo, oli nyt illalla tylsää ja päätin kirjoittaa tällaisen lyhyen one shotin, joka jollakin tapaa kertoo tosi paljon omista tunteistani ja kokemuksistani, siis tuota suudelmaa ja mitään romanssia lukuun ottamatta... Hope you enjoy.
Ehkä vadelmateestäkin tulee humalaan
Katseeni on lukittunut televisioon, vaikka minua ei todellakaan kiinnosta joskus 1900-luvun alussa tehtailtu sotaelokuva. Oikeastaan en edes tiedä, milloin televisio ja elokuvat keksittiin – koska en ole kovinkaan sivistynyt tai fiksu ihminen – mutta väliäkö tuolla. Etsin kädelläni kaukosäädintä ja varon visusti koskemasta sinuun, kuin peläten että voisit suuttua siitä pahastikin. Mutta ethän sinä suuttuisi, et vain reagoisi mitenkään. Ja joskus sekin tuntuu olevan pahempaa kuin viha, se kun et osoita tajuavasi minun olemassaoloani millään tavalla. Et ole koskaan viitsinyt hymyillä minulle, et kertaakaan, tuskin haluat edes istua vieressäni sillä liian pienellä sohvalla. Tiedän, että olet huomannut minun uteliaan ja ehkä jopa ihastuneen katseeni sinun kasvoissasi, muttet ole huomioinut sitä millään tavalla.
Vaihdan kanavaa, mutta sieltäkään ei tule mitään. Huokaisen ja nousen ylös sohvalta, heitän kaukosäätimen lämpimälle paikalleni ja katoan keittiöön. Minun on turha sanoa sinulle mitään, koska tunnen itseni vain ja ainoastaan typeräksi silloin. Sinä voisit saada kenet tahansa, kaikki koulun tytöt kuolaavat perääsi. Tai no, eivät kyllä ihan kaikki. Joka tapauksessa näyttää siltä, että kukaan ei ole vielä osoittautunut sopivaksi, ja se jos mikä saa minut entistäkin masentuneemman oloiseksi. Jos ne pakkelinaamaiset mielistelijät eivät riitä sinulle, minä en tule kuuloonkaan.
Eikö olekin harmi, että juuri meidän vanhempamme halusivat viettää yhteisen loman meidän mökillämme?
Laitan veden kiehumaan ja availen keittiönkaappeja. Television äänistä kuulen, että sinä vaihtelet kanavia tiuhaa tahtia, ja tahtomattanikin hymyilen. Voin kuvitella kasvoillasi olevan ilmeen, nyrpeän ja silti samalla välinpitämättömän. Voin kuvitella senkin, kuinka valtasit koko sohvan itsellesi heti kun minä lähdin, ja kuinka sinä nyt loikoilet siinä ja toivot popcornkulhon ilmestyvän tyhjästä eteesi.
Minä löydän viimeinkin pienen, kukikkaan purkin, jonne äiti on tunkenut teepussit. Hymähdän hiljaa pinkeille kukille ja avaan kannen, joka paljastaa värikkään valikoiman erilaisia teemakuja. Katselen niitä hetken, yritän miettiä mitä minun oikeastaan tekee mieli. En tiedä kuka on saanut päähänsä nimetä erimakuiset teet, mutta ainakin tällä henkilöllä on ollut hauskaa niiden tekemisessä. Pikkuruisten teepakettien kyljissä lukevat nimet kuuluvat minusta ennemminkin runokirjan sivuille, mutta mitäpä tuosta. Jossain vaiheessa minä päädyn nappaamaan paketista vadelmateepussin.
Vesi kiehuu kuumaksi nopeasti, ja minä meinaan polttaa sormeni kaataessani sitä kattilasta valtavaan mukiin. Mökille on hankittu kyllä vedenkeitinkin, mutta minusta kattilassa keittäminen on kotoisampaa ja tuo mieleen kaikki ihanat mökki-illanvietot. Ne, joihin sinä et tietenkään ole koskaan osallistunut, sinähän olet täällä muutenkin ensimmäistä ja varmasti viimeistä kertaa.
Mikset vain lähtenyt pitämään hauskaa muiden kanssa?
Kuulen, että televisio sammuu. Sitten kuuluu askelia, ja sinä ilmestyt keittiön oviaukkoon. Yritän olla tuijottamatta silmiäsi, ja keskityn tiiviisti sekoittamaan teevettä lusikallani. Tajuan laittaa teepussin joukkoon vasta hieman liian myöhään, mutta ilmeisesti sinä et huomannut sitä. Kun nostan katseeni varovasti sinuun, tajuan että katsot oikeastaan minun kasvojani.
Tietenkin juuri minä olen meistä se, joka punastuu kamalan herkästi.
”Mitä?” saan sanottua. Yleensä en vaivaudu puhumaan sinulle tietäen, ettet voisi kiinnostua jutuistani ollenkaan. Mutta kiusallinen tuijotuksesi on saatava jollakin pois ennen kuin minä menetän järkeni täysin.
”Ei mitään”, sinä vastaat kasvot peruslukemilla, ehkä hieman mietteliään näköisenä. ”Sä keitit teetä?”
”Ai säkin tajusit.”
”Vieläkö sitä on jäljellä?”
Nyökkään kattilaan päin. Vesi on varmaan vielä tarpeeksi kuumaa sinun makuusi, enkä minä pane pahakseni vaikka tuletkin juomaan teetä minun kanssani. Tai mitä todennäköisimmin kaadat vettä kuppiisi, otat teepussin ja katoat tietokoneesi tai television ääreen. Joka tapauksessa minusta tuntuu hyvältä tietää, ettet ehkä välttelekään minua niin paljon kuin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä sinä et inhoakaan minua, ehkä me voimmekin olla salaa väleissä keskenämme silloin, kun sinun ei tarvitse esittää kavereillesi. Muusta minun ei tarvitsekaan haaveilla, sinä riittäisit minulle minä tahansa.
Juttukaveri, ystävä, paras ystävä. Tai jotain vielä enemmän.
Minun ihmetyksekseni sinä istuudut minua vastapäätä pöydän ääreen ja alat kilisytellä lusikkaa muumimukin reunoja vasten. Sinä muistit sentään laittaa teepussinkin mukaan. Katson tarkasti ja tajuan, että otit samaa vadelmateetä kuin minäkin. Siirrän katseeni omaan teeheni, jota voisi jo juoda, siis jos se ei olisi niin kuumaa. Teepussin sisältö on värjännyt veden heleän pinkiksi, ja se näkyy selvästi mukini valkoista pintaa vasten.
Hiljaisuus. Sitten se on sinulle kai tarpeeksi.
”Mitä sä mietit?” kysyt yhtäkkiä, ja minä kohotan katseeni hämmentyneenä.
”Sitä, miksi tämä tee on vaaleanpunaista”, sanon totuudenmukaisesti ja nyökkään jäykästi teekuppiani kohti.
”Etkö sitten pidä siitä väristä?”
”En erityisemmin.” Okei, minä vihaan pinkkiä. Ja vaaleanpunaista. Ne eivät kai ole sama asia.
”Entä vadelma?”
”No mitä luulet?” vastaan kummalliseen kysymykseesi, ja sanojeni jälkeen hörppään teetä valtavan kulauksen.
Uusi hiljaisuus laskeutuu välillemme, ainoa ääni on jääkaapin hiljainen hurina ja meidän lusikkamme, jotka kilisevät yhä teekuppeja vasten. En tiedä, miksi haluat yhtäkkiä viettää laatuaikaa minun kanssani, mutta ehkä sinäkään et perusta särisevistä, mustavalkoisista sotaleffoista. Ehkä tämä ilta on sinusta yhtä tylsä kuin minustakin.
Jossain vaiheessa me molemmat olemme juoneet teemme melkein loppuun, etkä sinä kai enää kestä olla hiljaa. Mutta ainakin se on helpotus minulle, minun ei nyt tarvitse aloittaa keskusteluja tai olla se puheliaampi osapuoli. Yleensä minä joudun puhumaan suuni puhki ja vähän vielä sen jälkeenkin, jotta saan ystäväni edes mumisemaan minulle jotakin vastaukseksi. Minun ystäväni eivät ole ehkä maailman parhaita, mutta minkäs sille voi. Sinä voisit korjata senkin, täyttää tyhjän paikan sisälläni. Sen paikan, missä jonkun todella tärkeän henkilön kuuluu olla.
”Joko sä joit?” Tykkäät näköjään kysellä minulta kaikkea aika turhaa, ja pieni hymy kohoaa kasvoilleni.
”Melkein. Miten niin?”
”Aattelin vaan, että kai täällä olisi muutakin tekemistä kuin tässä istuminen. Perse puutuu.”
Tyrskähdän hiljaa, koska kuulostat niin huvittavalta. ”Mene hyvä ihminen tekemään jotakin muuta. Et sä siihen mua tarvitse.”
”Mutta mä haluan.”
Nyt katson sinua häpeilemättä silmiin ja yritän tulkita sanojasi. En tiedä, ymmärsinkö oikein. Sanasi kuitenkin antoivat ymmärtää, että sinä haluat tehdä jotain minun kanssani, ja se jos jokin saa minut edes hieman paremmalle tuulelle. Sitä paitsi olet kai vihdoin tajunnut, että minäkin olen elävä olento, että minulle voi puhua. Ja että minun kanssani voisi vaikka tehdäkin jotain, katsoa vaikka sitä huonoa elokuvaa. Et tajua, miten naurettavan paljon saat aikaan pelkillä sanoillasi.
En tiedä, miltä rakastuminen tuntuu. Olen kuitenkin aina kuvitellut, että se on sitä, mitä minä sinua kohtaan tunnen. Kuvittelen niin vieläkin.
”Minka?”
”No mitä?” Tyhjennän viimeisetkin teepisarat kurkkuuni ja katson sinuun odottavasti.
”Tuutko sä?” Sinä odotat minua, seisot taas nojaten ovenkarmiin. Ja näytät niin houkuttelevalta, että minun tekisi mieli rynnätä syliisi. Minun täytyy kuitenkin muistaa käyttäytyä sopivasti, koska vaikka nyt osoitatkin huomaavasi minut, se ei tarkoita mitään enempää.
”Joo?” sanon hieman hämmentyneenä, koska yleensä et välitä siitä, tulenko minä katsomaan televisiota sinun kanssasi vai en.
Eikö sohva tunnukin paljon pienemmältä kuin äsken?
Pistän jalat kippuraan sohvalle, kiedon käteni niiden ympärille ja menen mahdollisimman kauas sinusta. En usko, että pitäisit siitä, jos hyppäisin suoraan syliisi. Ja vaikka istun sinusta niin kaukana kuin on mahdollista, tunnen koko ajan jalkojesi hipovan minun omiani, pystyn melkein tuntemaan ja kuulemaan hengityksesi.
”Laitatko sä teeveen päälle?” kysyn hetken päästä, koska kaukosäädin on sinun käsinojallasi.
”En.”
”Mikset?”
”Sua on paljon kivempi katsella.”
Nyt punastun ainakin rajusti, ja yritän saada hiukseni paksuksi verhoksi kasvojeni ja sinun katseesi välille. En tiedä, olenko vain kuvitellut sen kaiken – sen, että vihaat minua, sen ettet kestä minua silmissäni, että olen vain mitätön ja typerä. En ole kuitenkaan koskaan voinut kuvitella, että sinä pitäisit minusta, koska en yksinkertaisesti ole niin kiinnostava ihminen. Toisin kuin sinä. Sinä olet kiinnostava, aika hiton kiinnostava. Niin kiinnostava, etten saa silmiäni irti sinusta vaikka yritän. Minun on pakko vilkuilla sinua hiusteni lomasta nytkin, ja huomaan sinun katsovan minua se mietiskelevä ilme kasvoillasi, mikä sinulla oli hetki sitten keittiössä.
En tiedä kuvittelenko vain, mutta sinä tunnut olevan yhtäkkiä paljon lähempänä kuin äsken.
”Minka?” sanot taas, äänessäsi kysyvä sävy.
”Emil?” kysyn sanoen nimesi ja puraisen lujaa huultani, joka on jo tarpeeksi rohtunut.
”Mä taidan tykätä susta.” Mietit hetken sanojasi – minä tuijotan sinua uskomatta korviani – ja lisäät vielä perään: ”Ja aika helvetin paljon.”
On se kummaa, että tunteiden paljastamiseen tarvitaan monen vuoden piilottelua, pelkkiä tylsiä tv-ohjelmia ja pitkästyttävää kesäiltaa. Ja vadelmateetä.
Minä tyhmä en vastaa mitään, etkä sinäkään sano hetkeen mitään.
”Minka?” sanot kuitenkin kohta, jo kolmannen kerran tänä iltana. Sävähdän vasta silloin, tajuan että toistat nimeäni jatkuvasti. Minä pidän siitä.
”Mäkin taidan tykätä susta”, soperran ja uskaltaudun katsomaan sinua silmiin.
”Saanhan mä suudella sua?” varmistat, mutta en ehdi vastata huuliesi painuessa omieni päälle. Kai minä olisin ehtinyt huutaa vastalauseen, jos olisin halunnut.
Se tuntuu minusta oikealta ja juuri siltä niin kuin pitääkin. Vaikka suudelma on hieman haparoiva ja ainakin minun osaltani epävarma, se ei latista tunnelmaa millään tavalla. En edes jaksa alkaa laskea niitä kaikkia kertoja, joina haaveilin sinusta ja huulistasi, niiden mausta ja siitä kihelmöivästä tunteesta, kun ne kohtaavat minun huuleni. Oikeasti en koskaan tosissani luullut, että näin voisi tapahtua. Sillä ei kuitenkaan ole väliä, ja minä haluan nauttia suudelmasta niin kauan kuin on mahdollista. En jaksa muistaa rohtuneita huuliani.
Ehkä vadelmateestäkin tulee humalaan.
