Otsikko: Joulutähti
Kirjoittaja: Nynaeve
Ikäraja: S eli sallittu
Henkilöt: Victor ja Gabriel (omat hahmot)
Genre: originaali, slash, angst
Varoitukset: maininta kuolemasta
Yhteenveto: 6 eri joulua.
A/N: Kirjoitettu joululahjaksi parhaalle ystävälleni jouluna 2008. En yleensä julkaise originaaleja, mutta koska mulla on paha writer's block menossa, yritän saada kirjoitusinspiraatiota päälle kaikin tavoin. Kommentit otetaan siis vastaan riemusta kiljuen. ^^
JOULUTÄHTI
1963
Lumimyrsky oli raivonnut jo päiväkausia; kukaan ei uskaltanut avata ulko-oveaan ja päästää pakkastuulta sisään. Puhelinlinja oli mykkänä, tiet lumikinosten hukuttamia. Pakkanen nujersi jokaisen, joka oli tarpeeksi tyhmänrohkea astuakseen ulos.
Oli jouluaatto. Ainoastaan nelivuotias Evangeline hymyili äidin leipoessa sämpylöitä. Gabriel näki punaiset silmät ja huolirypyt otsalla, jotka äiti yritti peittää tummilla kiharoillaan. Hän tiesi, että äiti oli itkenyt yöllä ja rukoillut Jumalaa auttamaan heitä. Kuusivuotias Gabriel tiesi myös, ettei Jumala kuulisi äidin rukouksia myrskyn yli.
Hän huomasi, kuinka äiti ja isä supisivat keskenään huolestuneina, kun luulivat hänen katsovan muualle. Hän ei sanonut mitään, istui vain keittiön pöydällä Evangelinen vieressä ja katseli ikkunasta, kun puut taipuivat säälimättömässä tuulessa. Gabriel tiesi tarkalleen, mistä äiti ja isä puhuivat. Jos myrsky jatkuisi, he jäisivät taloon vangeiksi. Jos he jäisivät taloon vangeiksi, heiltä loppuisi lopulta ruoka. Ja jos heiltä loppuisi ruoka…
Kun äiti kuiskasi kuolema, Gabriel peitti pikkusiskonsa korvat.
*
1972
”Riel, äiti kielsi sinua syömästä kinkkua vielä!”
Gabriel pyyhkäisi ruskeat kiharansa pois silmiltään ja kääntyi ärtyneenä Evangelinen puoleen. Hämärästi valaistu keittiö oli täynnä jouluruokia ja tuuhea kuusi, jonka Evangeline oli koristellut aamulla, seisoi ylpeänä nurkassa. ”Minä vain maistoin vähän”, Gabriel puolusteli suu täynnä kinkkua ja pyyhki kätensä keittiöpyyhkeeseen. Äiti raivostuisi, jos huomaisi Gabrielin ottaneen pienenkin palan kinkkulautaselta.
Joka paikka oli koristeltu erityisen hienoksi, sillä heille tulisi vieraita. Tähän asti he olivat aina viettäneet joulun vain oman perheensä kesken, mutta nyt seuraan liittyisi juuri naapuriin muuttanut Beckinsalen perhe. Gabriel muisti, kun he olivat seuranneet viisilapsisen perheen leikkejä pihalla. Evangeline oli tyrmistynyt nähdessään, että heidän vaatteensa olivat resuisia ja nuorimman tytön toinen kenkä oli rikki. Gabriel oli vain hymyillyt vähän ja ajatellut, että oli onnistunut suojelemaan siskoaan liiankin hyvin ulkomaailmalta. Mitä Evangeline olisi tiennyt köyhyydestä, kun heillä oli aina ollut kaikkea?
Ovelta kuului hieman arka, melkein pahoitteleva koputus. Evangeline kiljahti innostuneena ja juoksi eteiseen avaamaan oven. Äitikin kiiruhti alakerrasta ottamaan vieraita vastaan, ja suki hermostuneena nutturalta karanneita hiuksiaan. Vieraiden seura varmasti tekisi äidille hyvää, Gabriel ajatteli. Hän oli huomannut, kuinka äidin ruskeiden silmien alle oli ilmestynyt tummat varjot, jotka eivät kadonneet enää pitkienkään yöunien jälkeen.
”Hyvää joulua!” Evangeline tervehti iloisena avatessaan oven. Gabriel hymyili keski-ikäiselle naiselle, joka astui eteiseen harmaassa hameessaan ja viisi lasta kannoillaan. Talon täytti välitön meteli, kun lapset alkoivat yhteen ääneen ihmetellä ympäristöään. Äänet ja melu olivat hyvin tervetulleita hiljaiseen taloon, jossa yleensä kaikui vain Evangelinen nauru.
”Olette niin kauhean ystävällisiä, kun kutsuitte meidät tänne”, rouva Beckinsale sanoi ja hymyili harmaat silmät loistaen. Hänen käsivarrellaan oli kaunis joulutähti, jonka hän ojensi äidille. Gabriel ajatteli, että punainen kukka teki äidinkin kalpeista poskista hieman punertavammat. ”En voi kiittää teitä tarpeeksi, rouva Sullivan.”
”Sanokaa vain Sandra”, äiti kehotti ystävällisesti. ”Ja tämä kaunis joulutähti on täydellinen osoittamaan kiitollisuutenne.”
Rouva Beckinsale hymyili mielissään. ”Mieheni oli myös hyvin iloinen kutsusta”, nainen lisäsi, ”mutta hän on töissä, eikä valitettavasti pääse tulemaan. Onko teidänkin miehenne töissä nyt joulun?”
Gabriel huomasi Evangelinen hymyn värähtävän hieman. Hän vältti äitinsä katsomista tietoisesti, sillä juuri näinä hetkinä varjot silmien alla näyttivät kaikkein tummimmilta. ”Mieheni on kuollut”, äiti sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Hänen kuolemastaan tuli tänään yhdeksän vuotta.”
Rouva Beckinsale näytti kauhistuneelta. ”Olen kamalan pahoillani!” hän henkäisi. ”En – en tiennyt – ”
”Ei se mitään”, äiti sanoi varmalla äänensävyllä ja hymyili vähän. ”Ette voinut mitenkään tietää.”
Pieni, painostava hiljaisuus laskeutui eteiseen. Sen aikana Gabriel tutkiskeli rouva Beckinsalen takana seisovia lapsia. Kaksi nuorinta lasta olivat punaposkisia ja vaaleahiuksisia tyttöjä, jotka hymyilivät Gabrielille ujosti. Vierekkäin seisovat tyttö ja poika näyttivät Evangelinen ikäisiltä, noin kolmentoista vanhoilta. Gabriel arveli, että he olivat kaksoset, sillä paitsi että he olivat samanikäisiä, he olivat myös hätkähdyttävän yhdennäköisiä. Taaimpana seisoi pitkä poika, jonka rikkonaiset vaaleat hiukset valuivat mustan pipon alta silmille. Gabriel ei nähnyt pojan silmiä, sillä mustat ripset peittivät lattiaan suunnatun katseen.
Äiti rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. ”Tulkaa toki peremmälle”, hän kehotti ja hymyili urheasti. Evangeline havahtui myös ajatuksistaan ja alkoi touhottaa normaaliin tapaansa. Hän auttoi innoissaan nuorinta lasta riisumaan haalarin, ja silitti ihaillen ja hieman kateellisena tytön vaaleita lettejä. Gabriel tiesi Evangelinen kaipaavan omia pitkiä hiuksiaan, jotka tämä oli leikannut hetki sitten polkkatukaksi.
Ruokapöydässä keskustelu alkoi soljua vapaammin ja Gabriel oppi lasten nimet. Eliza oli lapsista nuorin, viisivuotias. Alku-ujoudesta päästyään tämä oli todella herttainen ja sanavalmis pikkutyttö, josta Gabriel piti oitis. Marie oli kahdeksanvuotias, hieman ujo ja suurisilmäinen kaunotar. Kaksoset Thomas ja Suzanne olivat todellakin yhtä vanhoja kuin Evangeline ja luonteeltaan samanlaisia. He olivat iloisia ja innostuivat pienistä asioista täysin samalla lailla kuin Evangeline, joka riemuitsi jouluvieraista.
Vanhin lapsi oli kuusitoistavuotias Victor. Victor oli vaaleahiuksinen niin kuin kaikki sisaruksensakin, ja hänen hiuksensa kurottuivat korvien päälle. Poika oli pidempi kuin Gabriel, jonka kasvupyrähdys ei ollut vieläkään päässyt täyteen vauhtiin. Victorin äänikin oli miehekkäämpi kuin Gabrielin. Mutta vaikka Victor näytti ja kuulosti aikuisemmalta, poika ei vaikuttanut siltä. Tämä oli yhtä ujo kuin sisarensa Marie, eikä kertaakaan kohdannut Gabrielin, äidin tai Evangelinen katsetta kuin vain ohikiitäväksi hetkeksi.
Rouva Beckinsale taas oli hurmaava nainen, joka selvästi piristi äitiä. Gabriel oli siitä iloinen, sillä äidillä ei juuri ollut ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Äiti ei osallistunut minkäänlaiseen yhdistystoimintaan, mitä monet kylän naiset paheksuivat. Sullivanien perhe ei ollut koskaan ollut erityisen kuuluisa sosiaalisuudestaan.
Beckinsalet olivat heidän vastakohtansa. He olivat täynnä intoa, riemua ja onnea. Vaikka Marie ja Victor olivatkin ujoja eivätkä puhuneet paljoa, heistä säteili tietynlainen iloisuus. Beckinsalet osasivat nauttia siitä, mitä heille annettiin. Gabriel piti heistä todella paljon, mutta ei samalla voinut olla kadehtimatta heitä. Olisivatkohan hekin voineet olla noin iloisia, jos isä vain olisi elossa?
Tuntien päästä Beckinsalet päättivät lähteä. Aika tuntui kuluneen aivan liian nopeasti, mutta silti Gabriel oli saanut enemmän irti tästä joulusta kuin yhdeksästä edellisestä yhteensä. Edellisinä jouluina he olivat viettäneet hiljaisen illan, jonka aikana kaikki vain ajattelivat isää. Jossain vaiheessa yötä Gabriel oli aina herännyt Evangelinen itkuun. Hän oli hiipinyt viereiseen huoneeseen ja lohduttanut siskoaan, kunnes tämä oli nukahtanut uudelleen.
Äitikin oli aina itkenyt, ja Gabriel oli aina teeskennellyt, ettei kuullut.
Rouva Beckinsale halasi heitä kaikkia, hänen lapsensa kiittelivät yhteen ääneen ja niiailivat ja kumartelivat. Gabriel vastasi hymyillen kaikkiin toivotuksiin ja avasi heille ulko-oven. Hitaasti Beckinsalet siirtyivät kuistille kaikki valo ja melu mukanaan, ja talon puolelle tuli yhä pimeämpää ja hiljaisempaa.
Gabriel oli jo sulkemassa ovea, kun Victor kääntyi. Poika kohtasi hänen katseensa ensimmäistä kertaa kunnolla ja toivotti pieni hymy huulillaan hyvää yötä. Sitten poika lähti muun perheensä mukana pois, ennen kuin Gabriel pystyi reagoimaan mitenkään. Gabriel vain seisoi paikallaan oviaukossa ja tuijotti loittonevaa selkää tuntematta kylmää viimaa, joka pieksi hänen kiharoitaan.
Kun Gabriel lopulta sulki oven ja palasi sisälle Victorin vihreät silmät mielessään, talossa ei ollutkaan niin pimeää kuin hän oli ajatellut.
*
1975
Gabriel oli hermoillut koko päivän. Mitä lähemmäs kello tuli kuutta, sitä nopeammin hän käveli ympyrää huoneessaan. Äiti ja Evangeline olivat ihmetelleet hänen jännittyneisyyttään, kunnes olivat oivaltaneet: Gabrielilla oli treffit. Ymmärrystä oli seurannut tusina kysymystä tytön nimestä, iästä, ulkonäöstä ja lempilauluista. Gabriel oli vastannut jokaiseen kysymykseen totuudenmukaisesti, mutta jättänyt yhden asian kertomassa.
Hän ei aikonut tavata tyttöä.
Kellon näyttäessä viittä vaille kuutta Gabriel nappasi takkinsa, antoi nopeasti suukon äidin poskelle ja toivotti hauskaa iltaa. Hän kietoi Evangelinen lahjoittaman huivin kaulaansa matkalla ja veti hätäisesti lapaset käsiensä suojaksi. Vilkaistuaan olan taakseen varmistaakseen, etteivät äiti tai Evangeline katselleet, hän poistui tieltä lumiseen metsään.
Gabriel alkoi tosissaan katua tapaamispaikan valintaansa, sillä hän joutui rämpimään melkein polviaan myöten lumessa. Hän kuitenkin näki, kuinka toiset kahluujäljet oli jo painettu lumeen, ja kiihdytti tahtiaan. Hän ei halunnut antaa toisen odottaa yksin pimeässä metsässä.
Minuuttien taistelun jälkeen Gabriel vihdoinkin saapui suuren kiven luo, määrätylle tapaamispaikalle. Pimeässäkin hän erotti pitkän ja hoikan hahmon, jonka nauru tervehti häntä. Gabriel virnisti vastaukseksi, juoksi vaivalloisesti loppumatkan ja rutisti Victorin itseään vasten. ”Anteeksi että kesti”, hän mutisi hieman hengästyneenä pojan niskahiuksiin. ”Äiti ja Lily alkoivat kysellä.” Gabriel tunsi, kuinka Victorin rintakehä liikahti pehmeän naurahduksen myötä. ”Onko kylmä?” hän kysyi hiljaa, kun tunsi pojan tärisevän vähän. Victorilla ei ollut edes kaulahuivia.
”Vähän”, Victor myönsi ja puristi Gabrielin hartioita lujempaa. ”Mutta pian se menee ohi.”
Gabriel sulki silmänsä lämpimässä halauksessa ja hengitti tuttua tuoksua keuhkoihinsa. Oli kestänyt puolitoista vuotta saada paikka juuri tässä, Victorin käsivarsien ympäröimänä. Hän ei luopuisi siitä koskaan.
Victor oli muuttunut kuukausien aikana. Aluksi Sullivanien kotiovella oli käynyt ujo poika, joka oli hymyillyt varovasti. Kuukausien kuluessa hymy oli muuttunut leveämmäksi, nauru kovaäänisemmäksi ja muutamat sanat vaihtuneet kokonaisiksi lauseiksi. Victorin vihreät silmät olivat näyttäneet iloisemmilta joka päivä, ja joka päivä Gabriel oli ajatellut, että ne olivat vielä kauniimmat kuin edellisenä.
Gabriel ja Victor alkoivat viettää aikaa yhdessä, kun Evangeline kutsui Victorin siskoja kanssaan leikkimään. Victor lähetettiin aina mukaan paimentamaan sisaruksiaan. Ja luonnollisesti, kun tytöt aloittivat omat leikkinsä, Victor hakeutui Gabrielin seuraan. Eikä Gabriel valittanut asiasta.
Kumpikaan heistä ei pystynyt sanomaan, milloin se tapahtui. Jossakin vaiheessa he yksinkertaisesti huomasivat välittävät toisistaan tavalla, joka poikkesi heidän suhteestaan muihin ystäviinsä. Victor oli heistä päättäväisempi asian suhteen; juuri hän otti sen puheeksi eräänä kesäiltana, kun he istuskelivat kaksin lammen rannalla järvivedestä märät hiukset silmillä roikkuen. Mikään ei muuttunut silloin; he viettivät aikaa samalla lailla yhdessä kuin ennenkin. Vähän myöhemmin mukaan tulivat pikaiset katseet ja salatut hymyt, joita ketkään muut eivät huomanneet. Ja lopulta, melkein kolmea kuukautta myöhemmin, syksyn viimeisinä päivinä, Victor ja Gabriel vaihtoivat ensimmäisen, epävarman suudelman piilossa muiden katseilta.
Sinä iltana Evangeline kysyi, miksi Gabriel hymyili koko ajan.
Sama onnellinen hymy oli Gabrielin kasvoilla, kun hän hengitti pakkasilmaa samassa tahdissa Victorin kanssa ja kuiskasi hiljaa: ”Hyvää joulua.”
*
1982
Gabriel muisti vain yhden tilanteen aiemmin, jolloin ei ollut pystynyt katsomaan sisartaan silmiin. Se oli ollut sinä kohtalokkaana jouluna, kun isä oli kadonnut myrskyyn hakemaan apua. Nelivuotias Evangeline oli puristanut veljensä kättä ja kysynyt tärisevällä äänellä, tulisiko isä vielä kotiin. Gabriel oli valehdellut.
Kun Evangeline sanoi yhdeksäntoista joulua myöhemmin Riel, ole kiltti ja sano, ettet ole homo samalla tärisevällä äänellä, Gabriel olisi taas halunnut valehdella. Mutta tällä kertaa hän kertoi totuuden. Evangeline oli kalvennut, vältellyt hänen katsettaan ja poistunut surkean tekosyyn varjolla. Gabriel oli katsonut siluettia, joka siskosta piirtyi seinään tämän laittaessa takkia päälleen. Musta varjo näytti pyöreän vatsan, jonka suojissa Evangelinen esikoinen kasvoi. Gabriel muisti, kuinka innoissaan Evangeline oli ollut saatuaan tietää raskaudestaan. Hänestä oli pitänyt tulla kummisetä. Mutta kun Gabriel katseli Evangelinen kapuavan aviomiehensä autoon, hän antoi sisarelleen jo etukäteen anteeksi sen hetken, kun joku toinen saisi hänen paikkansa lapsen kummina.
Gabriel tuijotti Audin loittonevia jarruvaloja. Hän kaipasi Evangelinea jo nyt, vaikka tämä oli ollut poissa hänen elämästään vasta kaksi ja puoli minuuttia.
*
1985
Jarrujen kirskunta, huuto ja räsähdys. Gabriel ei tiennyt, mitkä äänet kuuluivat hänen omassa päässään. Kaikki näytti oudon sumuiselta, eikä hän saanut kohdistettua katsettaan mihinkään. Etäisesti hän tunsi terävät lasinsirut kasvoillaan ja turvavyön murtaman solisluun. Victor makasi ratin päällä, eikä liikkunut. Gabriel yritti liikuttaa kättään, yritti silittää veren tahrimia vaaleita hiuksia, yritti kutsua Victoria nimeltä. Mitään ei tapahtunut.
Herätessään sairaalassa kaksi tuntia myöhemmin Gabriel muisti, että radiosta oli tullut jouluyön messu.
*
1998
Kuusivuotias tyttö katsoi, kuinka hänen isänsä seisoi lumisen hautakiven edessä kasvot poikkeuksellisen synkkinä. Isän käsissä oli punainen joulutähti. Isä vei joka vuosi joulutähden tuolle haudalle, vaikka kaikkia muita hautoja koristivat oikeat surukukat. Joulutähdet kuolivat heti ensimmäisenä yönä pakkasen takia, mutta isä ei tuntunut välittävän siitä.
Tyttö nyki äitinsä hihaa. He eivät koskaan menneet isän mukana haudalle, vaan seisoivat kauempana ja odottivat. ”Miksi isi menee aina jouluna tuolle haudalle?” tyttö kysyi vihreät silmät täynnä ihmetystä.
Äiti hymyili ja silitti tyttärensä tummia hiuksia. ”Koska siihen on haudattu eräs ihminen, joka oli isille todella rakas. Isi rakasti häntä hyvin paljon.”
Tyttö näytti huolestuneelta. ”Ei kai se tarkoita, että isi ei rakasta meitä?”
”Ei tietenkään”, äiti vakuutti hellästi. ”Isi rakastaa meitäkin todella paljon.”
”Mutta entä jos isi rakastaa häntä enemmän kuin meitä?”
”Sitten meidän täytyy tyytyä siihen, kultaseni”, äiti sanoi lempeästi hymyillen ja katsoi pää painuksissa olevaa hahmoa. ”Menehän hakemaan isi, meidän pitää nyt lähteä kotiin.”
Aurattu tie oli liukas tytön jalkojen alla, kun tämä juoksi isänsä luo. Isä hymyili katsellessaan lumista hautakiveä, mutta se ei ollut se hymy, johon tyttö oli tottunut. Isä ei koskaan hymyillyt noin, kun tuli peittelemään hänet ja antamaan hyvänyönsuukon. Nyt isä näytti kauhean surulliselta, vaikka hymyilikin.
”Isi?” tyttö kutsui epävarmasti. ”Isi, meidän pitää mennä kotiin.”
Isä ei vastannut heti. Hän polvistui hankeen hautakiven edessä ja pyyhki sitä verhoavan lumen pois. Kultaisilla kirjaimilla graniittiin tehdyt sanat paljastuivat sen alta.
Victor Alexander Beckinsale
14.8.1956 – 24.12.1985
Isä laski joulutähden haudan eteen ja jäi katsomaan kolmea sanaa. Tyttö osasi tulkita katseen isänsä silmissä. ”Onko sinun ikävä häntä, isi?” hän kysyi hiljaa.
”On”, isä myönsi tukahtuneesti. Tyttö huomasi, että isän silmät alkoivat punertaa. Isä itki aina jouluisin, eikä edes äiti pystynyt lohduttamaan häntä silloin. Mutta tyttö yritti silti.
”Kai sinä tiedät, että minä en ikinä jätä sinua, isi?” hän kysyi ja halasi polvillaan olevaa isäänsä tiukasti. ”Niin sinun ei tarvitse koskaan ikävöidä minua.”
Gabriel naurahti itkunsa läpi ja rutisti tyttärensä rintaansa vasten. ”Voi Victoria”, hän huokaisi ja silitti tummia hiuksia, jotka kutittivat hänen kaulaansa. ”Minä rakastan sinua ihan hirveästi.”
”Ja äitiä myös?” Victoria varmisti. Tytön vihreät silmät olivat täynnä huolta.
”Ja äitiä myös”, Gabriel vahvisti ja todella tarkoitti sitä.
Mutta Gabriel oli vihdoinkin ymmärtänyt, miksi äiti oli itkenyt aina jouluna ja ikävöinyt isää. Gabriel tiesi täsmälleen, miltä äidistä oli tuntunut niinä yön tunteina, kun tämä oli itkenyt ja yrittänyt salata sen lapsiltaan. Jotakin yksinkertaisesti puuttui. Ja Gabriel tiesi täsmälleen, mitä se oli.
Silloinkin, kun hän istui vaimonsa ja tyttärensä kanssa sohvalla katsomassa joulupiirrettyjä, hän odotti ja toivoi koko ajan. Hän odotti hetkeä, jolloin kuulisi avaimen kiertyvän lukossa ja tuttujen askelten marssivan huoneen poikki sohvan luo. Pakkasen kylmettämä käsi sivelisi hänen niskaansa ja pehmeä ääni kuiskaisi hänen korvaansa hyvää joulua.
Ja silloin Gabriel hymyilisi, tarttuisi Victoriin ja tietäisi kaiken olevan niin kuin pitikin.
