Title: Mitä jos poika matkustaa yksin junalla?
Author: Minä, thirdy, rosetta.
Rating: Joku ihan älyttömän alhainen, S.
Pairing: ei ole. Sirius vain.
Summary: tiedättehän? Mikä on pienen pojan kohtalo, jos eksyy yksin junaan.
Disclaimer: Rowling omistaa henkilön, maailman, minä lainaan.
A/N: Tämä on niin älytön, että jokainen varmasti tietää etten ole kirjoittanut tätä täysin järjissäni? Okei, olen väsynyt, ja silmäni menevät koko ajan ristiin, syyttäkää niitä. Jos virheitä löytyy, en tosiaankaan ihmettele. Enkä muuten koskaan kirjoita tällä tyylillä, kammottavaa.
[size=150]Mitä jos poika matkustaa yksin junalla?[/size]
Sirius oli pieni. Niin pieni, että ihmiset katsoivat häntä säälivästi. Jopa niinkin pieni, että hänen ympärillään kuiskittiin. Mitä siellä kuiskittiin, sitä Sirius ei tiennyt, mutta sen hän tiesi että oli liian pieni kulkemaan yksin junalla. Niin hän siltin teki. Hän oli saanut monta huutoa kotoaan kiusattuaan kotitonttua kynsisaksilla. Sirius oli halunnut vain tietää miltä kalju kotitonttu näytti vielä kaljumpana kuin se valmiiksi oli. Hän oli loukkaantunut huudoista, ja hakenut reppunsa mitättömästä huoneestaan. Reppu oli Siriusta isompi, joka teki pojasta vielä säälittävämmän näyn. Se oli tavattoman hauskaa häntä vanhemman pojan mielestä, joka istui vain parin penkkirivin päässä Siriuksesta. Sirius oli penkonut äitinsä taskut ja löytänyt vahingossa jästirahaa. Sitä miten rahat olivat hänen äitilleen joutunut, Sirius ei tiennyt. Se oli kummallista, ja samalla niin hassua, että poika oli nauranut ääneen. Hän ei pitänyt äidistään, ei yhtään. Normaalisti lapset rakastivat, jopa palvoivat vanhempiaan, mutta ei Sirius. Ei koskaan. Hän inhosi äitiään, inhosi todella, jopa niin paljon että tahtoi tämän kuolevan. Menevän kaukaiseen tunneliin, josta ei olisi paluuta, eikä toista elämää. Sirius ei tiennyt mitään taivaasta ja helvetistä, mutta sen hän tiesi, että paha ja hyvä oli olemassa, ja hän tahtoi ehdottomasti kuulua siihen hyvään puoleen. Tahtoi todella. Tahtoi niinkin paljon, että leikkasi kerran äitinsä hiuksista tupon hänen puhdasverisyysvimmansa aikana. Siriuksesta se oli ollut niin hauskaa, että kyyneleet olivat valuneet pitkin sileitä poskia. Hän oli ihmetellyt sitä, sillä kyyneleitähän tulee vain itkiessä, eikä Sirius ollut itkenyt. Ei hän itkenyt koskaan.
Poika katsoi itseään ikkunasta. Ulkona oli pimeää, hyvin pimeää, ja siksi hänen kasvonsa heijastuivat lasista. Siriuksesta se oli ihmeellistä, kuin taikuutta. Eihän jästit tiedä taikuudesta, eivät yhtään. Hänen mielestään sekin oli ihmeellistä miten hän oli päätynyt kivisen seinämän läpi jollekkin kummalliselle laiturille. Niinkin kummalliselle kuin yhdeksän ja kolme neljäsosaa. Sirius oli nauranut, ja luullut nähneensä unta, mutta tajusi ettei se unta ollutkaan, kun penkki tuntui niin aidolta. Liian aidolta ollakseen tarua. Hän oli myös ihmetellyt myyjää, joka kauppasi velhojen makupaloja, ei niitä pitäisi jästijunasta saada, eihän?
Juna jarrutti hiljaa, mutta ei tarpeeksi hiljaa pitääkseen pienen mustahiuksisen pojan paikallaan. Pojan sotkuiset, mutta silti niin siistit hiukset, olivat heilahtaneet kasvojen peitoksi, ja hän yritti suu mutrussa saada niitä takaisin paikoilleen. Sirius ei välittänyt ulkonäöstään, olihan hän liian pieni vielä ymmärtämään asioita, mutta siitä hän välitti oliko hiukset hyvin vai ei. Joskus Sirius luuli olevansa tyttö, sillä tytöthän välittivät hiuksistaan, eivät pojat, eivät pojat ole niin turhamaisia.
Ihmiset Siriuksen ympärillä alkoivat liikkua, ja poika tajusi junan pysähtyneen. Hän katsoi ihmeissään ympärille, ja huomasi monta, liian monta, ihmistä mustissa kaavuissa. Hän ei yhtään käsittänyt miksi jästit käyttäytyivät niin. Olivatko ne saaneet tietää velhoista? Oliko ne menossa joihinkin naamiaisiin, joihin Sirius ei ollut saanut kutsua? Miksi hän ei ollut saanut kutsua, hänestä olisi ollut mukavaa mennä syömään piirakoita, ja leikkimään jotain, mitä ei ole. Poika hylkäsi ajatuksen naamiaisista, sillä niissä on paljon erilaisesti pukeutuneita, hassuja ja pelottavia, mutta kukaan ei pukeudu samanlailla kuin toinen. Sirius nousi muiden mukana, ja lähti kävelemään ovelle päin. Häntä kiinnosti se, mihin hän oli joutunut. Toivottavasti johonkin niin jännittävään paikkaan, että hän saisi seikkailla. Seikkailla kunnolla. Kyllähän sitä kotonaankin pystyi seikkailemaan, mutta Sirius ei pitänyt kodista. Ei ollenkaan. Hän astui ovesta virkistävään iltatuuleen, ja tuijotti silmät kummastuksesta pyöreinä edessään olevaa näkymää. Iso linna, niin iso, että siellä oli varmasti paljon erilaisia seikkailuja! Poika innostui ja juoksi ihmisten ohi mustan veden luokse, jonka havaitsi katsottuaan eteensä. Hän juoksi niin kovaa, että kaikki jäivät taakse, ja törmäsi johonkin. Johonkin pehmeään. Hän kaatui maahan, ja valitti tuskaisesti vihlovaa polveaan, jonka oli lyönyt kylmään ja kivikovaan hiekkatiehen. Joku tarrasi poikaa niskasta, niskassa olevasta kauluksesta. Sirius pelästyi, pelästyi melkein kuollakseen. Hän katsoi eteensä, ja huomasi tuijottavansa päätä, joka oli hänen itsensä kokoinen. Valehtelematta oli. Pää murahti jotain. Jotain sellaista mitä Sirius ei kuullut. Sirius yritti potkia ison miehen kättä, mutta ei yltänyt siihen. Häntä ei pelottanut, hän ei tiennyt miksi. Jokin siinä miehessä ei vain ollut niin pelottavaa, kuin olisi luullut.
"Minä tiedän! Sinä olet jättiläinen!"
Mies hörähti, ja sanoi olevansa vain puoliksi. Sirius ei käsittänyt. Miten voi olla vain puoliksi jotain? Eihän kalakaan voi olla puoliksi kala, ja puoliksi perhonen, se olisi tavatonta. Hän ei tiennyt sitä, että puoliverisiä velhoja oli. Olihan hän niistä kuullut, mutta oli ajatellut sen tarkoittavan velhoa, joka on puoliksi kylmä ja puoliksi kuuma. Kuin hella ja pakastin. Hän olisi tahtonut olla sellainen. Aina kun tulisi kylmä, kietoisi käden vain toiselle puolelle vartaloa, ja se lämmittäisi.
Puoliksi jättiläinen laittoi Siriuksen taskuunsa. Se tasku oli iso, mutta ei tarpeeksi iso. Sirius roikkui puoliksi ulkona, ja mietti mitäköhän mies oli hänelle juuri sanonut. Ei hän ollut kuunnellut, hän oli miettinyt.
"Sinun aikasi ei taida olla vielä".
Mies nauroi, ja Sirius katsoi ylöspäin suu auki. Miten niin ei ole vielä minun aikani? Minähän elän nyt ja täysillä! Tottakai nyt on minun aikani.
Sirius nukahti. Nukahti toistuvan liikkeen aikana, ja näki hassuja unia. Hän seilasi sateenvarjolla kahvikupissa, se oli hänestä tavattoman hauska uni, mutta hän heräsi melkein samantien. Jokin tuijotti häntä, jokin pitkä, laiha ja valkoinen. Se oli parta. Parta! Sirius katsoi hölmistyneenä parrakasta miestä, ja tunnisti tämän jostain, mutta ei tiennyt mistä. Parrakas mies sanoi hänelle, että lähettää pojan kotiin, sillä aika on vasta kuuden vuoden kuluttua. Mikä ihmeen aika? Siriuksen käteen laitettiin vanha maitopurkki, ja hän katsoi kysyvästi kumpaakin miestä, mutta liian myöhään. Hän tunsi navassaan nytkäyksen. Ei, ei navassaan, vaan jossakin sen takana. Se oli tyhmä tunne, Sirius ei pitänyt siitä yhtään. Hän yritti kiljua, mutta ei kuullut sitä, tai sitten suusta ei vain tullut mitään. Yhtäkkiä Sirius tömähti lattiaan, lattiaan joka näytti ikävän tutulta. Keittiön lattiaan, joka oli hänen kotonaan.
"Miten minä yhtäkkiä olen täällä, kun äsken olin hirvittävän mukavan tuntuisessa seikkailussa?"
