Nimi: Silmät sulaa vahaa(n)
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Fandom: Alexander //Kupla lisäsi fandomin alkutietoihin
Paritus: Alexander/Hefaistion
Tyylilaji: ...? En minä muista. Ehkä angstia ja vähän romantiikkaa
Vastuuvapautus: En omista hahmoja, en saa rahaa. Perustuu hieman elokuvaan Alexander.
Tiivistelmä: Alexander miettii.
A/N: (... mikä tuo on lyhyesti ja suomeksi?) Niin no, koska Piicu tätä kyseli ja minulla oli se koneella niin ajattelin nyt sitten laittaa tännekin. Oli tämä vanhallakin joskus siinä.
Silmät sulaa vahaa
Alexander PoV
Hänen hahmonsa on tumma, nukkuva siluetti. Katselen teltan kankaan läpi – hän on taas unohtanut valon palamaan. Vielä aamulla kiroaisin hänen huolettomuuttaan, mutta nyt en sitä tee.
Palaan huokaisten sijalleni, jätän valon hänelle palamaan. Hetken jo mietin palaamista: ”ajattelin sammuttaa tämän”. Mutta ei, en minä sitä tee... ja kadun, jos hän polttaakin telttansa.
Mietin, onko hän alasti ja hätkähdän ajatuksiani. Mutta norjat luut ja hymykuopat, vahvat lihakset ja tummat silmät. Oi, kuinka paljon pyytäisittekään, jos käskisitte minua olemaan rakastumatta.
Ette tiedäkään, paljonko. Enkä minä väitä sen johtuvan siitä, ettette itse olisi koskaan rakastaneet, vaan ennemminkin siitä ettette millään voi tietää, millainen polte sisälläni syttyy, kun vain näen hänet.
Se alkoi jo ensimmäisellä kerralla, kauan kauan sitten. Hänen silmänsä tummalla rajatut ja sininen hehku seivästi sydämen. Oi, ette te tiedäkään. Minä tempoilin ja kauemmas juoksin, mutta silmät seurasivat silti, ja nyt olen tässä enkä luota keneenkään niin kuin häneen. Hän ei voisi pettää minua, minä tiedän sen. Ei, ei hän tekisi niin... ei!
Aamu on valoisa, mutta niin ne usein tapaavat olla. Mietin vain, missä valo on – hänen silmissään vai taivaalla. Tapahtumissa, niin monissa. Tällä hetkellä en voisi sanoa valon aina olevan puolellamme... mutta olemme voittaneet taas ja hiukan, eikö se ole olennaisinta?
Minulla on vaimo. Varsin kaunis nainen, se myönnettäköön, mutta myönnettäköön myös, ettei mitään hänen rinnallaan. Ei, ei niin koskaan. Mutta... en minä voi sitä myöntää. Ei heitä kuulu rakastaa tai häntä varsinkaan. Ja sattuu kuitenkin, oi, kuinka sattuukaan.
Hän tervehtii minua aamiaispöydässä hymy huulillaan, minun hymyni on epävarma, mutta luulen etten vain saa hallittua kasvojeni lihaksia väsyneenä hänen lähellään. Hän on nukkunut yönsä hyvin eikä polttanut telttaansa mutta olisin minä silti voinut sammuttaa lampun, olisin katsonut hänen nukkuvia kasvojaan.
Näen, että hänkin rakastaa minua. Jokainen katse ja kosketus ja kuinka hän on puolellani ja kuinka hän luottaa minuun ja minä häneen... niin, rakastamme toisiamme kovin ihmeellisinä kuvina ja edellisen yön unina ja vaikka niin minä muttei koskaan rakastavaisina, koska se olisi kai väärin.
Olisi paljon pahempaa ja omalla tavallaan varsin paljon parempaa ajatella, että minä rakastan häntä ja hän ei minua – niin monet rakastavat minua toisin kuin minä heitä.
Mutta hän, ei.
Se päivä oli vaikea, hänen kosketuksensa veti tulen vereen. Mutta aina ei voi voittaa.
Joskus myöhemmin hän tulee luokseni, katsoo minua vakavana silmiin.
”Sinä tulet aina olemaan minun aurinkoni”, hän sanoo. ”Aina.”
Aina... ja ikuisesti. Hänen katseensa vakava, mehän emme voi voittaa tätä peliä tai nähdä sumussa eteemme edes metriä. Hänen ojentamansa aurinko on lupaus, se on kallis tunnus. Hänen äänensä on kähea ja hiljainen, voin nähdä kyyneleet silmissäni. Kuiskaan hänen nimeään enkä välittäisi vaikka joku kuulisi.
Hänen kätensä tärisevät, ääni. Silmien tummat reunat kimaltavat. Ja kädet tärisevät.
Kiedon omani niiden ympärille, tärinä tarttuu. Painan huulet huulille tietäen, että se oli odottamisen arvoista. Ja sen arvoista, että tiedän: tämän jälkeen ei käy. Se oli yhden kerran, ja sitä seuraavan tuskan arvoista.
Oi, se oli.
Hänen suudelmansa maistui vereltä, pahoilta unilta. Kaikki muuttuu tämän jälkeen – ja pahinta, ettei minulle ole valtaa kiskoa häntä henkisistä rotkoista kun hän niihin sortuu.
Hän painaa korun käteeni, hymyilee hienoisesti. Kädet tärisevät yhä, oi, kuinka tahtoisin pitää kiinni.
Eikä hän sano mitään ennen kuin kääntyy ja on poissa, minä ja kyyneleet jäljellä ja kylmät kiviseinät.
”Sinä siis rakastat häntä?”
Vaimolla terävä ääni ja minulla katseessa liikaa tuskaa: olisit nyt hiljaa, edes tämän kerran.
