Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Oikolukija: Ei ole, wordin kieliasun tarkistuksella mennään
Tyylilaji: Angst, lisänä pienen pieni fluff
Ikäraja: S
Paritus: Remus/James
Vastuunvapautus: En omista hahmosia, ne kuuluvat Rowlingille, mutta tykkään vain vähän lainailla niitä.
A/N: Ensimmäinen ficcini Finissä, muuten olen jo tovin ollut pöytälaatikkokirjailija, mutta lopulta sain kuin sainkin aikaan julkaisukelpoisen ficin. Kommenteista ilahtuisin kovasti.
Yhteenveto: Makuusalin hiljaisuus antoi näyttämön pisaroiden konsertille, jota vain vaaleatukkainen laiha poika oli kuuntelemassa.Pisaratanssiaiset
Remus oli käpertynyt ikkunalaudalle tuijotellen ulos pimeälle pihamaalle ikkunasta, vaikka siellä ei oikeastaan ollut mitään nähtävää. Tuhannet pisarat vain tanssivat tangoa pitkin lasia. Se oli kaunista.
Hän oli aina pitänyt sateesta. Siinä oli jotain rauhoittavaa, vaimea rummutus sai ajatukset tyyntymään. Sateen kohdellessa ikkunaa kaltoin oli lupa käpertyä kirjan kanssa peiton alle. Hörppiä höyryävää teetä ja vetää kellastuvien sivujen lempeää tuoksua nenään.
Makuusalin hiljaisuus antoi näyttämön pisaroiden konsertille, jota vain vaaleatukkainen laiha poika oli kuuntelemassa. Sirius oli kaiketi jäänyt tarvehuoneeseen jonkun tytön kanssa, jonka nimeä Remus ei jaksanut muistaa. Peter oli luultavasti nukahtanut kirjastoon ja tulisi sieltä yömyöhään, niin kuin aina mentyään kirjastoon lukemaan iltasella. Eikä Jamesistakaan ei ollut seuraa, sillä tuo tuhisi sängyssään huispaustreenien väsyttämänä. Hellästi Remus oli vetänyt verhot ystävänsä sängyn ympärille, jottei häiritsisi Jamesin unta.
Ikkuna tuntui kylmältä otsaa vasten. Hengitys huurrutti lasin ja Remus erotti korvillaan pienen vingahduksen piirtäessään epämääräisiä koukeroita ikkunaan. Kun poika vetäytyi hieman kauemmaksi, koukerot näyttivät hailakasti sydämeltä. Tai sitten hän vain kuvitteli niin lohduttaakseen mieltään.
Vaikka Remus olikin yrittänyt nauttia yksityisestä konsertistaan, ei hän voinut estää levottomuutta hiipimästä lähemmäksi. Se tarrautui kiinni salakavalasti, eikä susipoika päässyt juoksemaan pakoon. Saatuaan otteen levottomuus kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi tiukasti, niin tiukasti, että Remus ei meinannut enää saada henkeä.
Sade yltyi, tango oli muuttunut villiksi paso dobleksi.
Edes tummat pilvet eivät voineet piilotella totuutta, joka sai pojan niin levottomaksi, ettei hän osannut keskittyä enää pisaroihinsa ollenkaan. Huomenna kuu kasvaisi jälleen täysinäiseksi ja ajatus koukisti Remuksen sormet hermostuneeseen nyrkkiin. Hän saattoi melkein kuulla ihmisyytensä napsahtavan poikki ja ajautui pahoinpitelemään huuliaan. Alahuuleen jäi hampaista selvät jäljet, joita kukaan ei ollut näkemässä. Muistikuvat öistä, jotka Remus oli viettänyt ilman ystäviään korvensivat hänen sisintään. Ne eivät päästäneet häntä rauhaan, vaikka hän tiesi, ettei ollut enää yksin. Vaikka hän yritti kuinka rimpuilla irti.
”Remus…”Unenkäheyttämä mumina kantautui Remuksen korviin ja hän kääntyi sen verran, että saattoi nähdä ystävänsä pään pilkistävän punaisten verhojen raosta. Jamesin hiukset sojottivat, jos mahdollista, vielä useampaan suuntaan kuin normaalisti ja tuo haukotteli näyttävästi.
”Mitä sinä siellä istut?”
Jamesin kysymykseen oli niin monta vastausta, ettei hän osannut edes valita. Olisi voinut vedota unettomuuteen. Sanoa, että hän vain ajatteli asioita. Tai vastata jotain aivan muuta hullua. Kenties olisi voinut kertoa myös totuuden. Sen, ettei Remus pystynyt nukkumaan, että häntä pelotti liian paljon.
Hän päätyi vain kohauttamaan olkapäätään, oli vaikeaa vastata yhtään mitään, eikä James loppujen lopuksi edes alkanut utelemaan enempää. Remus hukutti katseensa pihamaahan, katseli heikosti heijastuvaa kuvajaistaan. Hiljaisuus syveni, joten James oli tainnut painua takaisin peiton alle.
Mutta Remus oli väärässä. Katseltuaan hetken aikaa kuvajaistaan hän erotti mustatukkaisen hahmon takanaan. Jamesin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen sydämellisinä ja turvallisina, ja levottomuus karkasi kauemmaksi säikähtäneenä. Toinen tuoksui puhtaan raikkaalta, saippualta.
James ei sanonut mitään, eikä Remus oikeastaan edes tarvinnut sanoja. Pehmeä suudelma kaulalle pyyhkäisi viimeiset pelon rippeet maton alle ja Remus huokaisi hieman. Hän tunsi hymyn ihoaan vasten ennen kuin se painautui hänen otsalleen lämpimänä, aavistuksen kosteana. Sydän hypähti kurkkuun, Jamesin suudelmat saivat sen aivan yhtä levottomaksi kuin täysikuu, mutta eri tavalla. Paremmalla tavalla.
Toisen syleilyssä oli lämmintä ja turvallista, mikään paha ja pelottava ei pystynyt kurkottamaan Remukseen, kun James oli hänen suojanaan. Remus hautasi kasvonsa toisen flanellipyjamaan ja veti syvään henkeä. Hän ei halunnut mitään muuta kuin pysyä siinä. Eikä James ollut menossa minnekään. Remuksen kädet puristivat Jamesin lähemmäksi, kun tuo painoi lempeitä suukkoja vaaleisiin hiuksiin.
Sade hiljeni verkkaalleen susipojan korvissa, muuttui sumuiseksi taustakohinaksi. James kantoi ystävänsä sänkyyn, peitteli painaen viimeisen suudelman suoraan Remuksen raotetuille huulille.
Ja siivettömään suojelusenkeliinsä kietoutuen Remus nukahti, kun pisarat kumarsivat kiitokseksi.