Nimi: Mä lupaan.
Kirjoittaja: Mie.
Ikäraja: K-11
flawless nosti ja lisäsi otsikkoonGenre: Draama, slash, angst
Paritus: Jani/Arttu
Varoitukset: Lievä väkivalta.
Beta: sannamAuh
(aka. kuukivi)Disclaimer: Omistan juonen ja hahmot.
A/N: Joo tota, tää on nyt mun toinen teksti jonka julkasen. Tästäkään ei tullut nyt pitkää. ^^’ Kuuntelin tossa Musen Unintendediä ja päätin kirjottaa tälläsen. (8 Hope you like. (8 One-shottina tämän kirjoitin. : D
Mä lupaan
Kuulen, kuinka lasi lentää seinään. Pirstoutuu satoihin eri osiin. Mä istua könötän Janin sängyllä. Odotan, että sen isä pyytäisi anteeksi ja antaisi meidän suhteelle siunauksen.
”Luonnonoikku!” siunausta ei kannata edes toivoa.
Suljen silmäni ja vedän polvet rintakehääni vasten.
Lisää huutoa. Janin isä lyö tätä kasvoihin. Pari kyyneltä vierähtää mun poskelle.
'Mun vika. Miksi mä ikinä suutelemaan Jania ja sanomaan sille, että haluan olla sen kanssa. Miksi se meni ikinä suostumaan!? Mun takia sen isä hakkaa sen harva se päivä.' pelkkä ajatuskin saa mut potemaan itseinhoa.
Jani huutaa isälleen. Kysyy miksei hän voi hyväksyä poikaansa sellaisen kun on.
“Koska se ei ole tervettä! Sä olet sairas! Poika sairas! Jos et olisi ikinä tutustunutkaan siihen taudin tartuttajaan, minulla olisi vielä terve poika!” Janin isä huutaa takaisin ja mä lyön käteni korvieni suojaksi.
Mut on vedetty taas tähän keskusteluun. Kyllä mä tiedän, että Jani puolustaa mua. Mutta ei sen sanoilla ole mitään merkitystä. Se puhuu kuuroille korville.
Jani anelee isäänsä, ettei vetäisi mua mukaan keskusteluun, mutta isä ei reagoi mitenkään. Solvaa vaan mua poikansa kuunnellessa vieressä.
“Sä et puhu Artusta tuohon sävyyn!” Janin vaimea huuto kuuluu yläkertaan.
“Sä et helvetti soikoon puhu ihmisestä, ketä mä rakastan, tuohon sävyyn!”
Mä kuulen vielä kovaa huutoa, jonka jälkeen ovi pamahtaa kuuluvasti kiinni.
Hetken on aivan hiljaista, kunnes joku laahautuu rappuset yläkertaan.
Mä siirrän käteni korviltani syliini, samalla kääntäen katseeni oveen.
Ovi avautuu hennosti narahtaen ja sisään astuu mustahiuksinen poika. Janin toinen silmä on jo hieman turvonnut ja se pitelee kättä vatsallaan.
Mä kävelen toisen luokse, suljen sen halaukseen ja puristan tiukasti itseäni vasten.
Jani päästää pienen niiskaisun samalla valahtaen täysin rennoksi.
Sinisilmä kiertää kätensä mun lantioni ympärille ja mä tunnen kuinka märkä läikkä alkaa muodostua mun paitani rinnukselle.
Jani vapisee mua halatessaan, joten mä lasken käteni toisen hiuksiin, alkaen hellästi silittää tämän mustaa hiuspehkoa.
Toinen tiukentaa otettaan entisestään, mikä veloittaa mun huulilta pienen inahduksen. Mä en osaa lohduttaa muita.
Hetken päästä Jani päästää musta irti ja istahtaa maahan, nojaten selkänsä seinään. Mä istahdan mustahiuksisen viereen ja suljen toisen käden omaani.
Jani kääntää itkuiset silmänsä muhun.
“Mä en jaksa tätä enää… Mä en ihan oikeasti jaksa…” sinisilmä kuiskaa.
Mä hivuttaudun ihan toisen viereen ja otan tämän kainalooni.
“Me lähdetään täältä tänään”, mä kuiskaan vieressäni kyyhöttävälle pojalle takaisin.
“Sä olet sanonut noin ennenkin”, Jani vastaa ja pettymys kuultaa sen äänestä.
“Mutta nyt mä lupaan että me lähdetään.”
Mä lupaan.