Ficin nimi:Aurinkoväreet
Kirjoittaja: Ikirouta
Genre:fluff, mikroskooppisen pientä angstia
Ikäraja: S
Paritus:Hannah/Neville
Summary: Lyhyiltä tuntuvat päivät vaihtuivat kuin huomaamatta painostavaan yöhön, niinkuin auringonsäteiden piirtämät valokuviot vaihtuvat kuun kelmeään loisteeseen.A/N: Sekavissa olotiloissa kirjoitettua, sitäkin sekavampaa tekstiä. Piti hieman korjailla julkaisun aikana, mutta toivottavasti tulos on ok. Taas Upsilan yksi haasteista
En kai edes julkaisisi ficcejä ilman niitä. Toivottavasti teksti ei ole niin puuduttavaa että siitä ei jaksa lukea kuin ensimmäisen lauseen. Siinä voi hyvinkin käydä niin. Kommentit edelleenkin enemmän kuin toivottuja!
AurinkoväreetSäikähdin, kun olkapäälleni laskeutui ulkoilmasta viileä käsivarsi. Se poksautti pienen haavekuplani jossa olen viimeikoina viettänyt paljon aikaa liian lyhyilta tuntuvina päivinäni. Käteni olivat edelleen sitruunaisenraikkassa saippuavedessä uitetut,ja kun nostin sormeni miniatyyrivaahtopäiden yläpuolelle niin, että saatoin nähdä kuinka sormenpäiden iho oli rypistynyt kuin silkkipaperi, saatoin ymmärtää kuinka pitkän ajan olin ollut tässä, unohduksissa ja haavemaailmassani. Korvalehdelleni suikahti hellä suukko, poskelle toinenkin ja huulille pehmeästi kaksi viimeistä. Auringonsäteet kutittelivat puuvillakankaan läpi ja muodosti viereiselle seinälle varjokuvat, joiden reunat häipyivät maalin valkoisuuteen hennosti häivyttymällä. Neville puuskahtaa kuin ei olisi vetänyt henkeä koko aikana.
Vuotavan noidankattilan sulkemisajan jälkeen minulla ei ole muuta ollutkaan kuin lyijynraskaita töitä. Juomalasien hankaamista tiskiharjalla niiden kolahtaen välillä kromihanaan. Senkin kai laskee normaaliksi arjeksi,vaikka se lähinnä tuntuukin melankoliselta orjatyöltä. Vapaahetket samettisohvalla teekuppi kädessä houkutteli niin, että se toi aivan uudenlaista puhtia tiskaukseen. Vettä pärskyi sinne sun tänne, valui puhtaanvalkoisia kaakeleita pitkin vaahtoavana takaisin tiskipöydälle, sekoittuen kuitenkin muihin saippuavesilätäköihin. Muistin kauniit sokerikuorrutteiset pikkuleivät, joiden yksityiskohtaiset orvokinkuvat olivat pursotettu taitavin käsin. Sokeri sulaisi kielelleni ja taikina murenisi pieniksi, maukkaiksi hippusiksi.
Kun kaikki tiskit alkoivat vähitellen olla kuivauskaapissa, soin itselleni pienen hengähdyshetken. Seurasin ääneti ympäristöni etenemistä tässä maailmankaikkeudessa, kun kristallinkirkkaat vesipisarat putoilivat tiskialtaaseen. Ilta-aurinko loisti kaihtimien läpi raidoittaen koko keittiön saaden sen näyttämään suloisen vanhanaikaiselta postikortilta riippumatta siitä, miten moderni kalustus sinne oli suunnittelemisen jälkeen upotettu. Ajatus siitä, että ulkopuolinen maailma jatkaa kulkuaan kohti tuntematonta vaikka pään sisällä palaisikin menneisyyden kiemuroihin. Mieleeni palautuivat muunmuassa Tylypahkan karu kauneus, joka oli aina viehättänyt minua. Olisi vähättelevää kutsua sitä viehätystä maagiseksi, sillä se oli sitä ja paljon enemmän.
Muistin myös Nevillen silloin, kun kohdistin katseeni puolivahingossa hänen suuntaansa, ja huomasin hänet eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin olin huomannutkaan. Kulta-punaraidallinen huivi korosti hurmaavasti hänen kasvonpiirteitään, jotka olivat vielä poikamaisella tavalla kauniit. Hymy välkehti valkoisena kapeiden huulien takaa kuin tähdet pikimustalla yötaivaalla saaden sydämeni lyömään muutaman ylimääräisen tahdin. Hymy oli viattoman suloinen, mutta siinä oli myös hienoista salaperäisyyttä ja viekkautta, jollaisia piirteitä en ikinä uskonut hänestä löytyvän millään ilveellä. Ne piirteet ovat vieläkin piilossa kaiken sen Nevillemäisen poikamaisuuden takana, syvällä, suojassa tuntemattomilta ja epäluotettavilta elollisilta, niinkuin ne voisivat haavoittaa häntä pahemmin kuin Neville itse kykenisi kestämään.
Sain itseni herätettyä transsinkaltaisesta haavehorroksestani vain narisuttamaan lattialankkuja kun siirryn vaatekaapilleni penkomaan sifongin-, satiinin- ja puuvillakankaisten mekkojen välistä verenpunaista olomekkoa, jossa oli hienoinen häivähdys myös täyteläistä viininpunaista ja jonka tahdoin välttämättä pujottaa ylleni pään yli, vetää sitä alaspäin kunnes olkaimet stoppaisivat olkapäilleni ja helma laskostuisi juuri ja juuri polvien alapuolelle. Tahdoin tuntea oloni untuvaisen mukavaksi, mutta samaan aikaan kauniin naiselliseksi. Päätin jättää sukat ja kengät kaappiin. Olisinkin varpaisillani, jalkapohjat vasten viileää tammiparkettia yön syleilyssä, kun olisin herännyt sohvalta unisumuun verhoutuneena.
~
Kirsikkapuisella sohvapöydällä oli enää vain posliiniastiaston vähiten käytetyt astiat sekä teekupit, toiseen niistä oli painautunut hennot huulipunajäljet. Luulin ettei punatuissa huulissani ollut yhtään väriä jäljellä. Kummallakaan meistä ei ollut minkään näköistä tahtoa eikä voimaa alkaa kuljettamaan astioita yhtään minnekkään. Miksi olisi edes pitänyt? Miksi turhaan rikkoa näin harvinaista hetkeä, joka sai kummatkin sidottua kultakirjaillulle divaanille, painautumaan toisiamme vasten ja vain nauttimaan hetkestä – ja toisistamme. Neville tuoksui taas vangitsevalta, ja olisin voinut viettää koko loppuelämäni tuossa hetkessä, johon olimme kummatkin jääneet kuin kanarianlinnut häkkiin.
Olimme kummatkin ummistaneet silmämme, mutta aistimme silti kummankin mielialan, tunteet ja jopa ilmeet, kuin meille olisi kehittynyt mystinen kuudes aisti. Kumpikin olivat utuisen rauhallisia, vailla tietoa ajasta ja paikasta. Sillä ei kuitenkaan olisi ollut suurta merkitystä hetkessä, joka voisi pirstoutua moneksi teräväksi sirpaleeksi kuin kristallijoutsen lasivitriinissä. Liikkeemme säilyvät hallittuina, kuin pelkäisimme toisen menevän rikki. Emme latele siirappisia kliseitä toisillemme, emme pilaa valmiiksi herkkää hetkeä mauttomuuksilla. Aurinko oli laskenut kaupunkisiluetin taakse jättäen taivaalle vanan joka oli sekoitus paratiisinoranssia ja lohenpunaista, silti niin nopeasti leviävään pimeyteen. Ensimmäinen tähti vilkkui jo taivaalla – kuin se hymyilisi meille toivottaen onnea.
En halua päästää irti, sillä tiedän, että näiden käsivarsien ulkopuolella odottaa karu maailma, jossa on vain pieniä palasia siitä onnesta, mitä meillä nyt on. Juuri näillä sekunneilla. Ymmärrän kuitenkin olla ahnehtimasta – rajansa kaikella.Tahdoin säilyttää turvallisuuden tunteen.
“Kun nousemme sohvalta, lupaathan pitää kädestäni, kunnes olemme makuuhuoneessa, kunnes olemme makuulla sängyssä ja unen lannistamia, vierekkäin, ehkä onnellisesti hymyillen ja autuaasti unohtaneet kaiken mikä liittyy arkeen” kuiskaan suoraan Nevillen korvaan, peläten että sanani hukkuisivat huoneen hämyiseen tunnelmaan.
Neville vetäytyy varovasti hieman poispäin. Hän katsoo suoraan minuun ja hänen suupielensä värähtää hieman haikeasti alaspäin, mutta säilyttää silti raukean hymyn. Hän nyökkää lähes huomaamattomasti ja sinetöi lupauksensa kohottamalla toisen suupielen veikeään virnistykseen. Nousemme, ja Neville tarttuu käteeni varmoin ottein ja taluttaa minut pois oleskeluhuoneesta. Ikkunan takainen maisema, kaupungin varjot, säännöllisin välimatkoin istutetut koristepuut ja kelmeästi loistava kuu jäävät taaksemme horisonttiin ja myöhäisen illan pimeys tuntuu raskaammalta ja painostavammalta.
Neville täytti lupauksensa. Se saa minut nukahtamaan autuas ilme kasvoillani ja piilottamaan vihjeitä onnestani eleideni taakse. Puhtaanvalkoiset untuvalakanat siirtyivät viimein lämmikkeeksi kylmään yöhön ja niilläkin oli viimein tarkoitus.
