Nimi: Sininen ruusu
Kirjoittaja: Nikki
Beta: Luihuispossu
Genre: Romance
Paritukset: Draco/Harry
Ikäraja: S
Disclaimer: Kaikki Harry Potter -universumin hahmot, paikat ja nimet kuuluvat J.K. Rowlingille ja hänelle kuuluu kaikki kunnia niiden käyttämisestä.
Summary:
Sitten kuitenkin sinä tulit ja annoit minulle syytä ajatteluun, yhä useammin. Ensimmäinen kerta kun kuulin sinusta, vei minulta yö unetkin.A/N: Luihuspossulle suuri kiitos betauksesta!
Osallistuu FanFic10:een sanalla 06. Sininen
Sininen ruusu
Istun jälleen Tähtitornissa, aivan niin kuin olen tehnyt jo useina iltoina tämän lukuvuoden aikana. Täällä saan olla hetken rauhassa, ilman, että kukaan tulisi keskeyttämään ajatuksiani. Toisinaan on hyvä vain olla yksin ja ajatella.
Sitten kuitenkin sinä tulit ja annoit minulle syytä ajatteluun, yhä useammin. Ensimmäinen kerta kun kuulin sinusta, vei minulta yöunetkin. Olin silloin täällä Tähtitornissa ja ihailin auringonlaskua. Sattumalta huomasin kirjeen ja sinisen ruusun kaukoputkikaapin päällä. Uteliaisuuteni vei voiton ja luin kirjeen, vaikken ollut varma siitä, että kenelle se oli osoitettu.
Olen nähnyt sinun istuvan täällä useina iltoina ja ajattelin ilahduttaa sinua ruusulla.
Valitsin sinisen ruusun, koska sininen kuvastaa henkistä voimaa, älykkyyttä ja viileänkypsää
harkintakykyä. Sinussa ilmenevät nuo kaikki piirteet, joten tämä ruusu muistuttaa minua sinusta.Esittäydyit nimettömänä, enkä voinut olla varma oliko kirje ja ruusu minulle, sillä et ollut maininnut henkilöä jolle olit kirjeesi osoittanut. Sait minut kuitenkin ilahtumaan noilla kauniilla sanoillasi, sama se kenelle kirje oli.
Muistan kuinka isäni kerran sanoi minulle, että Malfoyt eivät näytä tunteitaan, vaan ne tulee pitää täysin omana tietonaan. Olen pohtinut, olikohan isäni kenties väärässä, sillä se, että patoan kaiken sisääni on toisinaan hyvin raskasta kestää. Onneksi sinä ilmestyit elämääni ja vaikket sitä tiennytkään, nostit minut jälleen jaloilleni ja annoit voimaa jaksaa jatkaa eteenpäin.
Vastasin kirjeeseesi ja kiitin kauniista ruususta, samalla nimeäsi tiedustellen. Jätin kirjeeni samaan paikkaan, josta olin ruusun ja kirjeesi löytänyt. Vein ruusun mukanani Luihusten makuusaliin ja sain kestää suuren kysymysten tulvan, jonka erikoisen värinen ruusu muissa aiheutti. En kuitenkaan kertonut heille mitään, vaan noudatin isäni neuvoa ja pidin kaiken sisälläni.
Laitoin ruususi juomalasiin yöpöydälleni ja vielä pitkään katselin sitä ja mietin sinua. Lopulta nukahdin, muttet unessakaan jättänyt minua rauhaan. Epätietoisuus kalvoi mieltäni.
Seuraavana päivänä menin jälleen auringonlaskun aikaan Tähtitorniin ja siellä minua odotti taas kirje sinulta. Ilahduin nähdessäni sen, sillä nyt saisin kaipaamiani vastauksia.
Hienoa kuulla, että pidit ruususta. Ajattelin ilahduttaa sinua jälleen ja antaa sinulle
tämän toisenkin ruusun. Eihän ole hyvä jos ruusu joutuu olemaan yksin, ilman ystäväänsä.Kirjeessäsi et vastannut kysymykseeni, mutta oikeastaan se ei haitannut minua. Vastasin jälleen kirjeeseesi ja siitä se alkoi. Ystävystyimme kirjoittelemalla toinen toisillemme. Sinä kerroit kuinka toiset opettajat olivat mielestäsi väsyttävän tylsiä ja kuinka toiset taas mukavia tai ilkeitä. Kuuntelin ja kerroin omat mielipiteeni.
Koskaan aiemmin minulla ei ole ollut ystävää, ei sellaista niin kuin sinä nyt. Kuuntelet ja ymmärrät minua, kun jokin asia vaivaa mieltäni. En enää välitä siitä, vaikken tiedä nimeäsi, se ei ole enää tärkeää. Olet kertonut minulle elämästäsi ja inhottavista sukulaisistasi, joiden luona olet joutunut asumaan. Kuuntelin ja tuntui hyvältä tietää, sinun luottavan minuun niin paljon, että uskaltauduit kertomaan minulle.
* * *
Taas istun Tähtitornin ikkunalla ja minulla on käsissäni kirje, jonka sinulta sain. Tosin tämä kirje ei ollut sellainen kuin olin toivonut, siksi en ollut vielä alkanut kirjoittamaan sinulle vastausta.
Tänään olisin halunnut puhua kanssasi kasvotusten, mutten ymmärrä miksi väitit,
ettet ole koskaan saanut minulta sinisiä ruusuja, saati sitten yhtäkään kirjettä.
Ajattelin, että ehkä olet ujo. Siispä kysynkin haluaisitko tavata kanssani huomenna,
kun meillä on mahdollisuus vierailla Tylyahossa?Tajusin asian, joka satutti minua sisältä. Et ollut osoittanut ainoatakaan kirjettäsi minulle, vaan jollekulle muulle. En tiennyt mitä minun tulisi tehdä. Jos sopisin kanssasi tapaamisen Tylyahossa, voisin selittää sinulle tapahtuneen ja samalla saisin tietää kenen kanssa olen kirjoitellut. Lopettaisitko sitten minulle kirjoittamisen ja kieltäytyisitkö enää olemasta ystäväni.
Kun menisin paikalle ja tapaisimme kasvotusten, saisit tietää kuka oikeasti olen. Pitäisit minua tyhmänä ja heikkona, koska olen kertonut sinulle niin paljon itsestäni. Kaiken lisäksi saisit selville todellisen minäni. Luomani ylimielinen ja vaikutusvaltainen kuva minusta haihtuisi. En olisi enää Malfoy, olisin sinulle vain Draco.
Liian monia tunteitani olin sinulle mennyt kuvailemaan ja kertomaan. Liian paljon minä sinuun menin kiintymään ja nyt kun mielikuvitus sinä saisit kasvot, en tiedä mitä tekisin, saati sitten ajattelisin. Mistä tuvasta olet? Jos olisit Luihusissa olisit nähnyt antamasi ruusut minulla, joten kanssani samassa tuvassa et ainakaan voi olla. En edes tiedä oletko poika vai tyttö, mutta mielikuvassani olet poika.
Vastaan kirjeeseesi ja suostun tapaamiseen. Päätän kuitenkin kävellä muutaman kerran tapaamispaikkamme ohi, ennen kuin jään siihen itse sinua odottamaan, sillä silloin minulla on vielä mahdollisuus paeta paikalta. Jos edes jotenkin sinut vaikka tunnistaisin. Tiedän tämän olevan toiveajattelua, mutta se rauhoittaa minua ja antaa minulle mahdollisuuden nukahtaa.
Seuraavana aamuna olen hereillä jo varhain. Tiedän, ettei minulla ole vielä kiire, mutta silti nousen vuoteestani ja valmistaudun lähtemään Tylyahoon. Aika rientää ripeään ja puen lämpimämmin päälle, sillä syksy on jo hiljalleen kääntymässä talveksi. Lähden Pansyn ja Blaisen kanssa yhtä matkaa kohti Tylyahoa.
"Kenet aiot tavata?" Pansy utelee, saaden Blaisenkin kiinnostumaan. "Senkö jolta olet saanut sinisiä ruusuja?" hän jatkaa.
Nyökkään, mutten sano mitään. Tiedän, että voisin kertoa heille, sillä olenhan minä tuntenut heidät jo pienestä pitäen, mutta voisinko todella luottaa heihin. Epävarmuus jaksaa varjostaa mieltäni.
Pitkään olen hiljaa, mutta lopulta puhkean puhumaan ja kerron heille kaiken ensimmäisestä kirjeestä saakka. Hetkessä huomaan kuinka raskas paino rinnassani kevenee ja antaa minulle ripauksen rohkeutta kohdata tämän kasvottoman kirjeenvaihtokumppanini silmästä silmään. Tiedän, etten ole yksin tässä maailmassa ja vaikka tapahtuisi mitä tahansa, voisin turvautua siihen, että Pansy ja Blaise kuuntelisivat minua.
Kun tulemme Tylyahoon ja meidän on aika erota. Hämmästyn suuresti Pansyn kietoessa kätensä ympärilleni ja halatessa minua.
Pienen hetken seison typertyneenä aloillani, mutta päätän kuitenkin unohtaa muut katselijat ja vastaan halaukseen. Mitä väliä vaikka muut näkisivät, ajatelkoot mitä lystäävät. Sillä nyt minun tekee mieli halata ja niin minä myös halaan.
Tajutessani, mitä ajattelen, hymy hiipii huomaamatta kasvoilleni, salaperäinen kirjeenvaihtoystäväni on onnistunut avartamaan maailmaani ja siitä olen hänelle todella kiitollinen. Tuntuu yllättävän hyvältä hymyillä, eikä halaaminen ole niin hirveää kuin sen luulin olevan.
"Hyvin se menee", Blaise rohkaisee ja taputtaa olkapäätäni. Nyökkään ja annan hennon hymyn viivähtää kasvoillani. Saan Blaisen ja Pansyn hämmästymään, mutta ei mene kauaa kun heidänkin kasvojaan valaisee hymy. Tunnen itseni huomattavasti itsevarmemmaksi ja tiedän nyt varmasti, että tapahtuipa mitä tahansa, voisin luottaa Pansyyn ja Blaiseen.
Kävelen kohti Kolmea luudanvartta ja sen edessä ei seiso vielä ketään. Ovista kulkee sisään ja ulos nuoria velhoja ja noitia, mutta kukaan ei pysähdy odottamaan. Olen ajoissa, mutta en ehdi ottaa kuin muutaman askeleen ja huomaan jonkun pysähtyvän oven viereen. Hänellä on selkä minuun päin, mutta hän käännähtää yllättäen ympäri ja siinä samassa silmänräpäyksessä tunnistan hänet.
Ei voi olla totta. Ei, ei, ei. Oven vierellä seisoo Harry Potter ja hän katselee ympärilleen kuin etsien jotakin tai jotakuta. Olenko mennyt tietämättäni ystävystymään Potterin kanssa ja olenko todellakin vuodattanut hänelle tunteitani ja ajatuksiani.
Tajuan seisovani hölmönä keskellä katua ja katsellen Kolmen luudanvarren suuntaan, mutta liian myöhään, sillä Potterin katse pysähtyy minuun. Hän huomasi minut. Nyt kun maa allani vain aukeaisi ja nielaisisi minut synkkiin syövereihinsä, olisin helpottunut. Harmikseni maalla vain ei ole tapana aueta ja niellä ihmisiä.
Kaikesta tuntemastani häpeästä huolimatta päätän niellä sen ja kävelen Potterin luo. Pysähdyn vähän matkan päähän hänestä ja avaan suuni kysyäkseni häneltä syytä siinä seisomiselleen, mutta hän ehtii ensin.
"Malfoy, voisitko ystävällisesti jatkaa matkaasi, sillä en nyt todellakaan jaksa alkaa tapella kanssasi," Potter sanoo ja katsoo minua silmiin kylmästi, mutta ennen kuin ehdin yrittää kysymykseni esittämistä uudelleen, hän päättää jatkaa. "Äläkä kysy miksi, koska minulla on tapaaminen, vaikkei se sinulle kuulukaan." Siinä tuli vastaus kysymykseeni, joten tyydyn vain nyökkäämään.
Olin valmis lähtemään pois ja jättämään Potterin seisoskelemaan hölmönä siihen vaikka koko loppupäiväksi, jos häntä huvittaisi siinä odotella, mutta sitten omatuntoni päätti muistuttaa minua olemassa olostaan. Tunsin inhottavan pistoksen rinnassani ja se pakotti minut pysähtymään.
Olin alkanut välittämään, koska omantunnon ohittaminen, ei enää ollutkaan niin helppoa kuin joskus ennen. Miten olin sallinut niiden kirjeiden vaikuttaa itseeni niin paljon ja tiesin satuttavani Potteria, jos jättäisin hänet siihen seisomaan täysin tietämättömänä.
Kunpa en olisi ikinä huomannutkaan sitä kirottua ruusua ja kirjettä, kaikki olisi niin paljon helpompaa ja kykenisin edelleen sivuttamaan omantuntoni äänen, sekä kätkemään tunteeni ilman minkäänlaisia ongelmia. Niinpä käännyin ympäri ja kohtasin Potterin vihaisen katseen.
"Kuulehan, minäkään en halua riidellä, joten ole hiljaa ja kuuntele mitä minulla on sanottavaa", sanoin tiukasti, pakottaen kasvoni ja ääneni pysymään vakaana. Poika edessäni katsoi minua typertyneenä, mutta kun huomasin hänen avaavan suunsa, nappasin laukustani kaikki kirjeet, jotka olin saanut ja lykkäsin ne Potterin käsiin. Hetkessä hänen katseensa muuttui kauhistuneeksi, hän siis tunnisti kirjeet.
"Olen pahoillani. Yritin kyllä kysyä nimeäsi, mutta sivuutit kysymykseni kerta toisensa jälkeen, joten lopulta annoin olla. Jatkoin kirjoittelemista, koska kanssasi oli helppo puhua ja tunnut ymmärtävän minua paremmin kuin kukaan muu ja kaiken lisäksi kanssasi saattoi käydä älyllistä keskustelua. Täytyy myöntää, että tämän kaiken tunnustaminen ja ääneen lausuminen tuottaa tuskaa, mutta ainakaan sinun ei tarvitse seisoa tässä turhaan", sanoin ja annoin tunteideni vapaasti näkyä kasvoiltani.
Potter seisoi edessäni hiiren hiljaa ja täysin hievahtamatta. Näin hänen silmissään kauhua ja epäuskoa, mutta sitä kaikkea varjosti loukkaantuneisuus. Tiesin hänen yrittävän tulkita katsettani ja toivoin todella, että anteeksipyyntöni näkyisi silmistäni. "Anteeksi", pyysin vielä ennen kuin käännyin ympäri ja harpoin pois paikalta.
Harppoessani kohti Tylypahkaa valmistauduin jo henkisesti siihen, että mahdollisesti koko koulu tietäisi surkeasta elämästäni jo ennen iltaa. Tulisin kuulemaan pilkallista naurua ja kestämään kuiskuttelua selkäni takana, mutta se nyt vain olisi kestettävä. Toivottavasti Pansy ja Blaise olisivat jo oleskeluhuoneessa. Minun olisi pakko päästä puhumaan jonkun kanssa, muuten en kestä tätä. Häpesin itseäni.
Pettymyksekseni oleskeluhuone oli tyhjä, niinpä menin makuusaliin ja kaaduin sängylleni. Isäni tulisi raivostumaan, kun kuulisi tästä. En olisi saanut mennä uskoutumaan jollekin tuntemattomalle ihmiselle, joka voisi lopulta paljastua Potteriksi. Kaiken kukkuraksi olin antanut niiden kirjeiden muuttaa itseäni ja olin pitänyt tätä ystävänäni. Vihaan itseäni.
Olin huomaamattani vajonnut uneen ja heräsin kun kuulin Blaisen äänen kutsuvan itseäni.
"Draco. Draco, herää. Draco!" Räpyttelin silmiäni hetken ennen kuin onnistuin kohdistamaan katseeni Blaiseen.
"Mitä nyt?" kysyin vaimeasti ja haukottelin.
"Siellä on illallinen, joten ala tulla!" Blaise hoputti ja viittoi oven suuntaan. Niinpä kampesin itseni pystyyn sängyltä ja haroin käsillä hiukseni parempaan järjestykseen. Seurasin Blaisea Suureen saliin ajattelematta varsinaisesti yhtään mitään, päästyämme istumaan liittyi Pansy seuraamme.
"Miten meni? Kuka se salaperäinen kirjeiden kirjoittaja on?" Pansy aloitti tenttaamiseni välittömästi, muistuttaen minua samalla siitä, mitä en todellakaan halunnut muistaa. Kiersin katseellani läpi salin, mutta yksikään oppilas ei katsonut minua oudosti, enkä huomannut tämän iltaisessa ruokailussa mitään poikkeavaa muihin iltoihin verrattuna. Eräs henkilö vain puuttui Rohkelikkojen pöydästä.
Rintaani puristi inhottavasti, sillä tiesin, että kaikki ei ollut vielä selvitetty ja meidän täytyisi puhua. En ehtinyt vastata Pansylle, kun olalleni laskeutui pöllö tarjoten minulle koipeaan, johon oli sidottu liiankin tuttu kirjekuori.
Irrotin sen ja samassa pöllö lehahti lentoon. Avasin kuoren ja nojauduin poispäin Pansysta, jottei tämä voisi lukea salaa kirjettä.
Voisimmeko tavata tänään Tähtitornissa klo. 21.00?
Odotan sinua.Ei muuta. Harvinaisen vähillä sanoilla oli suuri vaikutus minuun sisäisesti. Menisin sinne. Asiat olisi paras selvittää mahdollisimman nopeasti, varsinkin kun ne olivat vakavia. Laitoin kirjeen huolellisesti kaapuni taskuun ja söin illallisen loppuun ystävieni seurassa. Selitin tilanteen heille pääpiirteittäin, jättäen kuitenkin Harry Potterin mainitsematta. Olin päättänyt niin olevan parasta, koska nyt välttyisin turhilta kysymyksiltä ja samalla kunnioittaisin Potteria, sillä eihän hänkään ollut kertonut vielä mitään kenellekään.
Kellon ollessa muutamaa minuuttia vaille yhdeksän seisoin Tähtitornin ovella. Sydämeni takoi rinnassa tuskallisen kovaa ja olin varma etten ikinä ennen ollut jännittänyt mitään näin paljon. Yritin ajatella, että se on vain Harry Potter, joten minulla ei ole mitään syytä jännittää. Oloni ei siitä huolimatta helpottunut yhtään.
Lopulta minun oli pakko mennä sisään, koska en halunnut tulla myöhässä. Malfoyt eivät koskaan myöhästy, mutta eivät myöskään ole ajoissa, oli isäni sanonut minulle aikoinaan. Ajoissa oleminen on yli-innokkuutta ja myöhästyminen tyhmyyttä, isäni väitti.
Tähtitorni oli hämärästi valaistu. Vain muutama kynttilä oli sytytetty palamaan huoneen seinustalle ja kuun hopeiset säteet piirsivät ikkunalla istuvan hahmon siluetin. Selkä nojasi ikkunan karmiin ja toinen jalka oli koukistettu lähelle rintaa, toisen jalan riippuessa vapaasti. Näky oli kaunis, vaikkei selkeitä piirteitä erottanutkaan.
Oven valuessa kiinni takanani, huomasi huoneessa olija minut ja kääntyi katsomaan minua. Hän laskeutui alas ikkunalta ja astui kynttilän valoon. Edessäni seisovan pojan ilme, kertoi kaiken. Hänen silmänsä olivat surulliset, mutta samalla hän yritti hymyillä.
"Anteeksi", oli ainut asia mitä sain sanotuksi. En todellakaan ollut hyvä pyytämään anteeksi ja olemaan pahoillani, mutta tällä hetkellä minä tarkoitin sitä enemmän kuin mitään muuta. Potter vain hymyili ja nyökkäsi.
"Harvinaista kuulla sinun pyytävän anteeksi", Potter totesi. Sanat eivät tuntuneet hyviltä, mutta en halunnut riidellä, joten nielin vastaväitteet. En ehtinyt kuin avata suuni, Potterin kiiruhtaessa jatkamaan.
"En tarkoittanut loukata, oikeasti. Olet muuttunut jotenkin ja se mitä kerroit minulle kirjeissä... yllätti minut. Aluksi luulin sinun vain pilailleen kustannuksellani, mutta mietittyäni asioita, tajusin ettet todellakaan ollut tiennyt kenen kanssa kirjoittelit ja ilmeesi pyytäessäsi anteeksi Tylyahossa ja nyt... Näen sinun todella tarkoittavan sitä mitä sanot", hän kertoi katsellen epämiellyttävän tarkasti kasvojani. Tuntui kuin hän näkisi lävitseni, enkä pitänyt lainkaan siitä tunteesta.
"Miksi et kertonut itse omaa nimeäsi? Miksi et kertonut koko koululle minun elämästäni ja pilkannut minua siitä? Miksi jatkoit kirjeisiini vastaamista, vaikka olisit voinut lopettaa?" Potter kysyi, luetellen kaikki ne asiat, joita olin omassa päässäni jo pitkään pyöritellyt.
"En kertonut nimeäni, koska sinäkään et kertonut minulle omaasi ja mielestäni elämäsi ei kuulu muille. Elämäsi on sinun ja vain sinä päätät, ketkä siitä saavat tietää. Lisäksi sinä pidit kertomani ajatukset ja tunteet vain omana tietonasi, etkä levitellyt niitä, joten minäkin pysyin hiljaa. Vastasin kirjeisiisi, koska vihdoin minulla oli joku, joka kuunteli ja pidin sinua ystävänäni", tunnustin, vaikka noiden asioiden ääneen sanominen tuotti tuskaa ja hävetti. Yllätyksekseni Potter vain hymyili minulle lämpimästi, eikä hänen katseessaan ollut enää häivähdystäkään pettymyksestä, joka niissä oli hetki sitten ollut.
"Yllättävää miten samalla tavalla meidän aivomme toimivatkaan", Potter naurahti ja hymy koristi hänen kasvojaan. Vastasin hymyyn ja se tuntui hyvältä. Silti minulla oli yksi kysymys johon en ollut vielä saanut vastausta, ja se painoi mieltäni.
"Kenelle olit oikeasti osoittanut kirjeesi?" kysyin katsoen Potteria tutkivasti hänen vihreisiin ja upottaviin silmiinsä.
"Sinulle."
"Ei kun oikeasti", halusin saada tietää, muuten miettisin samaa kysymystä vielä keinutuolissakin.
"Ginnylle, mutta pian tajusin, ettei kirjekaverini ollutkaan hän, vaan joku muu. Kertomasi ei täsmännyt hänen elämäänsä, mutta ei sillä ollut väliä, sillä sinä kuuntelit ja ymmärsit minua paremmin kuin kukaan muu koskaan aiemmin", Harry selitti ja jatkoi ennen kuin ehdin keskeyttää. "Viimeisimmässä kirjeessäni yritin saada sinua paljastamaan henkilöllisyytesi. En minä oikeasti mennyt kysymään mitään Ginnyltä, jos sinä sitä mietit." Nyökkäsin ja tunsin oloni kevenevän huomattavasti.
"Draco", Harry sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, jonka ajan olimme vain tuijottaneet toinen toisiamme silmiin.
"Hmm", vastasin, sillä ajatustoimintani tuntui lakanneen täysin kuullessani Harryn kutsuvan itseäni etunimellä. Hetkinen. Minähän ajattelin hänet Harryna, enkä enää Potterina. Milloin tämä oli päässyt tapahtumaan? Ajatukseni katkesivat sillä samaisella sekunnilla, kun Harry esitti kysymyksensä.
"Olethan vielä ystäväni?"
Tovin seisoin ääliömäisesti paikoilleni jämähtäneenä, mutta sanojen iskostuessa päähäni olisin voinut vaikka hyppiä riemusta. Hallitsin mielihaluni ja hymyilin lämpimästi, samalla nyökäten. Olin varma, että Harry näki riemun silmistäni, sillä se samainen ilo takertui, myös hänen silmiinsä. "Tietysti", oli hiljainen kuiskaava vastaukseni.
Harry ojensi kätensä ja epäröimättä tartuin siihen. Kättelimme, mutta yllätyin hänen vetäistessään itseni lähemmäs. Yhteen liitetyt kätemme valahtivat alas ja Harry kietoi toisen vapaan kätensä ympärilleni, halaukseen. En tiennyt mitä tehdä, mutta muistaessani halauksen Pansyn kanssa nostin käteni ja kiedoin sen Harryn ympärille. Halatessamme pidimme kiinni toisiamme kädestä.
Halaus tuntui erilaiselta, kuin Pansyn kanssa, mutta tässä tunsin oloni turvallisemmaksi, kuin koskaan aiemmin olin oloani tuntenut. Oloni oli kevyt ja hyvä, olisin turvassa sylissäsi. Halasimme pitkään, kykenemättä päästämään irti. Lopulta irrottauduimme.
Tutkimme toistemme silmiä pitkän hetken, hiljaisuuden kutoessa seittiään ympärillemme ja pimenevän yön kietoutuessa tietoisuutemme rajamaille. Tähtitornin ikkunasta yllemme lankesi kuun hopeinen hohto ja se valaisi kasvojamme, tuoden esiin piirteitä, jotka päivänvalossa kätkeytyivät.
Mustat hiuksesi hohtavat hopeisina, luoden pääsi ympärille sädekehän ja vihreät silmäsi tuikkivat kuin sadat taivaan tähdet. Hienoisesti ruskettunut ihosi värjäytyy hopeaksi ja kasvojesi muodot synnyttivät varjoja kasvoillesi. Olet komea.
En tiedä mitä näet kasvoillani, mutta nostat varoen kätesi ja lasket ne poskilleni. Pidät kiinni minusta, kuin voisin särkyä kosketuksesi alla. En ehdi ihailla kasvojasi kovin pitkään, sillä kosketat huulillasi omiani. Saat pääni tyhjenemään ja ainoa asia minkä enää tiedostan, on sinun läheisyytesi ja huulesi omillani. Vastaan suudelmaasi ja kiedon käteni jälleen ympärillesi varmistaakseni, että sinä todellakin olet siinä, etkä ole menossa minnekään. Suutelemme pitkään, mutta hellästi.
A/N: Kommentteja…
