Nimi: Angel babies
Kirjoittaja: tirsu
Beta: Ei ole (tai no, word)
Genre: One-shot, hyvin lievä angst ja jonkin asteinen romance.
Paritus: Neville/Hannah
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaansa maailmaa.
A/N: kommentit olisivat toivottuja...
________________________________________________________________________________________________________
Angel babies
Vuosi 2008:Neville Longbottom hikkasi. Se oli tullut hänelle tavaksi hänen jännittäessään. Jännityshikka oli saanut alkunsa silloin, Neville oli alkanut seurustelemaan Hannah Abbottin, nykyään Longbottom, kanssa kymmenen vuotta sitten.
He olivat menneet naimisiin kaksi ja puoli vuotta sitten, kun Neville oli vihdoinkin uskaltautunut kosimaan (ajatelkaapa kuinka paljon "pikku" Neville silloin oli hikannut...).
Ovi, jonka vieressä Neville seisoi, aukeni ja ulos astui Hannah. Hikka karkasi Nevillen huulilta, mutta Hannah ei välittänyt siitä eikä sitä paremmin Nevillekään.
– Miten kävi? Mikä oli tulos? Neville kysyi.
– Negatiivinen, en ole siis raskaana. Vieläkään, Hannah huokaisi pettyneenä.
Neville nyökkäsi ja kietoi kätensä vaimonsa ympärille.
He olivat yrittäneet vauvaa jo yli puoli vuotta, mutta vieläkään ei ollut onnistunut. Tai no, totta puhuen Hannah oli kerran tullut raskaaksi, mutta raskaus oli keskeytynyt pari päivää ennen kuin täyteen olisi tullut toinen raskauskuukausi. Pettymys ja suru olivat olleet suuria, varsinkin Hannahilla.
Ja sitten, kun he olivat päättäneet, että olisi sopivaa koittaa uudestaan, mitään ei tapahtunut. Hannah ei vain tullut raskaaksi.
– Neville, mitä jos en voi tulla enää raskaaksi sen keskeytymisen vuoksi? Hannah kuiskasi sen kysymyksen, mikä oli usein kysytty heidän kodissaan.
Neville tiukensi halaustaan.
– Kulta, muista mitä parantajat ovat sanoneet; se ei vaikuta siihen. Sinulla - meillä - on mahdollisuuksia saada vauva vielä, hän sanoi varmasti.
Hannah nosti kasvonsa Nevillen kasvoihin ja painoi suudelman miehensä huulille.
Vuosi 2009:Kesä oli lopuillaan ja Nevillen ensimmäinen vuosi yrttitiedon professorina Tylypahkassa oli lähestymässä. Häntä mietitytti lähtö kovasti, sillä Hannah oli kohta 13 viikolla raskaana.
Vihdoin ja viimein oli heidän työnsä tuottanut hedelmää, mutta Nevilleä huolestutti. Mitä jos kävisi niin kuin viimeksi?
Hannah istui ulkona ja luki kirjaa, kun Neville saapui hänen luokseen ostosreissulta. Hannah sulki kirjansa ja katsoi hymyillen Nevilleen.
– Vie ostokset sisälle ja vaihda paitasi; Ginny kutsui meidät kylään, hän sanoi.
– Joo, mutta tärkein ensin. Miten voit? Neville kysyi.
Hannah sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja avasi kirjansa uudestaan.
– Voin aivan hyvin, niin kuin 45 minuuttia sitten, jolloin lähdit ostoksille, hän sanoi kirjan takaa.
– Ostoksilla käynti kuulostaa naiselliselta, Neville sanoi, vaikka hän olisi halunnut sanoa olevansa huolissaan: keskenmeno riski kummitteli hänen mielessään.
– Mene nyt, hop hop, Hannah naurahti ja työnsi miestään hellästi.
Neville suikkasi pusun Hannahin päälaelle ja suunnisti sisälle heidän yhteiseen kotiinsa. Mahtoikohan Hannah yhtään miettiä keskenmenoa niin kuin hän?
Neville huokaisi. Miksi tuo ajatus pyöri hänen mielessään onnellisuudesta huolimatta? Oliko se enne vai loiko hän itse ajatuksillaan jotain epäonnea? Olisi parempi ajatella jotain muuta.
Jätettyään ostokset keittiöön ja vaihdettuaan paitansa, Neville suuntasi takaisin ulos.
– Valmista on, voimme lähteä, hän ilmoitti.
– Hyvä, heitän vain kirjan eteiseen, Hannah sanoi ja nousi ylös lepotuoliltaan.
Neville säikähti, kun Hannah yhtäkkiä kiljaisi. Hän käännähti vaimonsa puoleen.
– Mikä hätänä?
Hannah piteli vatsaansa ja irvisti.
– Sattuu, kuului valitus kimeällä äänellä.
Voi ei, Neville ajatteli kauhuissaan, ei kai...?
– Mennään k-käymään Pyhässä Mungossa. Varmuudeksi vain, sillä tuskin se mitään vakavaa on, hän yritti sanoa rauhoittavasti, mutta parahtamiselta se enimmäkseen kuulosti.
Hannah nyökkäsi kalpeana, kipu oli kauheaa. Neville otti pari harppausta, tarttui vaimoansa kädestä ja ilmiintyi Pyhään Mungoon.
Neville istui käytävän lattialla, joka kiilsi sokaisevan valkoisena ja tuijotti vastapäisen seinän kelloa. Hänellä ei ollut hajuakaan mitä se näytti (varttia vaille neljää), sillä hän vain tuijotti mustien viisareiden keskustaa peloissaan.
Edes hitaasti aukeava ovi ei saanut Nevilleä siirtämään katsettaan, saatikka ajatuksiaan, muualle. Vasta, kun hento käsi kosketti Nevilleä olkapäästä, hän siirsi katseensa pois kellosta.
Keski-iän ylittänyt parantaja hymyili hänelle lohduttavaisena. Neville nielaisi vaikeasti.
– Voitte mennä vaimonne luo, herra Longbottom, parantaja sanoi pehmeällä äänellä, jossa oli säväys sääliä.
Neville nyökkäsi, nousi lattialta ylös ja asteli parantajan perässä yhtä valkoiseen huoneeseen kuin käytäväkin oli ollut. Huone haisi ikävästi desinfiointiaineelta.
Hannah makasi metallisessa sängyssä kasvot kyynelistä märkinä. Neville riensi vaimonsa luo ja tarttui tätä kädestä.
– Voi Neville, se on poissa, meidän vauvamme on poissa. Se tapahtui niin yllättäen, Hannah kuiskasi nyyhkyttäen.
– Kulta-rakas, Neville sai sanottua ainoastaan ja halasi Hannahia.
Mikseivät he voineet saada lasta, jota he todella halusivat? Miksi heidän, varsinkin Hannahin, tarvitsi kestää keskenmenoja?
– Me emme varmaan ikinä saa lasta, Hannah kuiskasi tukahtuneella äänellä.
Neville tiukensi halaustaan ja katsoi vaimonsa vaaleita hiuksia.
– Kyllä me varmasti saamme lapsen vielä joskus, Neville sanoi topakasti, muttei ollut asiasta enää niin varma kuin ennen.
Vuosi 2013:Hannah puristi Nevilleä kädestä, lujemmin kuin viime kerralla, joka oli ollut noin kaksi minuuttia sitten. Neville ei valittanut, sillä Hannahilla oli oikeus tehdä - vihdoin ja viimein - niin. Vuosien jälkeen heidän toiveensa toteutettiin. Heidän haaveensa oli kohta täyttä totta.
Neville ja Hannah olivat Pyhän Mungon synnytysosastolla. Yhdeksän kuukautta oli täynnä, oikeastaan kaksi päivää ylikin.
Neville kuunteli kuinka Hannah puhisi ja kuinka synnytysparantaja kannusti Hannahia ponnistamaan; pää näkyisi kohta.
– Hyvin menee kulta, olet loistava, Neville kuiskasi Hannahin korvaan.
Hannah ynähti ja parkaisi tuntiessaan pienoista kipua. Neville irrotti vasemman kätensä Hannahin otteesta ja alkoi silittää vaimonsa hiuksia, jotka olivat poninauhalla, mutta ojensi oikean kätensä, jota Hannah voisi puristaa tarvittaessa.
Puolituntia myöhemmin Nevillen oikea käsi oli runneltu ja erittäin kipeä, sillä Hannah oli puristanut sitä todella kovaa ponnistaessaan. Mutta se oli ollut vaivan arvoista, sillä kun synnytysparantaja ilmoitti vauvan olevan pienen pieni tyttö, onnellisuus oli täyttänyt Nevillen ja Hannahin.
Nyt pieni tyttövauva makasi Hannahin rinnuksilla. Tuore äiti oli kietonut kätensä hellästi ja rakastavaisesti vauvan ympärille.
Vauva tuhisi ja mutristeli pientä suutaan. Se sai Hannahin ilonkyyneleet valumaan vuolaammin: heidän pienoisensa eli, todellakin eli. Unelma yhteisestä lapsesta oli vihdoinkin totta ja kaikki ne vaikeudet olivat olleet vaivan arvoisia.
Parantaja tuli heidän luokseen ja ilmoitti pesevänsä ja pukevansa vauvan, sitten hän toisi pikkuisen vielä hetkeksi takaisin.
Neville kääntyi katsomaan Hannahin iloisia, mutta väsyneitä kasvoja, kun parantaja oli hävinnyt.
– Meillä on pikkuruinen tyttö. Tyttö Longbottom, Neville kuiskasi käheästi.
Hannah nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitään pois.
– Onko se nimi nyt sitten se? Neville kysyi.
– Joo, on se, niin kuin sovimme, Hannah hymyili.
Neville kumartui suukottamaan vaimoaan.
Neville ja Hannah keskustelivat kastejuhlien järjestämisestä ja kummiehdokkaista, kun parantaja tuli heidän vauvansa kanssa takaisin. Vauvalle oli puettu vaaleanpunainen potkupuku ja vaaleat hiukset oli peitetty saman sävyisellä myssyllä, jossa oli edessä mintunvihreä rusetti.
– Haluaisiko tuore isä pikkuisen tytön syliin? parantaja kysyi.
Neville nyökkäsi, totta kai hän halusi. Parantaja tuli hänen luokseen ja laski vauvan hellästi Nevillen syliin.
Heti, kun Neville oli saanut pikkuisensa syliin, rakkaus ja liikutus tulvahtivat hänen jokaiseen soluunsa. Katsoessaan unissaan tuhisevaan tyttäreensä, hän tunsi kuinka kyyneleet kostuttivat hänen ruskeanvihreät silmänsä. Pala kuristi Nevillen kurkussa ja pari kyyneltä vierähti hänen poskelleen,
– Isin pikku prinsessa, Neville kuiskasi liikuttuneena.
Neville tunsi Hannahin taputtavan häntä kädestä. Hän käännähti vaimonsa puoleen hymyillen ja laski vauvan tämän syliin.
Hannah silitti kädellään vauvan poskea ja kuiski hiljaisella äänellä tälle. Pikkuinen heilautti nyrkkiään kuullessaan Hannahin, äitinsä, äänen ja raotti hieman sinisiä silmiään, mutta sulki ne taas pian.
– Onko pienoisella jo nimi, vai kutsummeko häntä tyttö Longbottomiksi? parantaja kysyi.
Neville katsahti ruskeapäistä parantajaa ja sitten Hannahia. Hannah nyökkäsi pienesti ja Neville kääntyi takaisin parantajan puoleen.
– On hänellä nimi. Hän on Angel Hilary Longbottom.
– Angel, enkeli, aika epätavallinen nimi. Saanko kysyä, että miksi se? parantaja uteli.
Neville nyökkäsi, mutta vastaus kuului Hannahin suusta:
– Koska tämä pikkuinen on aivan kuin enkelin lahja meille monien keskenmenojen jälkeen. Sitä paitsi, Angel on kaunis nimi.
Parantaja nyökkäsi ja asteli oven luokse.
– Tulen kohta takaisin hakemaan Angelin vauvalaan, parantaja totesi ennen kuin katosi ovesta ulos.
Neville kääntyi katsomaan Hannahia ja vauvaa. Leveä hymy ilmestyi hänen kasvoilleen; tuossa oli hänen perheensä, hänen ikioma perheensä.
Neville kumartui lähelle Hannahin kasvoja ja suukotti tämän punaisia huulia. Sitten hän käänsi päätään niin, että hänen poskensa lepäsi vasten Hannahin poskea ja katse oli Hannahin sylissä olevassa pikkuruisessa tytössä.
Angel raotti toista silmäänsä ja tuijotti Nevilleä ja Hannahia.
– Minä rakastan teitä kumpaakin hyvin paljon, Neville kuiskasi onnellisena.