Ikäraja: K-11 (?)
Beta: Nelxis
Varoitukset: Perheväkivaltaa ja kuolema
AN: Idea otsikkoon lähti kun keskustelin kaverilta miltä lapsen sielu mahdollisesti näyttää. Kuulemma suppilovahverolta. Otsikosta inspiroituneena kirjoittelin sitten tämän. Kommentoida saa toki
Miisa istui leikkipuistossa, vaikka oli kylmä. Sade oli kastellut keinun penkin niin, että Miisan kukkakuvioiset farkut kastuivat takamuksen kohdalta jättäen tumman kuvion. Takki ja kaulahuivi olivat jääneet, eikä kengännauhoja oltu sidottu. Miisa toivoi, että olisi jo ollut esikoulussa, jossa opetettiin kengännauhojen sitominen. Wilmalle ja Saaralle oli heidän äitinsä opettanut kuinka se tehdään, mutta Miisan äiti ei välittänyt sellaisesta. Parhaat päivät olivat niitä, jolloin äiti vain kuvitteli, ettei Miisaa olekaan. Tänään ei ollut sellainen päivä. Siitä muistutti suuri mustelma Miisan kasvoissa.
Miisa kosketti varovasti mustelmaa, mutta huomasi sen olevan huono idea, sillä siihen sattui kovasti. Nyt Miisaa itketti. Kyyneleet tulvivat silmistä, vaikka hän yritti olla reipas ja itkemättä. Kyyneleet veivät kuitenkin voiton. Aluksi Miisan kyyneleet putosivat hiljaisuudessa, mutta ne houkuttelivat sydäntäraastavaa parkua mukaansa. "Miksei äiti pidä minusta? Wilman ja Saaran äiti piti lapsistaan, ja on mukava jopa minulle. Miksei äiti näe, että rakastan? Olenko minä paha, eikä äiti siksi rakasta minua?" ajatukset pyörivät Miisan päässä kyynelten valuessa mustelmaisia kasvoja pitkin. Miisa päätti karata. " Ehkä äiti sitten on onnellinen.", hän mietti lähtiessään juoksemaan.
Kyyneleet sumensivat näkökentän, joten Miisa kompastui kuraiseen, kuolleiden lehtien täplittämään maahan. Kasvoissa oli kuraa ja vaatteet olivat märät. Miisa aukaisi silmänsä ja näki edessään sienen hämärtyvän illan viimeisessä valossa. Se oli tumma ja täynnä madon syömiä reikiä. Miisa katsoi sientä ylhäältäpäin yhä itkien. Miisan kyyneleet tippuivat sienelle horjuttaen sitä, kunnes se lopulta kaatui maahan. Ja Miisa juoksi taas. "Kotiin ei voi enää mennä, äiti suuttuu kun sotkin vaatteet. Nyt on ainakin pakko karata." Ja Miisa juoksi kyyneleet silmissä ikuisuudelta tuntuneen ajan. Kylmä tuuli ryömi takkuisiin tummiin hiuksiin, ja kylmyys tunkeutui luihin asti, mutta Miisa juoksi.
Lopulta Miisa huomasi kyynelten loppuneen ja jalkojen kantaneen paikkaan, jota ei Miisa tuntenut. Nyt pelotti. "Olisikohan sittenkin ollut parempi mennä kotiin..." Miisa harhaili peloissaan kaduilla. Oli niin pimeää ja kylmää. Kaiken lisäksi Miisaa nälätti, mutta siihen hän oli jo tottunut, sillä äiti aina ei muistanut antaa ruokaa. Miisa hieraisi kuraisia kasvojaan ja katseli ympärilleen. Tiellä makasi oranssi kissa. Miisa lähestyi kissaa varovasti, mutta rohkaistui ollessaan niin lähellä, että kuuli kissan kehräävän. Hän juoksi kissan luo. Kissa säikähti ja juoksi jonnekin. Kuului jarrujen kirkunaa ja tömähdys. seuraavana päivänä lehtien otsikoissa luki: ”4-vuotias tyttö kuoli traagisessa auto-onnettomuudessa!” Vihdoin Miisalla oli lämmin, eikä sattunut.
Äiti ei itkenyt kantaessaan pientä arkkua.
