Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Paritus: Anthony Nott/Blaise Zabini
Genre: Angst, Slash
Haaste: LW9 (sanat lopussa)
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa hahmot, minä mielikuvitukseni.
A/N: Sanat oli vaikeet, enkä ole varma vastaako tämä yhtään noita sanoja, mutta itse pidän suuresti. Vaikka täytyy myöntää, ettei tässä välttämättä ole kunnollista päätä eikä häntää. :D Silti jotain tässä on sellaista, mistä itse pidän. Ehkä se paritus, koska Anthony/Blaise on jotain suloista ja söpöä, vaikka fluffya näistä kahdesta en koskaan lukisi. :') Kuitenkin luku iloa.
Ei halua elää
Se oli yksi suuri klisee. Kaikki, koko hänen elämänsä tällä hetkellä. Sodan häviämisestä oli kymmenen vuotta, kymmenen tuskallista vuotta, joiden mukana oli tullut vain halveksuntaa ja eriarvoisuutta. Kuin he olisivat rikollisia, joilla ei saisi olla mielipiteitä. Se näkyi kuvainnollisesti Mungon työntekijöiden silmistä. Ne eivät välittäneet, miettivät ehkä, kuinka kauan hän aikoi istua siinä. Menemättä sisään huoneeseen, jossa Anthony makasi. Valkoisen liinan alla, näyttäisi ehkä nukkuvalta. Pimeyteen hukkuneelta. Kuolleelta ja kylmältä.
Blaise ei välittänyt kyyneljuovista, jotka värittivät hänen poskia, saivat alkunsa elottomiksi muuttuneista silmistä. Kauan hän oli istunut siinä; tunnin, kaksi? Hän ei tiennyt. Kaikki tuntui kylmältä kovalta vaikka samaan aikaan oli sametin pehmeää ja tulikuumaa. Maailma oli muuttunut magneettikentäksi sillä hetkellä –
kaikki asiat vetivät eri suuntiin, negatiivista ja positiivista, ja Anthonyn silmissä ei ollut enää eloa –, kun parantaja oli ajanut hänet huoneesta ulos ja hoitaja oli istuttanut hänet tälle tuolille. Ne olivat jo silloin tienneet, etteivät voisi tehdä mitään (ehkä ne ei halunneet tehdä mitään?).
Vain hetkeä myöhemmin huoneeseen jääneet parantajat ja hoitajat tulivat ulos, suuntasivat pois, jättäen kertomisen tehtävän partasuiselle parantajalle. Dolohov olisi pystynyt pelastamaan Anthonyn, ajastus oli nopea ja nosti vihan katkeruuden murhanhimon pintaa valonpuolta kohtaan. He olivat tappaneet Dolohovin silloin.
Blaise ei kuunnellut yhtään sanaa, mitä parantaja sanoi hänelle. Selitti miksi näin oli käynyt, totesi, että vaikka hoitoon olisi tullut aikaisemmin ei mitään olisi ollut silloinkaan tehtävissä; kysyi kai muista omaisista, koska Blaise muisti sanoneensa Theodoren nimen. Kai ne olivat ilmoittaneet tälle, vaikka ei tämä Azkabanista pääsisi minnekään. Suoritti siellä viimeistä viikkoa saamastaan tuomiosta.
Lopulta kai hän kävi huoneessa. Ehkä (hän ei muista). Varmaankin (joitain välähdyksiä ja ahdistusta). Seuraavana hetkenä, minkä hän pystyi muistamaan kunnolla siitä päivästä illasta yöstä oli se, että hän istui heidän makuuhuoneessa ja halasi Anthonyn tyynyä. Mietti voisiko ikirouta koskaan asettua ihmiseen, kuten jotkut sanoivat sen heihin asettuneen, kun rakkaimmat kuoli. Hän oli pitänyt sitä naurettavana ja Anthony oli sanonut olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.
“Se oli pelkkää pakkasta, jota ihmiset kuvittelivat ikiroudaksi, se kyllä sulaisi, kun sen aika olisi.”
Blaise ei halunnut muistaa ääntä. Ei ei ei ei ei, mutta silti hän muisti. Anthonylla oli ollut kutsuvan matala ääni, joka oli tämän suuttuessa saanut kenet tahansa paskantamaan housuihin. Hänelle Anthonyn ääni oli merkinnyt välittämistä tunnetta, jolla kukaan muu ei koskaan lausunut hänen nimeään. Nyt se ääni oli poissa, äänen omistaja oli poissa, eikä Blaise uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Hän ei saisi enää Anthonya kiertämään käsiään aamulla hänen olkapäidensä ympärille, tai yllytettyä tätä tanssimaan valssia ilkosillaan heidän asuntonsa olohuoneessa. Ja nyt Blaise uskoi niitä ihmisiä, jotka sanoivat, että ikiroudan oli mahdollista vallata ihminen.
Kahden päivän jälkeen Blaise ei enää kyennyt haistamaan tyynystä kunnolla Anthonyn tuoksua, hän ei ollut liikkunut paikaltaan minnekään, vaikka Daphne oli yrittänyt suostutella häntä käymään suihkussa. Hän ei ollut syönyt, vaikka nainen oli sitäkin pyytänyt hänen tekevän. Lautasen ja mukin sirpaleet olivat edelleen lattialla ruuan kanssa, jota Daphne oli makuuhuoneeseen kuskannut. Lähtenyt luovuttanut parin kirosanan saattelemana, kun ei saanut häneen kontaktia. Ja Blaisen olisi tehnyt mieli huutaa perään, kysyä, miltä naisesta saattaisi itse tuntua, jos hän menettäisi Theodoren iäksi. Mutta hänestä ei lähtenyt ääntäkään.
Kaiken aikaa maailma tiivistyi yhteen lauseeseen toivomukseen tulevaisuuteen: hänellä ei ollut enää syytä tai halua elää.
51 koodia - Jos ei ois ketään kenen puolesta kuolla en tahtoisi elää enää
Lasinsirpaleilla peittyy alla maan,
Jalkoihini murtuneisiin uppoaa,
Mut koska lupasin tulla
Aina, kun tarvitset niin sen teen
Vääristynyt aurinko on taivaalla,
Katkenneet kylkiluut jalkojani painaa,
Mut koska lupasin auttaa
Aina, kun tarvitset (koska)
Jos ei ois ketään, kenen puolesta taistella,
Jos, jos ei ois ketään, kenen puolesta kuolla,
En tahtoisi elää enää, en tahtoisi.
En tahtoisi elää enää, en tahtoisi.
Vedän sinut jälleen pintaan matalaan,
Vaikka olkapääni onkin sijoiltaan,
Koska lupasin auttaa
Aina, kun tarvitset
Ja niin myös teen.
Itsestäni ihmiskilven muodostan,
Ottaisin puolestas vastaan vaikka kuoleman,
Koska lupasin olla
Vierelläs, kun tarvitset (koska)
Lasinsirpaleilla peittyy alla maan,
Jalkoihini murtuneisiin uppoaa.
Vääristynyt aurinko loi taivaalla,
Katkenneet kylkiluut jalkojani painaa.
Vedän sinut jälleen pintaan matalaan,
Vaikka olkapääni onkin sijoiltaan.
Itsestäni ihmiskilven muodostan,
Ottaisin puolestas vastaan vaikka kuoleman,
Jos ei ois ketään, kenen puolesta taistella,
Jos, jos ei ois ketään, kenen puolesta kuolla...
Jos ei ois ketään, kenen puolesta taistella,
Jos, jos ei ois ketään...
En tahtoisi elää enää, en tahtoisi.
En tahtoisi elää enää, en tahtoisi.
En tahtoisi!
En tahtoisi.
