Kirjoittaja: Luci
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst, (draama)
Vastuunvapaus: En omista Seamusia tai Deania, vaan he ovat Rowlingin tuotoksia.
Sen verran tahtoisin tässä sanoa, että vaikka en ole ensimmäistä kertaa julkaisemassa tekstiä, niin tämä kyllä tuntuu siltä. En oo pitkään aikaan kirjoittanut juuri mitään, ja vielä pidempi aika on siitä, kun olen viimeksi julkaissut jotain. Sain tähän pätkään inspiraatiota ystävältäni ja päädyin pitkästä aikaa oikeasti kirjoittamaan jotakin, johon olen suht tyytyväinen. Ainakin toistaiseksi. Ja varmaan sanomattakin selkee, mutta sanon nyt kumminkin, että kommentit on aina tervetulleita.
Muistoissani elät aina
Ruskeanharmaa soratie mutkitteli eteenpäin korkeiden vaahteroiden välissä. Ilmassa tuoksui kesä ja auringon lämpö helli Seamusin kasvoja. Luonnon hiljaisuuden rikkoi puita kevyesti kahisuttava tuulenviri ja kivien raksunta kenkien alla. Tarkkanäköinen saattoi huomata satunnaiset kesäpäivänviettäjät kauempana vihreällä nurmella.
Ilme nuoren miehen kasvoilla oli utuinen, kun hän pysähtyi noukkimaan jo valkeaksi palloksi muuttuneen voikukan tien reunasta. Seamus puhalsi kukan valkeat siemenet lentoon ja hymyili hiukan. Muutama hassu haituva jäi itsepäisesti kiinni kukan varren päähän. Dean puhkui aina niin, että kaikki siemenet varmasti irtosivat ja lähtivät tuulen mukaan, hän muisti.
Seamus saavutti kaarevan puisen sillan, jonka alla kohisi koski. Vesi kirmasi kiviä pitkin valtoimenaan ja pisaroihin osuvat auringonsäteet loivat kauniita värejä ilmaan. Varmoin askelin Seamus kapusi alas joen penkalle varoen märkiä, liukkaita kiviä, ihan niin kuin Dean oli opettanut.
Veden äärelle päästyään Seamus kyykistyi ja antoi sormenpäidensä upota viileään veteen. Ohi virtaavat vesimassat tuntuivat hassulta sormenpäissä yrittäessään napata niitä mukaansa matkalleen kohti merta.
Seamus antoi hetkien kulua aistiessaan ympärillään olevaa luontoa. Häntä hymyilytti, kun hän katseli ympärilleen, eikä löytänyt pienintäkään asiaa, jota hän ei olisi tiennyt. Dean oli opettanut hänelle luonnon saloista ja kauneudesta kaikkina niinä kertoina, kun hän oli tuonut Seamusin puistoon. Tämä on lempipaikkani, Dean oli sanonut, täällä kaupunki yhdistyy luonnon kanssa.
Se oli myös Seamusin lempipaikka, siellä sielu oli kauneimmillaan, kauniissa paikassa, kauniiden muistojen alla. Seamus avasi reppunsa, kaivoi esiin haalean sinisen eväsrasian ja nosti hillovoileivän esiin. Harmi nousi Seamusin kasvoille, sillä ne eivät olleet yhtä hyviä, kuin Deanin leivät, vaikka ainesosat olivat täysin samat.
”No niin Dean, tässä sitä taas ollaan, ihan niin kuin ennenkin.” Seamus sanoi ja nosti esiin kauniin valkean savesta muotoillun tuhkauurnan. Sen kylkiin oli maalattu puita, lintuja ja jokikin. Yksinäinen kyynel nousi Seamusin silmään ja putosi kiville ennen, kuin Seamus ehti huomatakaan.
”Ne luulee, että ne sai sinut. Ei ne saaneet, ei ollenkaan. Sinä tiedät. Olet täällä.” Seamus osoitti sydäntään, kuin näyttääkseen. Sanat puuroutuivat Seamusin kurkkuun itkun tullessa.
”Hemmetti soikoon Dean, pitikö sinun mennä? Piti, kyllähän minä tiedän. Tai en tiedä, mutta kai minä ymmärrän. Hitto vie, minä tarvitsen sinua, miten minä elän ilman sinua? Minä rakastan sinua.” Suru alkoi toden teolla ottaa vallan ja kyyneleet valuivat nyt runsaina pitkin Seamusin kasvoja. Pitkään hetkeen Seamus ei sanonut mitään, veden solinan ja puiden havinan seassa kuului vain satunnaisia nyyhkäyksiä.
”Minä heitän nyt hyvästit sille, mitä sinun ruumiista on jäljellä, mutta tiedäkin, etten koskaan, en koskaan, hyvästele sinua. Olet aina täällä,” Seamus osoitti taas sydämensä suuntaan, ”ja muistoissani. Minä rakastan sinua.”
Seamus väänsi uurnan kannen auki ja veti syvään henkeä. Hän kurottautui lähemmäs ohi virtaavaa vettä ja perääntyi sitten takaisin pientareelle. Hän kumartui jälleen veden ylle ja tällä kertaa käänsi käsissään lepäävän uurnan ylösalaisin ja antoi sen sisällön varista hiljalleen soljuvaan veteen.
”Minä rakastan sinua Dean.”
