Author: Nuutti eli minä täällä
Rating: K-11
Pairing: eipä ole
Genre: draama, yleinen höpötys ja juoneton kaka
Summary: Pleikkarit on syvältä.
Warnings: kirosanoja viljellään, teinitupakointi, juontetonta kakkaa
A/N: Moi kirjotin mun kaverista koska se halusi. Ihan kummallinen lyhyt tekstinpätkä, mut sainpahan toverin tyytyväiseksi. C:
kommentitkin khyl otan vastaan iloisesti kirmaillen.
Tää ei todellakaan ole mun päivä. Tökin mun huulikoruani kielellä ja tuijotan pleikkaria silmät täynnä vihaa. Just tällä hetkellä voisin hakata kaikki, seinät paskaksi, heittää koneen seinään ja pahoinpidellä mun peeäs kakkosen. Koko päivän mä odotin että pääsen kotiin katsomaan maailman nostalgisimman leffan ja mitäs käykään kun iloisesti hyräillen laitan cd:n sisään pleikkarin levyasemaan? Error. Anteeksi mitä helvettiä. Mä oon jo yrittänyt tietokonetta ja dvd-laitetta, mutta ylläripylläri dvd:n kaukosäädin on jossain syvällä hukkamaassa joten englannin kieli. Mun todella hienoilla englannin taidoilla ei pärjäisi edes Alabamassa, joten koko leffan repliikit soljuisivat ohi mun norsunkorvien.
Oon satavarma että mun korvistani nousee tummanharmaata, sakeaa savua, kun kävelen huoneeni toiselle puolelle, noukin miljoona kertaa XL housuni lattialta ja kaivan Smartin punaisen tössin taskusta. Nopeasti tarkistan onko mulla ventit ja rislat taskussa, joo on, astelen kohti ulko-ovea ja matkalla viiletän isoveljeni ohitse.
”Ootsä menossa röökille?” Henkka tuijottaa mua omasta huoneestaan, sen monster-lippis on väärin päin päässä ja jätkä näyttää ihan total urpolta. Nyökkään lyhyesti ja se taitaa tajuta että mä olen möksmöks. Henkka heittää puhelimensa seinään, kiroaa ja loikkaa ylös sännäten sitten hakemaan omat syöpäkääryleensä laatikostaan. Mä suuntaan jo ulos, rojahdan portaille ja tuijottelen metsää siinä vähän matkan päässä. Hetken käpälöityäni jätesäkkitaskujani huokaisen ja nojaan seinään oven vieressä. Sytkärit on kavereita, varsinkin kun ne jättää sisälle. Onneksi mun pelastajani, tunnetaan myös nimellä Essin isoveli, tulee ulos, kaivaa taskustaan mustan coltin ja ojentaa sitä sitten mulle vetäen nikotiinia keuhkot täyteen. Mä sytytän syöpäkääryleeni, teen kuten Henkka ja vedän savua syvälle elimistööni. Me istuskellaan hiljaa ja poltellaan, rapsutan maalia irti valkoisista rappusista ja asun ajatuksissani. Ulkona on jo kylmä, eletään elokuun puoltaväliä ja kello on kakstoista yöllä. Lämpöasteita hädin tuskin on yhtäkään, ilma on hämärää ja aurinko laski jo yhdeksältä. Varpaita palelee, jalassa ei ole uskollisia villasukkia ja lippiksessäkin on vitunmoinen reikä.
”Mitä sä meinaat huomenna?” Kohotan katseeni maalipinnasta Henkan naamavärkkiin. Tuijotan sitä naama vinksallaan.
”Mistä lähtien sä olet kysynyt mun menemisiä?” Jätkä vaan kohauttaa olkiaan.
”En mä tiedä, tuli vaan mieleen et ehkä vois jotain sanoa. Miks sä oot noin äkänen?” Ylidramaattisesti niiskaisten mä tumppaan tupakan ja tuijotan käsiäni.
”Mä en saa leffaa toimimaan”, Henkka pärskähtää ja nostan katseeni. Jään tuijottamaan sitä häijysti, niin häijysti että Eskolan lehmätkin kuolevat naapurissa.
”Älä hirnu siinä, toi sun paska pleikkari ei rupee pyörittään sitä.”
”Ootsä varma ettei levyssä oo vikaa?”
”Vitustako minä tiedän onko levyllä jotain psykologisia, fyysisiä tai henkisiä ongelmia?”
”Sä oot ihan helvetin tyhmä. Tuu mennään kattoon sitä”, nousen isoveljeni perässä, pudistelen mullat perseestä ja astelen takaisin sisälle. Kahdet parit paljaita jalkoja läpsyy vasten parkettilattiaa kun me tepastellaan mun huoneeseen. Osoitan alahuuli mutrulla lattialla makaavaa ja niin viattomalta näyttävää pleikkaria ja niiskaisen jälleen.
”Tuo paska ei toimi.”
Henkka istahtaa lattialle ja mä vyöryn kohti sänkyäni. Makaan siinä mahallani, jalat ilmassa heiluen ja tuijotan ärtyneenä veljeni ja peeässän kaksintaistelua. Silmä kovana tarkkailen niiden kahden mittelöä, kunnes kymmenen minuutin kuluttua mä pyörähdän selälleni ja työnnän itseni seinästä tukea ottaen roikkumaan sängystä niin, että mun pääni oli alaspäin.
”Et sä saa sitä toimimaan”, Henkka mulkaisee mua, katsoo kulmat kurtussa pleikkaria ja lyö sitä sitten turhautuneena.
”Paska laite.”
”Otan osaa veliseni. Mä tiedän kuinka kurjaa on hävitä identiteettikriisiselle peeässälle”, hymyillen vastaanotan veljeni melkein tosissaan näyttämän keskisormen ja näytän sille kieltä. Viisi minuuttia me lahnaillaan mun huoneeni lattialla, tuijotetaan jos-katse-voisi-tappaa –ilmeellä pleikkaria ja pohditaan ratkaisua.
”Tuli tälleen yhtäkkiä mieleen, että mitä sä edes yrität katsoa?”
”Hortonin”, mua surullistuttaa taas ja huokaisen syvään. Me ollaan taas hetki hiljaa.
”Mennään katsomaan se mun huoneeseen!” Mä voisin kiljua huutaa riehua onnesta, mun isoveljeni pää ei olekaan täysin laho! Ehkä siitä vielä tulee jotain.
”Jes jätkä pelasti mun elämän! Löydä vielä karkkia ja ES jostain niin oot ikuisesti mun sankari.”
”Joo mulla kasvaa energiajuomaa pensaassa. Mitä sä meinaat tehdä tolle lippikselles?” Henkka kysyy osoittaen mun päässäni keikkuvaa reuhkaa, joka näyttää puhki raiskatulta marsunnahkalta. Maailman hienoin seppälästä ostettu lippis oli virallisesti kuollut tänään, koska eräs nimeltä mainitsematon kusipää oli polttanut siihen jäätävän kokoisen reiän. Tuuletus pelaa.
”Ostan uuden”, tuijotan idioottia mun edessäni katseella, joka viestittää tämän olevan täysi idiootti ja kokonaan kelpaamaton edes äyriäisten kakka-astiaksi. Musta tuntuu ettei Henkka ihan täysin tajunnut mitä mä meinasin, mutta silti mä nousen ylös, lyön sitä ja käsken katsomaan leffaa. Mä ehdin ottaa kaks askelta ja ennen kuin mä tajuan jalkani tarttuneen pleikkarin johtoon, se vetää mut pärställeni lattialle. Mun mahalaskuni tärisyttää talon perustuksiakin, Henkka makaa maassa nauraen niin että kohta kusee varmasti housuun jos ei lopeta. Tuimasti isoveljeäni katsoen nousen ylös, potkaisen sitä päähän ja lähden tarpomaan sen huoneeseen.
Perkeleen pleikkari.