Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: S
Paritus: Kertoja/Eemeli
Genre: Slash tai Het (päätä itse), mietiskely
Vastuuvapaus: Loirille kiitos inspiroivasta kappaleesta, muuten sitten onkin minun.
Haaste: Albumihaaste II (Vesa-Matti Loiri - Viime yönä ennen kahta)
A/N: Oon nykyään alkanu kirjoittamaan kauheesti originaaleja! Pelottavaa... Tän omistun menee
EpikFeiliselleni, koska hän heitteli sanoja ja on muuten vaan kiva tyyppi. <3 Kommentit on enemmän kuin suotavia.
Hei, soitathan mulle yöllä ennen kahta?
Sen hiukset on kuin lankarulla. Tai voiko niitä sanoa hiuksiksi, kun ne on rastat, mutta mää ainakin sanon niitä hiuksiksi. Ne on karheat ja sellaiset, joista on kiva tehdä lettejä, vaikka se ei niitä arvostakaan suuresti. Mulle se vaan ei osaa sanoa ei, joten tilaisuuksia ei voi käyttää jättämättä. Sehän olisi lämpimien hetkien tuhlausta.
Sen nimi on Eemeli, mutta mää kutsun sitä Empuksi. Se sanoi itse, että tykkää enemmän Emppu-nimestä. Se hymyilee sillein suloisesti ja sillä on hymykuopat. Sellaiset, jotka rikkoo sen kasvojen karkeuden. Sillä on neutraalit kasvot; ei kovin poikamaiset, mutta ei mitenkään tyttömäisetkään. Tasapainoiset, mikä on musta kiva, koska lokeroitumista mää pelkään, mutta Empusta en tiedä. Se ei tunnu pelkäävän mitään.
Ei edes pimeää, kun se alkaa vallata yöllä koko maailmaa valtakunnakseen. Okei, ei se voi saada koko maailmaa, koska aurinko hallitsee toista puolta maailmasta, mutta pimeys on silti se pahempi hallitsija. Se on kylmä ja kova, sinne voi eksyä niin helposti! Mutta samalla se on jotenkin helppo tapa unohtua hetkeksi oman päänsä sisälle ja tunnustella itseään – minkähän lainen sitä oikeasti on?
Mutta Emppu ei pelkää pimeää. Se sanoo aina, että se voi suojella mua kaikilta hirviöiltä ja möröiltä, jotka piilottelee sängyn alla parsimassa sukkiaan päivällä varjoissa, että ne voi sitten yöllä juoksennella pitkin taloa. Kummallisia otuksia ne möröt, mutta pelottavia; kummallisia ja pelottavia. Ehkä niillä on pitkät kaulat (joutsenkaulat) ja teurastajan silmät. Sellaiset julmat, mitään kertomattomat. Joo, tiedän. Olen aika kärjistävä ihminen, mutta niin mää ajattelen.
Emppu tökkii mua kylkeen ja sanoo, että kello on yksitoista yöllä. Sen pitäisi mennä, ettei sen mutsi suutu, mutta mää en haluisi, että se menee. Tulee aina niin yksinäistä, kun se lähtee, joten mää lähden saattamaan. Kuljen sen perässä muutenkin aina kaikkialle karavaanin tavoin, ja sitä paitsi yöllä on paljon kivempaa kulkea kaikkialla. On niin hiljaista, kukaan ei ala valittamaan, kun kävelee kukkapenkin kiviaidan päällä siinä puistossa, missä orvot käy aina leikkimässä.
Ja Empun sormet on aina öisin lämpimät mun omia vasten. Se sanoo aina, että mun pitäisi pitää lapasia mukana ja käsiä lämmittämässä, vaikka on alkukesä. Ei mulla ole kylmä. Vain huono pintaverenkierto, mutta ei se sitä usko. Sanoo, että valehtelen ja suutelee mun otsaa. Sellaisella tunteella, ettei kukaan ole koskenut muhun niin. Samaan aikaan kiihkeä ja kuitenkin hellä ja rakastava ja… Okei, nyt menin siirappiseksi. Ehkä mun pitäisi jättää ajattelu niille, jotka sen osaa.
Kun me päästään Empun kotitien päähän se käskee mun mennä takasin. Sen vanhemmat ei kuitenkaan tykkää, että se liikkuu mun kanssa. Ne on hieman vainoharhaisia, mutta toisaalta ihan kivoja, kunhan niitä kohtaa osaa käyttäytyä. Tai niin ainakin mun systeri sanoo. En sitten tiedä, onko se niin oikeassa siinä, mutta Emppukin sanoo aina, että ne on ihan ok, joten kai mun on uskottava.
“Hei, Emppu! Soitathan sää mulle yöllä ennen kahta?” En mä voinut olla huutamatta, vaikka kello on jo puoli kaksitoista ja naapurusto varmaan haluaa nukkua. Ei ne saa tietää, että se olin mää, joka huusi niiden kadulla keskellä yötä. Mutta Emppu lupaa ja musta se on tärkeintä, eikä mua haittaisi yhtään, vaikka joku nyt tulisikin valittamaan mun meluamisesta.
Suurimman osan matkasta mää laahustan, koska tavallaan en haluaisi takaisin neljän seinän sisälle huoneeseeni. Sinne asuntoon, missä äiti nukkuu viikonlopun humalaansa pois (vaikka on vasta perjantai) ja möröt kipittää sukkasillaan nurkasta toiseen. Härnää ehkä heti, kun pääsen ovesta sisään. Orpojen puiston hiekkalaatikolle on jäänyt pystyyn hiekkalinna, jonka korkeimman tornin päällä on lehdistä tehty kyhäelmä, jonka kai pitäisi olla lippu tai ehkä jonkin sortin kruunu. Mutta onko torneilla kruunuja? Mun mielestä voisi olla!
Empulla on korkeat poskipäät ja musta ne on suloiset – ne näkyy valokuvissa erityisen hyvin. Koko tyyppi on musta suloinen ja mää käytän sitä sanaa liikaa. Mutta en mää siitä voisi päästä eroon. Erilaisia sanoja käyttää helposti liikaa, eikä sitä vain tule ajatelleeksi. Vähän samalla tavalla, kuin sitä kuuntelee yhtä kappaletta monta kertaa putkeen, jos se on hyvä, eikä sitä tajua vaihtaa, ennen kuin joku huomauttaa, kuinka tylsää se on kuunnella samaa kappaletta koko ajan.
Ovi sulkeutuu kolahtaen, ja äidin makuuhuoneesta kuuluu tuhinaa, ja ehkä ensimmäisen kerran kuukauteen asunto on hiljainen, kun tulen kotiin yhden jälkeen. Mää rikon aina Empun käskyä mennä suoraan kotiin (ehkä se jopa tietää sen; mää en ole varma) – en mää tahallani, mutta orpojen puistossa on kiva kävellä ja seurata hiljaa paikoiltaan muita yössä kävelijöitä. Eikä viileässä yöilmassakaan ole mitään pahaa, se helpottaa oloa ja sitä kaikua, joka tulee siitä, kun möröt ja ne niiden rikoskumppanit, hirviöt (ehkä niillä on torahampaat?), alkaa kolistelemaan luurankokaappeja mun huoneessa. Se kestää hetken ja toisen ja kolmannen, ja hukkaa miltei mölynsä alle mun kännykän soittoäänen.
“Joko möröt on alkaneet kolistelemaan?” sen ääni kysyy, ja mää nauran möröt ja niiden rikoskumppanit hetkeksi pois kolistelemasta, vaikka vaan hetkeksi. Ne nimittäin palaa aina.