Title: Vilman elämä
Genre: angsst
Author: hymykuoppa
Henkilöt: Vilma
Raiting: K11
Fandom: originaali/RPF
Summary: Aina ihminen ei itse tajua jonkin olevan pielessä, kun hän tukahduttaa turhat asiat.
A/N: Tällainen. Kertoo minusta ja ajasta, jolloin olin masentunut ym.
Perustuu tositapahtumiin.
Vilman elämä
Tukahdutin tyyytymättömän, turhan huokaukseni sulkiessani messengerkeskustelun. Ei hän ollut taaskaan vastannut, kuten ei koskaan kun häntä eniten tarvitsin. Painoin miniläppärini kannen kiinni välittämättä muista keskusteluista ja astelin radioni luo. Naksautin HIMin levyn soimaan ja käänsin volyymia luvattoman kovalle. Huoneessa tuoksui edelleen tunteja sitten ikkunan kautta poltettu tupakka.
Raahasin itseni sängylleni ja rojahdin sille makaamaan. Ei se ollut kenenkään syy, että minusta tuntui tältä, oma syyni jos se täytyi välttämättä etsiä. Ei kukaan koskaan ollut pakottanut minua tekemään mitään, eikä kukaan halunnut minun loukkaavan itseäni. Ei kukaan ollut oikeastaan katsonut perääni moneen vuoteen.
Nappasin kukkatyynyni, painoin sen vasten kasvoni ja huusin. Kaiken sen raivon jota tunsin muita ihmisiä kohtaan, sen turvattomuuden tunteen. Tunteen, ettei minusta välitetty, kaikki suruni. Violeteiksi lakatut kynteni painuivat tyynyn sisään ja melkein koskettivat toisiaan hellittäessäni otteeni ja viskatessani tyynyn pääni yli jonnekin sängyn toiselle puolelle.
Tiesin mustien meikkieni kärsineen, mutta annoin sen olla ja painoin yhteen liitetyt sormeni vasten kylmää otsaani. Tujotin hämärässä kattoa tajuamatta juuri sen enempää mistään. Kuulin jonkun sulkevan ulko-oven, mutta en jaksanut nostaa itseäni ylös. Oloni oli ollut niin heikko viimepäiviä, ruoka ei ollut maistunut, sitä oli jatkunut oikeastaan jo useita kuukausia.
Vedin syvää henkeä kuullessani jonkun astuvan oveni luokse. Koputusta ei kuulunut, äiti vain astui sisään ja jätti sanaakaan sanomatta uuden suklaalevyn työpöydälleni. Hän poistui sanomatta mitään.
Suljin hetkeksi silmäni ja nielaisin. Halusin niin kovin itkeä, mutta mitään ei tapahtunut. Olin melkein tukahduttanut tuon tunteen elämästäni, en ollut suostunut itkemään neljään kuukauteen. Olin melkein kokoajan alakuloinen, mutta kostin sen suklaalevyille. Ei siitä ollut mielestäni mitään haittaa, minusta minulla oli kaikki ihan hyvin. Minulla oli kavereita ja koulussa pärjäsin avaamatta yhtään koulukirjaa kotona.
Nousin nyt väkisin istumaan ja tuhahdin. Kurkotuin nappaamaan pyöreän peilin työpöydältäni ja pyyhin etusormella silmien alla ilmestyneitä mustia pisteitä. Ripsiväri irtosi helposti. Katsoin itseäni vihreisiin silmiini pitkään. En voinut olla miettimättä miten minä olin tuossa peilissä. Vuosi sitten en juuri meikannut, ja nyt silmät olivat aivan mustat oli sitten koulua tai loma. Kiharat hiukseni olivat takussa, kamman kanssa ne eivät olleet tavanneet taaskaan muutamaan viikkoon. Katselin kuvajaistani ja tunsin kuinka raivo oli jälleen tekemässä tietään vastusteluistani huolimatta.
Jälleen tunsin tarvetta itkeä, mutta turhaan. Nousin nopeasti ylös ja paiskasin peilin enempää ajattelematta lattialle. Kuulin äidin kirkaisevan jossain seinän toisella puolella. Rojahdin takaisin istumaan sängylleni ja painoin nyrkit vasten ohimoitani. Äiti ilmestyi säikähtäneenä sisään.
”Mitä helvettiä sie teet?!” äidin ääni oli raivostunut, ihan syystäkin, mutta enemmän hän taisi olla huolissaan minusta.
Pudistin päätäni rutistaessani nyrkkejä entistä kovemmin vasten ohimoitani. Päässäni tykytti.
”Mikä vittu siulla on?! Saatanan pentu, ala siivota nyt noita siruja!”
”No vittu joo!” en ollut varmaan koskaan huutanut niin kovaa. Äiti katsoi minua, mutta koska en halunnut kohdata hänen katsettaan, hän kääntyi ympäri ja pamautti huoneeni oven kiinni.
”Vittu”, mutisin pyyhkäistessäni kasvojani, ”ei vitunvittu.”
Lipaisin huuliani ja loin vastenmielisen katseen lasinsirpaleisiin: ”Ja minähän en teitä raivaa.”
Katsoin kasvojeni jakautuvan neljään eri sirpaleeseen, ennen kuin potkaisin mattoa ja rojahdin selälleni. Tunsin veren virtaavan sukkani sisällä, kirvely helähti kirkkaasti mieleeni, mutta unohdin sen nopeasti. Ei minua mikään vaivannut, ei mikään. Minulla oli vain huono hetki.
Ei mennyt kauaa kunnes löysin itseni psykologin vastaanotolta.
Loin katseen kirjahyllyssäni oleviin silmälaseihin ja tuhahdin pahansuovasti. Eikö se ollut ala-asteella jo riittänyt, että minua oltiin nimitelty kokoajan kaikenlaisista asioista, mutta että nyt vielä yhdeksännellä luokalla jotkut vajosivat niin alas ja alkoivat syrjimään. Ei kyse ollut nyt silmälasestani, vaan psykologilla käynnistä.
Pudistin päätäni siirtäessäni kavereideni kuvan etualalle. Olin ollut opettajainhuoneessa monistamassa jotain työtä, kun eräs rinnakkaisluokkalainen poika oli tupsahtanut paikalle. Hän oli jostain saanut selville psykologi-jutun, ja alkoi selittämään siitä oikein kovaan, alentavaan sävyyn muille ystävilleen. Toki kaikki opettajat ja muut siellä pyörineet oppilaat olivat kuulleet sen. Ja tietysti se nuorin ja komein opettaja oli tullut paikalle auttamaan, mutta olin vain sännännyt hänen ohitseen ja lähtenyt raivoissani kotiin. Tulihan siitä puhelu äidille, mutta ei ollut ensimmäinen kerta.
Siirtelin käsi vapisten pienissä kehyksissä hymyileviä ihmisiä kirjahyllyssäni ja asettelin muutamat kirjat ja cd:t uusille paikoilleen. Tunsin jonkin kirvelevän silmissäni, kun lopetin tavaroiden liikuttelun.
En minä ollutkaan ollut kunnossa. Vasta tämänpäiväinen oli osoittanut sen minulle, että minulla oli oikeasti jokin hätänä. Psykologi oli sanonut minun olevan masentunut ja sepittänyt, kuinka hän halusi auttaa minua löytämään masennuksen aiheuttajan ja haluavan minun saavan sen pois elämästäni.
Käännyin hitaasti katsomaan huonettani sumein silmin. En minä ollut kunnossa. Lasinsirpaleet makasivat edelleen huoneeni lattialla ja verta oli levinnyt sinne tänne. Räpäytin silmiäni istuutuessani sänkyni laidalle. Tunsin kyyneleet pitkästä aikaa poskillani, kun painoin otsani vasten kämmeniäni ja kuiskasin hiljaa: ”Jumala auta.”
