Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: K11
Genre: Angst, femme
Paritus: Kertoja/Milja
Varoitus: Väkivaltaan viittausta ja hahmo kuolemaan.
A/N: Kirjoitin tän tekstinäytteenä yhtä hakua varten, mutta kun
EpikFeil sanoi tätä yhdeks min parhaaksi tekstiksi, niin ajattelin, että kai mie voisin tän julkaista, vaikka se ei alun perin ollut mitenkään suurissa suunnitelmissa. Kiitos siis hänelle viimeisestä tönäisystä. Kommentoida saa, luku iloa. :)
Valetta, en mää muista mitään
Mää tiedän, että ne tuijottaa. Tuossa on sellainen yksisuuntainen peili-ikkuna – vai miksi niitä kutsutaan? Niitä sellaisia, joista näkee toiseen suuntaan, mutta toiselta puolelta katsottuna heijastuu omakuva, niin kuin peilistä.
Musta se on ahdistavaa. Viedä nyt ihminen tämänlaiseen huoneeseen kuulusteltavaksi. Ei yksityisyyttä; yhdessä kulmassa katonrajassa on kameravalvonta ja peili-ikkunan takana on ihmisiä. Vartioimassa huvikseen vai tekemässä työtään? Ehkä äitikin on siellä (itkee, kuinka sen kultainen tyttö ei ole voinut olla vajonnut niin alas – tutkinnassa on täytynyt olla virhe!). Varmistaa poliiseille, että se todella olen mää, eikä kukaan muu. Että ne on tosiaan saaneet oikean henkilön kiinni.
Murha. Siitähän mua syytetään.
Syystäkin kai. En mää ole enää varma, onko niillä mitään todisteita mua vastaan. Ehkä niillä on, ehkä niillä ei ole. Mää en enää muista, mutta silti mua syytetään murhasta. Se on ainoa asia, joka sen poliisin sanoista jäi mieleen – ja se, että sillä oli nätisti muodostuneet huulet, mutta rumat hiukset. Ne eivät korostaneet sen kauniita kasvoluiden muotoja, vaikka voisivat.
Mää muistan edelleen, miltä Milja tuoksui, miltä se näytti herätessään, ja kuinka vittumainen se oli kännissä. Siksi kai mää aloin hallita sen juomista. Ei se siitä pitänyt, mutta mun pää pysyi sillä tavalla kasassa pidempään, kun se ei ollut huutamassa sammaltaen jokaisesta vitun asiasta. Siitä, kuinka mää istuin arvottomasti, kuinka mää jätin aina tiskit tiskipöydälle, vaikka ne olisi voinut laittaa suoraan koneeseen (oikeastihan se oli Milja, joka ne siihen jätti, mutta ei se sitä koskaan myöntänyt) – kuinka mää olin meidän suhteessa se, joka petti (Milja valehteli itselleen aina eniten kännissä).
“Mää olin kännissä. Ei mun ollut tarkoitus sua pettää, rakas.”
Nostan katseeni hitaasti pöydän pinnasta ja jään tuijottamaan eteeni. Mää tiedän, ettei tämä ole todellista. Eihän Milja ole enää hengissä, kyllä mää sen tiedän. Ehkä tämä oli sitä kuuluisaa syyllisyyden tunnetta – siitä aiheutuvaa hallusinaatiota. Paskaa sanoisin mää. En mää tuntenut syyllisyyttä, Milja oli pettänyt mua, enkä mää muista siitä illasta oikeastaan mitään.
“Sää et ollut niin kännissä, ettetkö olisi tajunnut tekeväsi väärin. Sää teit sen harkitusti. Sää olet tehnyt sen monta kertaa aikaisemminkin. Sää olet vain valehteleva huora, jota mää rakastin – ja rakastan edelleen”, vastaan Miljalle, vaikka tiedän kaiken olevan pään sisäistä harhaani.
Tai ehkä siitä on jokin tottakin. Koska tiedän; Milja on kuollut, ja mää tiedän, miten hän kuoli (vaikka koitan uskotella itselleni, etten muista). Sillä on poskessa kirkkaan violetti mustelma, mää löin sitä. Sen oikea silmäkulma on turvonnut, mää heitin siihen sen kirjan – Miljan lempikirjan, Torey Hayden kirjoittajama Häkkipoika. Milja sanoi sitä nerokkaaksi tekeleeksi.
Mää en koskaan ollut viitsinyt tarttua siihen.
“En mää ole huora! Sää hakkasit mut kuoliaaksi… Miten sää voit sanoa vielä kaiken päälle jotain tuollaista?”
Koska se on totta. Mää haluaisin sanoa sen ääneen, mutta joku tulee sisään. ‘Sää se huora olet’, Milja muotoilee huulillaan. ‘Mutta mäkin rakastan sua.’ Ei, ei se rakastanut. Se käytti hyväkseen, mutta mun mielikuvitus halusi sen rakastavan, joten totta kai mää ajattelen, että se rakasti.
Milja nousee seisomaan, enkä mää osaa muuta kuin tuijottaa sen ruhjeita. Teinkö mää tosiaan nuo? Kaulassa on mustelmia ja avara kaula-aukko paljastaa, että verenpurkaumat jatkuvat aina kankaan alle asti. Kangaskin on verinen, enkä mää voi olla ajattelematta, että miten mää sitä oikein hakkasin. Millä mää sitä oikein hakkasin. Miljan katseessa on kuitenkin se sama rauhallinen katse kuten aina sillä oli selvänä. Se oli sellainen katse, johon mää tuudittauduin aina, ja siitä syystä mää kai siihen rakastuinkin.
Mun omaan huoraan.
“Muistatko sää jo nyt, että miten sää tapoit Milja Karoliina Tompisen?” tällä kertaa poliisilla on möreä ääni. Kuvat lätkäistään mun eteen, ja kyllä mää muistan, mutta vastaan silti etten muista. Mies tuhahtaa ja istuu mua vastapäätä, mutta mua ei kiinnosta. Milja nimittäin hymyilee iloisesti ja huiskauttaa kättään, ja… se vaan…
katoaa.
“Kertoisit mieluummin itse, mitä sinä iltana tapahtui. Mitä yhteistyökykyisempi sää olet, niin se helpottaa kyllä sunkin oloa.”
Valetta, mutta mää kerron. Ehkä ne ymmärtää, että Milja ei palaa, vaikka mää tunnustaisin ja joutuisin linnaan.