Nimi: Pikkuveli
Kirjoittaja: Chyilly
Fandom: American History X
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst, deathfic, one-shot
Varoitukset: kolme epätarkkaa murhaa, lievää rasismia.
A/N: Tulipa perjantai-illan siimeksessä katsottua American History X ja muistin tämän ficin olemassaolon. No, etin sitten tämän koneen uumenista, luin ja päätin julkaista täällä Finissäkin. Pakko kyllä sanoa, että tämä lukeutuu yksiin parhaimpiin ficceihin, joita olen koskaan kirjoittanut...
”Asia on nyt niin, että tästä lähtien olen historianopettajasi. Käsittelemme nykyajan tapahtumia. Kurssin nimi on... Amerikan Historia X.”
”Ensimmäinen tehtävä on uusi kirjoitelma huomiseksi.”
”Kesti viikon lukea Mein Kampf! Ei ole reilua!”
”No mistä kirjoitan?”
”Veljestäsi.”
Tuntui siltä kuin siitä olisi kulunut vasta päivä. Tai viikko. Todellisuudessa Dannyn kuolemasta oli jo monta vuotta. Itse asiassa kolme vuotta, ja mä vieläkin odotin, että veljeni hyppäisi nurkan takaa täysin elävänä. Se oli turhaa.
Istuin huoneessani ja muistelin sitä kaikkea. Sitä päivää. Huone oli hämyinen ja jostain kaukaa tämän halvan talon uumenista kuului äidin yskintää. Se paheni päivä päivältä ja vuosi vuodelta yhä enemmän.
Muistin sen päivän. Muistin rynnänneeni pikkuveljeni luo. Danny makasi koulun poikien vessan lattialla. Joka puolella oli verta. Dannyn verta. Muistin kuinka painoin Dannyn kuolleen ruumiin itseäni vasten ja itkin. Itkin siinä niin pitkään kuin vain pystyin, kunnes poliisit raahasivat mut pois. Myöhemmin sain itselleni Dannyn kirjoitelman musta. Se oli koskettava.
Isot miehet eivät itke, mutta itkin silti. Rakastin veljeäni niin paljon, en koskaan voinut kuvitellakaan hänen kuolevan ennen minua. Ei näin aikaisin. Kaipasin veljeni kaljua päätä ja tummia silmiä. Dannylla oli ihana luonne, mutta hän alkoi liikkua vanhoissa porukoissani. Se ei tehnyt hyvää 17-vuotiaalle miehenalulle.
Nyt olisi ollut Dannyn syntymäpäivä. Hän olisi täyttänyt 20.
Selailin kuvia Dannyn entisiltä syntymäpäiviltä. Joissain varhaisissa kuvissa näkyi isäkin. Huokaisin hyville muistoille ja hymyilinkin vähän.
Venice Beach oli täynnä ihmisiä. Oli valkoisia, mustia, ruskeita ja keltaisia. En voinut sille mitään, mutta vanhat tavat ovat juurtuneet syvälle aivoihini, eivätkä ne helpolla lähteneet. Erottelin ihmisiä ihon värin perusteella vieläkin.
Kävelin kujaa pitkin kohti hautausmaata. Aurinko paistoi takaani, ruskeisiin hiuksiini, tummansiniseen takkiini ja mustiin farkkuihini mukavasti lämmittäen.
Hautausmaalla oli aika tyhjää, useimmat halusivat kaiketi viettää lauantai-iltaa rannalla. Cameronin rantahuvilalla oli ainakin kunnon juhlat. Huokaisin ja mietin niitä aikoja, jolloin pystyi vain juhlimaan samankaltaisten ihmisten kanssa kuin mä. Mutta sitten sen korisottelun jälkeisenä yönä tuli ne kolme mustaa, joista kaksi sai surmansa takiani sinä yönä. Silloin se tuntui hyvältä, mutta kolmen vuoden vankilareissun jälkeen yritin muuttaa tapani. Valitettavasti Danny oli hairahtanut mun polulleni.
”Minua hävettää, että sinä tulit ulos minusta!”
Se sattui silloin ja se sattuu yhä. Tietämättäni satutin jokaista perheenjäsentäni, tajusin sen vasta Dannyn kuoleman jälkeen. Kyyneleet puskivat taas silmiini, mutta ollessani julkisella paikalla, en halunnut päästää niitä läpi.
Jalkani kulkivat automaattisesti hautausmaan reunalla sijaitsevalle hautakivelle. Hautakivi ei ollut hääppöinen, mutta siitä sai selvää.
Daniel Vinyard.
Kosketin hautakiven kirjoitusta ja huokaisin. Halusin todellakin veljeni takaisin. Veljeni oli ainoani. Suoristauduin ja otin viereiseltä haudalta kukan, jonka asettelin sitten nätisti Dannyn haudalle.
”Nähdään ensi kerralla”, kuiskasin hiljaa.
”Pikkuveli.”
