kirjoittaja: annicamaria
paritus: Rodolphus/Bellatrix
beta: Guadaloupe - suuret kiitokset ♥
ikäraja: K11
varoitukset: kuolema
haasteet: kerää kaikki hahmot (Rodolphus Lestrange), Het10, Only true Something (Luihuiset)
summary: Mies antoi varjon peittää sydämensä rippeet, mullan haudata viimeisenkin toivon. Ehkä hän olisi itkenyt jos olisi osannut. Silti hän ei koskaan hylännyt ajatusta, "Mitä jos?"
A/N: Vanilje heitti mulle sanoja, joita käytin tässä ficissä. Sanat olivat: Ikkuna, haava, meri, myrsky, valo, uurre, kirja, untuvapeitto, vihreä, musta, korkokenkä, rusetti, multa, rintaliivit, maata, itkeä, valittaa, nauraa, kirkua, polttaa, riepotella, vajota, tanssia. Yritin parhaani, ja tälläinen siitä tuli. Enjoy (If u can). Niin ja Rodolphuksen PoV
En omista hahmoja tai paikkoja, enkä saa sen puoleen hopeasirppejä, kuin kultakaljuunoitakaan kirjoituksistani. Elkää lähettäkö räyhääjiä!
Tuskaiset yöt, vihatut päivät
Rodolphus katseli tyhjin silmin ulos ikkunasta, johon myrsky hakkasi säälimättömästi raskaita vesipisaroitaan. Hänen kasvonsa olivat väsymyksestä uurteiset ja silmien alle olivat unettomat yöt jättäneet lähes lähtemättömät jälkensä. Ajatukset heittelehtivät laidasta laitaan luisevan miehen päässä; epätoivo, suru, kaipuu, murhanhimo. Kaikki.
Miehen mieli oli täyttynyt turhautuneisuudella, halulla ja vihalla, mutta samaan aikaan läheisyydenkaipuulla. Ja jokaista hänen ajatustensa käännettä hallitsi yksi ja sama henkilö.
Bellatrix Lestrange.
Rodolphus ei ymmärtänyt, miten saattoi samaan aikaan rakastaa ja vihata niin paljon yhtä henkilöä saamatta vastapainoksi yhtään mitään. Hän olisi ollut tyytyväinen edes yhdestä naurusta, hymystä, kosketuksesta, mutta Bellatrix ei antanut hänelle mitään syytä edes olettaa mitään sen kaltaista. Ei valitusta, ei huutoa, ei mitään. Ihan kuin Rodolphus ei edes olisi, ja kohta hän lakkaisikin olemasta. Heidän tarinansa oli kuin valmiiksi kirjoitettu kirja, jota peittivät mustat nahkakannet, sisälle kätkettiin kaikki muu. Sitä ei voinut enää muuttaa, se oli jo musteella kaiverrettu, mutta se ei tarkoittanut, etteikö Rodolphus olisi halunnut. Saatikka yrittänyt.
**
Kerran oli Rodolphus erehtynyt kysymään jotain, mitä ei olisi pitänyt. Kerran hän oli tuonut ajatuksensa julki siinä toivossa, että niihin tartuttaisiin, että niistä puhuttaisiin.
”Rakastatko sinä minua?”
Mies oli tienny vastauksen jo ennen kuin mustahiuksinen nainen puki sen sanoiksi täyteläisille huulilleen. Katumus täytti jälleen koko ruumiin ja tuntui hakkaavan sitä sisältä, ulkoa, joka puolelta. Se riepotteli mieltä, raiskasi ja pahoinpiteli, kuohui kuin meri. Miksi, miksi, miksi?
”En tietenkään, mistä sellaista sait päähäsi?”
**
Edes tappaminen ei merkinnyt enää, sillä valon sammuminen kirkkaissa silmissä oli arkinen näky. Bellatrix kirkui hänen vieressään ja tanssahteli ilosta, jälleen yksi sielu lisää, niin puhdas ja viaton.
Kyllä Bellatrixillakin oli syy elää, riemuita ja tanssia, mutta se syy ei ollut Rodolphus vaan jotain paljon suurempaa, nimeä ei mainittu, mutta silti jokainen tiesi kenestä puhuttiin. Voldemortin takia nainen oli valmis tappamaan miehiä, naisia ja lapsia, mutta miksei hän kyennyt tappamaan sitä yksinäisyyden siementä, joka kyti Rodolphuksen sisimmässä?
Toisinaan, kun Bellatrix oli leikkisällä tuulella, he pelasivat toistensa kanssa yöllisiä, himontäytteisiä pelejä. Violetit rintaliivit, joita koristi rusetti. Korkokengät ja vihreät sukkanauhat, mutta niitäkään ei oltu tarkoitettu tuottamaan mielihyvää miehelle, vain Bellatrixille itselleen. Nainen makasi Rodolphuksen päällä ja piirteli tikarilla kuvioita hänen rintakehäänsä miehen toivoessa tämän puristavan vähän lujempaa, vähän enemmän. Ulkoiset haavat eivät silti vieneet ajatuksia pois sisäisistä, jotka Bellatrix aiheutti jättäessään leikin kesken.
”Olet tylsä.”
**
”Olen raskaana.”
Lause sai Rodolphuksen tuntemaan sydämessään vihdoin jotain, pienen toivonkipinän, jos sitenkin joku rakastaisi.
”Aiotko pitää sen?”
”En tietenkään, idiootti. Minulla ei ole aikaa, eikä kiinnostusta kasvattaa lasta, etenkään sinun.”
Kai se oli viha tai jokin, joka leimahti miehen sisimmässä.
**
Rodolphus ei tiennyt, miltä tuntui nähdä oman vaimonsa kuolema edes sen jälkeen, kun oli kokenut sen. Tunteet heittelivät helpottuneesta polttavaan tuskaan, tyhjyydestä mielipuoliseen riemuun. Kuolema oli asia, jota hän ei ollut koskaan sen enempää käsitellyt, tai siihen reagoinut. Nähdessään tumman naisen pirstoutuvan palasiksi, osa hänestä tuntui menevän sen mukana, lupaa kysymättä, hänen tahtomattaan.
Yksinäisyyteen oli helppo vajota, kun siellä oli ollut jo valmiiksi, mutta Rodolphus ei silti koskaan kyennyt saamaan pois mielestään niitä öitä, jolloin he olivat maanneet saman untuvapeiton alla ja hän oli kuvitellut koskevansa. Kuvitellut rakastavansa.
Mies antoi varjon peittää sydämensä rippeet, mullan haudata viimeisenkin toivon. Ehkä hän olisi itkenyt jos olisi osannut. Silti hän ei koskaan hylännyt ajatusta.
”Mitä jos?”
Vaikka se olikin jo liian myöhäistä.
