Purr, ootte ihania
Riika ja
Mightyena.
Riika, kiitos rakastumisestasi, se on aina imartelevaa jos joku pitää mun kirjoitustyylistä, sillä, noh, se on aika erikoinen. Renanasta en sano muuta kuin (spoilers, darling.) Kiitos siulle <3
Mightyena, ei sua heitellä tomaateilla, rohkeesti vaan kommaamaan, niin saa hyvän mielen mm. mulle! Juuh, vähän saduntyyppistä tästä varmasti tulee (mun kaikki tarinat tuppaa muuttumaan ennemmin tai myöhemmin satumaisiksi, haha).
Joo, otsikko viittaa tuohon mainitsemaasi leikkiin ja enpäs kerro enempää sillä juonipaljastuksia. Kiituksia sullekin <3
Ja sittenpä tarjoilen teille seuraavaa lukua!
Alun loppu, muttei aivan Keskeltä
”ÄLÄ!”
Huuto tuntuu kaikuvan jopa lakanoissa. Kattoon kiinnitetyssä peilissä
(Vamstan idea, mutta eihän Vamsta ole Oikea, mutta peili on ja ei, unta) vain Tiin silmät ovat punaiset, muuten hän on yhtä kalpea kuin pilvinen talviaamu. Tii haluaisi hautautua ja uskoa, mutta mihin? Sänky tuntuu boa-käärmeeltä ja Tohtori unikuvalta, vain hiukan liian todelliselta. Oveen koputetaan kaksi kertaa. Tii kierähtää lattialle ja jää sikiö-asentoon. Miehellä on harmaat villasukat, jossa on lettipalmikoita.
”Neiti Utujoutsi.” Tii painaa kynnet syvemmälle säärien ihoon, vaikka ääni on lempeä.
”Toin teille aamiaista. Paistetun munan ja vihreän macaronin, macaroneistahan te piditte?”
Tii aukaisee silmät. ”Pitäisikö minun kutsua sinua nyt Vamstaksi vai Tohtoriksi?”, Tii kuiskaa eikä edes odota vastausta. (Hän on hyvä valehtelija.) Vamsta/Tohtori/C-vaihtoehto, koska aina on oltava C-vaihtoehto, hymyilee lempeästi.
”Sano vain Tohtoriksi.”
Kaihtimet vedetään ylös, Tii pyytää kahvia, jota Tohtori ei tuo, ja uni haihtuu pikkuhiljaa.
Tohtori ei.
Miksi?
Tohtori vetää syvään henkeä ja laskee kastelukannun käsistään (kasvihuoneessa unikot olivat vaarassa nuupahtaa): ”Tii, minä uskon että sinä näit muistounta. Ja ennen kuin kysyt, niin kyllä, näimme samaa unta.”
”Miten?”
”Vanha beyornilainen kikka.”
”Aha.”
He ovat jännittyneen hetken hiljaa, vilkaisevat toisiaan, Tii puree huultaan ja kumpikin purskahtaa nauruun.
”Hiukan väkinäistä, vai kuvittelenko vain.” Tii pudistaa päätään, kuiskaa sisäisesti:
”Anna edes hetki.”
”Kaikki aika ja koko avaruus, joten?”
Tohtori hymyilee ja Tii hymyilee takaisin, ei kuitenkaan niin tietäväisesti kuin Tohtori (eihän hän ole 1200-vuotias).
Mutta sininen puukoppero?
Tohtori tarttuu hänen kätensä ja vetää perässään valoon, joka vilkuttaa oven raosta, kutsuu sisään.
”Lähde mukaan seikkailuun, uutta löydät, hymyää suu...”, Tohtori lallattelee ja hyppii portaita pitkin ohjauspöydän luo. Jokainen askelma kilahtaa.
”Tämä on...”
”Tiedetään, isompi sisältä.”
”Ei vaan
hän elää.”
Tohtori pysähtyy ja kääntyy kantapäiden varassa keikkuen kohti oviaukkoa, ja oviaukon kynnyksen molemmin puolin epäröi Tii.
”Eikö hän olekin kaunis?” Tohtori kuiskaa ja Tii nyökkää niin kuin kouluissa opetetaan.
”Mutta, piti kysymäni, minkä tähden neiti haluaisi nähdä? Vai miellyttäisikö neitiä pikemminkin pyydystää komeetta? Vaiko kenties pieni hyppy menneisyyteen tai jopa kurkistus tulevaisuuteen?”
”Neitiä miellyttäisi tällä hetkellä sokaistua uuden tähden valosta.”
Tii astuu sisään, hämmentyneenä siitä että Tohtori olettaa hänen lähtevän ja jopa enemmän hämmentyneenä siitä, että itse empi.
STOP! Hänen jalkansa eivät koskaan olisi saaneet ylittää rajaa.
”Toiveesi toteutukoon, simsalabim ja seesamnäkkileipä!” Tohtori huudahtaa ja vetää vivusta.
TARDIS lähtee jylisten ja vinkuen kohti Tii Utujoutsin toivetta tai tässä tapauksessa (juonipaljastuksia.)
Tii avaa narisevan puuoven
(miten ovi voi edes narista avaruudessa?) ja kurkistaa ujona jäniksenä ulos. Tähdet vinkkaavat silmiään, ja aivan kuten Tohtori lupasi, ihmissilmille tuntematon tähti häikäisee. Tii ei tunnista ainuttakaan tähtikuviota uudelta taivaalta. Varpaiden välistä näkee viivoina sinertävän planeetan.
”Tohtori, minkä niminen tuo alhaalla oleva planeetta on?”
”Oikeastaan se on kuu, ja se kiertää Nía-planeettaa. Villiä väkeä siellä päin, mutta ei mitenkään huonolla tavalla.”
Tohtori rykäisee ja löyhentää anorakin huppunarua.
”Niin, ja kuun nimi on Néz.”
Tohtori jättää Tiin yksin katselemaan maisemaa.
”Hengen salpaavaa, eikö niin?”
Yht´äkkiä Tii ei osaa enää hengittää.
Kääpiökokoinen mies mirrissään jatkaa puhumista.
”Hauska tämä Tohtori, kun ei koskaan opi.”
Mies hehottaa.
”Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olemme napit vastakkain, ja sitten vielä sinä!”
Mies pyyhkii olemattomia naurun kyyneleitä silmistään.
”Ottaa nyt mukaan mielenvikainen Haaveilija, on siinäkin vanhuudenhöperö!”
Tiin silmissä tähdet keinuvat ja hämärtyvät.
Mies vakavoituu.
”Mutta ehkä sinä tarvitset hiukan ilmaa, vai kuinka neiti Utujoutsi?”
Mies vinkkaa silmää.
”Nähdään seuraavassa unessa.”
Tii putoaa ja linnut visertävät.
”Ja muuten, voit kutsua minua Unten herraksi. Sopiva nimi, pidän itse ainakin sen totuudenmukaisuudesta.”
Tii aukaisee silmät ja huomaa pystyvänsä hengittämään. Seuraava huomio on, että hengittäminen on yllättävän vaikeaa. Kolmas, hänen rintalastansa päällä on mutapaakkuiset vaelluskengät.
”Tohtori?”
”Auh, älä vain sano että kuulin linnunviserrystä.”
”Minä ainakin.”
”Minähän kielsin myöntämästä.”
Tohtori nousee hiukset pörröllä ja lukulasit vinossa istumaan, jupisten hiljaa: ”Taas pitää kuolla kaksi kertaa.”
Tii avaa suunsa kysyäkseen, mutta Tohtori ehtii ensin.
Ei tosin kysymään, vaan selittämään.
Kun Tii on kuullut koko tarinan valaan kokoisesta Amysta ja takatukka-Rorysta, hänen on ajateltava. Hän ei ole ensimmäinen, eikä missään universumin nurkassakaan viimeinen, jonka kaksisydäminen jumalankaltainen lennättää tähtiin. Olisiko sellaista uskaltanut edes pyytää? Olla ainut valittu, ainut joka saisi tarttua Tohtoria kädestä ja puristaa.
Mutta nyt olisi selviydyttävä seuraavaan uneen.
”No, hyppäämmekö me sitten vain alas kallionkielekkeeltä?”
Tohtori on jo nyökkäämässä, mutta pään liike pysähtyy kesken kaarensa.
”Sinä.”
Tohtorin ääni on murheellinen, hivenen kauhistunut.
Tiitä puistattaa.
”Sinä ja sinun unesi.”
Tohtori katsoo Tiitä silmiin ja Tiitä pelottaa kaikki ne kuolleet planeetat iiriksen kiertoradalla.
”Me emme saa kuolla.”
Tohtori painottaa jokaista tavua särähtävällä aksentillaan.
”Miksi?”
”Muuten me kuolemme.”
He ovat ehtineet jo hyvän tovin kävellä violetin hiekan ja hiljaisuuden värittämässä maisemassa, kun viserryskonsertti alkaa. Tohtori tarttuu Tiitä kädestä ja puristaa.
”Rakastaa, ei rakastaa, rakastaa...”, Tii hokee päänsä sisällä ja pudottelee pääkallonsa pohjalle terälehtiä kunnes päivänkakkarat lakastuvat tajunnan nukahtaessa.
He heräävät metalliselta lattialta ja nainen kirkuu. Kirkuu, säröilee, hiipuu, on pois. Ja vasta nyt, hiljaisuudessa, Tii tuntee väristyksen. Suloisen viileän tunteen, joka alkaa varpaiden päistä ja matkansa lopuksi jäädyttää hiusten päät ja enteilee seikkailua, vauhtia, vaaroja ja
”juoksemista, Tii, loputonta.”Tii käpertyy kerälle äänen kaiun pään sisällä vaietessa ja heijaa itseään kuin äiti häntä silloin kun hän oli tuskin oppinut sanat.
”Tii?” Tohtorilla on lempeä ääni ja kylmät kädet, viisi tuttua sormea poskella.
(”Kymmenen tikkua laudalla, voi Tii, et sinä ole enää pikkuinen.”)”Hän on ääni minun päässäni, rakentanut sellinsä sinne, odottaa että annan avaimen, vastalahjaksi pyydän myrkytettyä omenaa”, Tii mumisee Tohtorille, ja ehkä jopa vakuuttaakseen itsensä, ettei kaikki ole vain haavetta.
Tohtori muistaa toisen, jonka loputtomuus lopulta tappoi, eikä hän halua toimia tällä kertaa sivustakatsojan kivuliaassa roolissa.
Sen takia hän vetää Tiin itseään vasten, nostaa syliinsä, heijaa kunnes tyttönen tuhisee eikä päästä irti vielä sen jälkeenkään, ei silloinkaan kun linnut laulavat hänetkin uneen ja painajaisiin.
Tiin aukaistessa silmänsä, häntä katsova kivettyy.
Eikä tämä ollut kielikuva.
STOP! Nyt tämä painajainen vasta alkaa, olkaa hyvä ja älkääkä räpäyttäkö silmiänne.
Seuraavassa unessa me tapaamme jumalan, murhan, verellisen unikuvan ja itkuraidoittuneita kasvoja, joten
älkää kokeilko siipiänne, ne katkeavat!
A/N: Mikä pahuksen kauhu? Pelkkää h/c:tä tästä tulee, uskokaa pois. Niin, ja seesamnäkkileivän olemassaolosta en tiedä, kunhan vaan kirjoitan kaikkea omituista omituisesti.
