Nimi: Tyttö syötettäväksi lohikäärmeelle
Kirjoittaja: Illa
Ikäraja: S
A/N: Kiitos kotonaolon, oon kirjoittanut varmaan enemmän kuin koko viime vuonna yhteensä
Sali oli tyttö, jolla ei ollut mitään hävittävää. Sali itse ei tiennyt tarkalleen, mitä se tarkoitti, mutta hän oli kuullut äidin sanovan niin. Kun Sali halusi tehdä jotain, kuten valvoa läpi yön tai hypätä puusta toiseen, äiti ei kieltänyt, ja muille vanhemmille äiti sanoi juuri niin,
ei enää mitään hävittävää. Salilla oli jalka toisella puolella ja kun Sali oli kerran kysynyt äidiltä kumpi, tämä oli nauranut ja sanonut, että ei sillä väliä, hän voisi päättää itse. Ja Sali oli päättänyt. Hänen vasen jalkansa oli yhä tällä puolella (koska hänestä tuntui pahalta sen puolesta, sillä ihmiset tuntuivat usein pitävän vasenta jotenkin huonompana) ja oikea sai tyytyä olemaan jo haudassa (sanonta, jonka Sali oli oppinut tällä kertaa isältään).
Aluksi kaikki olivat halunneet olla Salin ystäviä. Sali tiesi kyllä, ettei se hänestä johtunut, vaan aikuisista. Aikuiset halusivat ostaa Salille jäätelön sateisenakin päivänä eikä hänen tarvinnut lähteä puistosta kotiin ennen kuin hän halusi. Salille oli eri säännöt ja jos oli Salin ystävä, sai elää hetken niiden sääntöjen mukaan. Niinpä he silppusivat kaikki paperit talouspaperista kauppalistoihin ja tekivät kylpyhuoneesta lumisadehuoneen. He paistoivat vaahtokarkkeja keskellä yötä, karkasivat ulos ilman vaatteita ja katsoivat Annaa ja Elsaa kolme kertaa peräkkäin (ja heistä kertovissa leikeissä Sali sai aina olla se hahmo, joka halusikin). Se ei ollut kylläkään aina hauskaa, kuulla aikuisten sanovan, että olkoon menneeksi, jos
Sali kerran haluaa. Joskus sattui jotain ja Sali ajatteli, että se saattoi olla hänen vikansa, koska hän oli halunnut ja vain häneltä kysyttiin, oliko ollut hauskaa.
Sitten tapahtui Asioita. Eräänä aamuna Salilla ei enää ollut hiuksia ja hiuksettomuus tuntui tekevän kaikesta muustakin kovin näkyvää. Aikuiset uskoivat, ettei mikään muuttuisi, mutta Sali tiesi paremmin. Ei Sali halunnut sanoa, että se olisi ollut kenenkään vika, eihän hän mikään kantelupukki ollut, ja sitä paitsi hän piti yhä ystävistään. Ystävistään, ilman nimiä, niin aikuiset voisivat ajatella mitä halusivat. Mutta oli joitain rajoja, joita ei voinut ylittää ja Sali oli ylittänyt sellaisen. Niin kuin siinä kirjassa, joka oli ollut hänelle liian jännittävä, mutta äiti oli silti lukenut. Kirjassa oli valittu tyttö syötettäväksi lohikäärmeelle, ja vaikka kaikki kyläläiset olivat aiemmin olleet tytön ystäviä, he eivät enää edes katsoneet tähän päin. Kylän johtaja oli sanonut, että tyttö oli jo rajan takana, ettei tämän kanssa kannattanut leikkiä, ettei joutuisi sinne itsekin. Sali oli nähnyt kirjasta unta ja siinä unessa tytöllä oli ollut hänen kasvonsa.
Joskus Sali näki muitakin unia, eivätkä ne aina olleet hyviä. Hän oli pyytänyt täyttämään valkoiset seinät kuvilla, kuvilla, joita hän leikkasi lehdistä silloin kun jaksoi, jotta näkisi ne herättyään unista, joista ei pitänyt. Äiti olisi leikannut paremmin, mutta äiti ei tiennyt mitkä osat olivat tärkeitä. Äiti ei ymmärtänyt, miksi Sali ei halunnut leikata kuvia kokonaisina, äiti ei tajunnut, että kun niitä kiinnitti seinälle, lähelle toisiaan, niistä muodostui jotain uutta. Aikuiset eivät olleet muutenkaan kovin hyviä tajuamaan, mitkä osat tarinaa olivat tärkeitä. Salille tärkeintä olivat kuvien värit, ne erottuivat silloinkin, kun hänen oli vaikeaa saada kuvia asettumaan silmissään oikein. Joskus hän painoi kämmenet silmilleen vain nähdäkseen värejä luomien takana ja kuvitteli, että ne olivat tulleet leikkimään, eikä niiden kanssa leikkiessään tarvinnut nousta ylös.
Sali sai syödä jäätelöä sängyssä, eikä kukaan suuttunut, vaikka hän pudotti sitä valkoiseen lakanaan isoksi ja sotkuiseksi tahraksi, joka näytti ihan norsun päältä. Isä katsoi hänen kanssaan tarinaa Annasta ja Elsasta uudelleen ja uudelleen, ainakin kymmenen kertaa, eikä yhtään valittanut. Kerran isä tosin puhui yhtä aikaa hahmojen kanssa, muisti kaikki sanat niin hyvin, että Salia melkein nauratti, vaikka elokuva ei tuntunutkaan samalta.
Yhtenä päivänä äiti sitten sanoi ääneen sen, minkä Sali oli jo tiennyt, mutta äiti sanoi sen niin, että Sali ei viitsinyt huomauttaa. Jos Sali haluaisi jotain, hän voisi saada sen. Ei ehkä matkustaa, enää, paitsi ehkä ihan johonkin lähelle, jos Sali oikein kovasti haluaisi, niin äiti oli tarkentanut, mutta mitä tahansa muuta, mitä he voisivat tuoda. Sali olisi halunnut toivoa jotain, koska äiti tahtoi niin. Ehkä hän voisi haluta kuulla tarinan, joka ei tällä kertaa olisi pelottava, jossa ketään ei syötettäisi lohikäärmeelle. Ehkä hän voisi haluta katsoa vielä vähän elokuvaa, ehkä vain sen kohdan, jonka osaisi laulaa mukana ja tällä kertaa isä saisi olla ihan hiljaa.
Ehkä Sali kuitenkin haluaisi nukkua ensin. Nykyisin hän näki värit aina, kun sulki silmänsä, ne olivat käyneet kirkkaammiksi. Sali ei enää puhunut niistä vanhemmilleen. Aikuisista se nimittäin oli surullista, hän näki kyllä sen, vaikka ei ymmärtänytkään miksi, sillä Sali rakasti niitä värejä.
