Kirjoittaja: Annoy
Nimi: Murtunein siivin
Beta: Dria, kiitokset siitä
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: angst, death
Varoitukset: Itsetuhoisuus // Beyond lisäsi.
Ikärja: ei mitään hajua, laitetaan vaikka K11.
Paritus: Alec/Magnus
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Cassandra Clarelle, teksti minulle.
A/N: Noh, tästä tuli vähän... jännä. Yleensä en tämmöisiä kirjoittele, mä kun harrastan lähinnä onnellista Malecia. Mutta kokeilin sitten tälläistä vaihteeksi. Sain idean tähän City of Glassista, mutta ei tämä sinänsä spoilaa sitä mitenkään. Kiitos Drialle nimestä, mä kun olen niin huono nimien keksimisessä. Sole, sun ei ehkä kannata lukea tätä, mä varoitan. Kommenttia tänne vaan, se on aina tervetullutta.
Murtunein siivin
Yksi perhosen siivenisku, ja tulevaisuus muuttuu. Yksi siivenisku, ja mikään ei ole niin kuin ennen. Yksi siivenisku, ja kaikki on mennyttä.
Kaaos on kaikkialla, groteski näky, joka levittäytyy kaikkialle minne silmä kantaa. Maa on poltettu mustaksi, ja se on tahrattu punaiseksi, pilattu verellä. Yksi ruumis siellä, toinen täällä, maa täynnä liikkumattomia hahmoja, jotka eivät tule koskaan enää nousemaan. Kuolema on saanut monta omakseen, viikatemies on niittänyt viikatteellaan, katkonut elämänlankoja. Ammottavia haavoja, veitsiä keskellä rintakehää, puuttuvia raajoja. Tuho on peittänyt kaiken hyvän alleen, paha on tappanut kaiken kauniin. Hiljaisuus on koskematon, ääntäkään ei kuulu.
Kaiken keskellä on varjometsästäjäpoika, joka on polvillaan maassa. Kasvot lian ja veren tahrimat, vaatteet riekaleina, kirkkaansiniset silmät alas luotuina. Käsi puristaa tiukasti kättä, jossa ei enää pulssi tunnu, ei tule koskaan enää tuntumaankaan. Kyyneleet sumentavat pojan näkökentän, valuvat vuolaasti pitkin hänen poskiaan, tipahtelevat maahan. Kasvot ovat ilmeettömät, hän on kuin halvaantunut. Hän pystyy vain näkemään edessään olevan ruumiin, joka on suoraan kuin painajaisesta, kamalimmasta mahdollisesta. Ja nyt painajaisesta on tullut todellisuutta, eikä siitä pysty heräämään.
Poika katsoo niihin vihreänkeltaisiin kissansilmiin, joita hän rakastaa, mutta tällä kertaa kukaan ei katso takaisin. Ei pilkettä silmäkulmassa, ei kujeilevaa silmäniskua. Ne ovat täynnä tyhjyyttä, katsovat sinne, minne kukaan elävä ei näe, kauas tämän maailman tuolle puolen. Elämä on niistä kadonnut, eikä sitä saa enää takaisin. Kuolleet pysyvät kuolleina, vaikka mitä tekisi, menneisyyttä ei saa muutettua, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Hän on jäänyt yksin, menettänyt kallisarvoisimman asian, joka hänellä koskaan oli, sen kaikkein rakkaimman. Hän on menettänyt toisen puoliskonsa, syynsä hengittää ja elää. Mikään ei enää merkitse mitään, kaikki on mennyttä.
Ei sen näin pitänyt mennä, heidän piti elää onnellisina loppuun asti, niin kuin saduissa. Heidän piti olla voittamattomia, niin vahvoja, että mikään ei voisi heitä erottaa. Heidän piti pysyä yhdessä, ikuisesti ja ainiaaksi. Heidän piti lentää korkealla taivaalla, leijailla pilvissä. Siivet selässä, käsi kädessä. Kohti aurinkoa ja tähtiä, kohti ikuisuutta. Mutta heidän siipensä eivät kanna, vaan lopulta ne pettävät, väistämättä. Ja kun yksi putoaa, putoaako toinenkin?
Pysytkö kanssani ikuisesti, Alec?
Päättäväinen katse ilmestyy pojan silmiin, ja jokin ilmestyy hänen käteensä. Kiiltävä terä, hopeinen ja kaunis. Hetken aikaa hän katsoo sitä, mutta sitten hän kohottaa sen ja yhdellä sulavalla liikkeellä, ilman epäröintiä, hän iskee sen sydämeensä. Terä lävistää ihon, kirkkaanpunainen veri alkaa valua. Hän katsoo sitä, ja hymynkaare ilmestyy hänen huulilleen. Kivulla ei ole väliä, hän ottaa sen avosylin vastaan. Hän puristaa rakkaansa kättä tiukasti ja asettuu hänen viereensä makaamaan. Hymyillen hän sulkee silmänsä ja painaa huulensa toisia huulia vasten, liittyy velhonsa seuraan ikuisuudessa.