Kirjoittaja:Lukarei
Ikäraja: S varmaankin
Genre: Drama
Vastuuvapaus: En omista potterversumia eikä kukaan valitettavasti maksa minulle angstaamisesta
A/N: My first fic! Vaikka menee kyllä raapaleen puolelle. Henkilökohtaisesti rakastan sadetta ja seisoskelenkin sen alla aina kun vain voin.
Olis ihan must kommata virheistä, jotta oppisin kirjoittelemaan ees jotain lukukeleposta.
Sadepisat
Seisahdat kesken matkan. Tiedät, ettei sinun pitäisi, mutta on niin vaikeaa vain kävellä pois. Tunnet sadepisaroiden putoilevan hiuksillesi ja valuvan kasvojasi pitkin alas. Et ole enää varma, ovatko pisarat poskillasi sadetta vai kyyneliä.
Suljet silmäsi ja toivot sateen huuhtovan muistosi pois. Niitä tulee kuitenkin vain lisää, muistoja, joiden et tiennyt edes olevan olemassa. Ne kerrat, kun juoksit ystäviesi kanssa nauraen pakoon sateen alta, lämpimään suurien ovien taakse.
Nyt olet varma poskillasi olevan kyyneliä, vaikka yritit parhaasi mukaan olla ajattelematta ystäviäsi. Epätoivo valtaa mielesi, et kykene keskittymään mihinkään muuhun. Ystäväsi... He, jotka tukivat sinua aina, nauroivat kanssasi, jakoivat suuret salaisuutesi ja pienet, lämpimät hetket hopeaisena höyryävän kaakaon äärellä. Ja se hymy. Hymy, jonka tahtoisit nähdä vielä kerran, muttet kykene hahmottamaan sitä enää edes mielessäsi. Suunnittelit valoisaa tulevaisuutta hänen kanssaan, mutta nyt ylläsi on vain sadepilviä.
Painat katseesi maahan ja sieltä he heijastuvat, kasvot tuntuvat loistavan mutaisesta lammikosta. Mutta kuitenkin tiedät, ettet näe heitä enää. He ovat jo liian kaukana.
Et itke enää pisaroiden hajottaessa kuvan lammikossa.
Riuhtaiset katseesi maasta ahdistuksen alkaessa kuristaa kurkkuasi. Maailma on liian suuri. Et tiedä minne päin lähteä, ethän tiedä edes minne olet matkalla. Minne ikinä katsotkin, näet vain loputtomia nummia taivaanrantaan asti. Sinulle ei ole paikkaa tästä maailmasta.
Miksi kaiken pitää aina osua juuri sinun kohdallesi? Onko kaiken menetys henkiinjäämisen hinta? Et pyytänyt jäädä henkiin, muttet aio pyytää kuolemaakaan. Kannat liian monen ihmisen tahtoa ja toivoa sisälläsi. Vaikket voisikaan kantaa sitä pystypäin, aiot pitää huolen siitä, ettei kaikki ollut turhaa.
Ahdistus on kuitenkin liian suuri, käännät kasvosi taivaaseen kuin anoen armoa. Sade valuu kasvoillesi, muttet välitä. Toivot, että jossain noiden raskaiden, harmaiden pilvien takana olisi valoa sinullekin. Toivoa.
Katseesi osuu sivullasi taivaan halkovaan sateenkaareen. Se on suuri, kirkas ja kaunis. Kaikkea mitä sinä et ole. Seuraat sitä katseellasi toivoen löytäväsi aarteen sen päästä. Sateenkaaren kauniit värit heijastuvat silmistäsi katsoessasi niitä lumoutuneena, voit miltei uskoa horisontin tuolla puolen olevan toivoa.
Sateenkaari katoaa nummien taa siellä, mistä olit matkalla. Voit vielä erottaa suurimman tornin muodon taivasta tummempana.
"Koti on siellä, missä sydän on."
Sydämesi on kuitenkin revitty niin moneen palaan, ettet tiedä, missä se on, vai onko sitä enää ollenkaan.
Käännät selkäsi näkymälle ja jatkat matkaasi sateen huuhtoessa sinut näkyvistä.
