2. ...toi laihoilla sormillaan Luciuksen mieleen elävästi tytön vanhemman sisaruksen käden...
“Senkin paskiainen! Vitun, saatanan, ääliö, paskiainen!” Bellatrix kiljui korvia repivän kimeästi ja paiskasi lähimmän käsiinsä saamansa esineen maahan. Ruukku pirstoutui kivilattiaan singoten teräviä palasia ympäri käytävää ja antaen äänensä kimmota sen kattoholveista moninkertaisena kaikuna.
“Bella, anna minun -” Lucius yritti epätoivoisesti, mutta seuraavaksi Bellatrix lennätti taian häntä kohti. Sinipunaisen väreissä kieppuva vasama iskeytyi seinään Luciuksen oikealle puolelle ja lohkaisi siitä palan kovan äänen saattelemana. Malfoyn perillinen tuijotti hetken silmät suurina seinää, ennen kuin käänsi katseensa takaisin Bellatrixiin. Tyttö seisoi hurjana hänen edessään, kaavun hihat käärittyinä ja mustat hiukset latvoista kihartuneina. Hänen silmissään paloi hullu, raivokas tuli, joka oli itsessään jo tarpeeksi saamaan Lucius pelkäämään, mutta rystyset valkoisina taikasauvaa puristava käsi ei myöskään rauhoittanut hänen mieltään lainkaan.
“Bella,” hän yritti kädet rauhoittelevasti edessään. “Anna minun vain selit-”
“EI!” Bellatrixin huuto kajahti käytävässä ja hän potkaisi vieressään seinää. “Ei, ei, ei, olen helvetin kyllästynyt selitysyrityksiisi, Malfoy! Sinä et pysty selittämään tätä, ei ole mitään selitettävää!” Merkityksetön, korkea kiljunta kimposi Bellatrixin kurkusta tämän osoittaessa sauvakätensä kattoon ja iskiessä ilmoille loitsuja. Lucius katsoi silmät pyöreinä, kuinka sauvasta purkautui kattoon asti ylettyviä erivärisiä valopylväitä. Jotkut loitsuista olivat tunnistettavissa, toiset eivät, mutta yhdessä katon holvikaareen iskeytyessään ne saivat koko käytävän tärähtelemään ja laastia ja pölyä tippumaan katosta.
“Bella -!” Lucius huusi, mutta nuori noita ei lopettanut kiljumista tai loitsimista, vaan rääkyi koko tulisena kiehuvaa raivoaan ulos itsestään. Luciuksen silmissä hän näytti hullulta. Ei sellaiselta hullulta kuin yleensä, hullulta kokeilemaan kaikkea uutta ja kummallista ja hieman liiankin pimeää, vaan oikeasti järkensä menettäneeltä. Lucius huomasi pelkäävänsä tätä.
“Bel-!” hän yritti vielä, muta ääni hädin tuskin kantoi metelin yli ja sana katkaistiin joka tapauksessa puolesta välistä. Lucius tunsi kipua päässään, särkyä ja jomotusta ja näki maailmansa ja huutavan Bellatrixin kallistuvan. Hän ei kuitenkaan tuntenut tömähdystään lattiaan, seurasi vain hämmentyneenä kuinka vino näkökenttänsä musteni hiljalleen reunoilta kohti keskipistettä, jossa valosuihku yhä louhi kattoa.
*
Lucius kuuli ääniä. Heikkoja kaikuja, jotka hiljaa voimistuen pommittivat hänen tietoisuuttaan. Hän ymmärsi heikosti niiden olevan sanoja, sanoja joita hän ei osannut eritellä miksikään tuntemakseen kieleksi. Ymmärrettyään tämän, hän huomasi maailman ympärillään olevan musta, täysin pimeä aina loputtomaan ikuisuuteen asti.
Sitten hän avasi silmäluomensa.
"Lucius?" Narcissa oli kumartuneena Luciuksen ylle. Tytön hämäristä varjoista hetki hetkeltä terävoityvien kasvojen takana kohosi korkea katto, jonka holvikuvioinnin olisi hetkessä voinut tunnistaa kuuluvan Tylypahkaan kuka tahansa kyseisessä velhokoulussa opiskellut. Vasta Narcissan toistettua sanansa, Lucius ymmärsi repiä katseensa katosta ja tarkentaa sen nuoreen naiseen.
“Narcissa?” hän kysyi typertyneenä. Yrittäen kohottautua hieman häiritsevän avuttomasta makuuasennostaan Lucius punnersi ylöspäin, mutta nopeasti vaaleatukkainen tyttö painoi kätensä tämän rinnalle ja hyssytteli paneutumaan takaisin alas.
“Sinun ei pitäisi liikkua,” tyttö hymyili. Sitten hän vilkaisi taakseen, ja toinen käsi joka oli nyt noussut huulille miettivään eleeseen, toi laihoilla sormillaan Luciuksen mieleen elävästi tytön vanhemman sisaruksen käden, joka vain muutamia päivä sitten oli vielä kutitellut viekoittelevasti hänen niskaansa. Lucius pudisti päätään hieman, mikä osoittautui typeräksi teoksi. Sitä särki tuskallisesti. Kivusta huolimatta hän ponnistautui ylös ja huomioi nopealla silmäyksellä olevansa peiteltynä yhteen Sairaalasiiven sängyistä.
“Narcissa,” hän sanoi, ja sängyn laidalla istuva tyttö kääntyi kutsusta häneen päin. “Mitä tapahtui?”
“Bella...” Narcissa mietti hetken, sormet asetettuina pehmeännäköisille ruusuhuulille. “Järjesti pienen kohtauksen käytävällä,” hän päätti lopulta lauseensa tultuaan siihen tulokseen, että sanat olivat tarpeeksi totta mutta samalla tarpeeksi hienovaraisia.
“Kyllä minä nyt sen tiedän,” Lucius ähkäisi hieman ärtyneenä. Hän kokeili kädellään jomottavaa päätään, ja huomasi sitä peittävän sideharsot. Etäisesti hän pisti merkille, ettei niitä oltu kiedottu hänen päänsä ympärille ainakaan hiuksien asentoa ja hyvältä näyttämistä ajatellen. Puuskahtaen turhautuneena Lucius alkoi repiä harsoja päänsä ympäriltä, hän ei varmasti antaisi hiustensa jäädä niin huvittavasti.
“Niin, no,” Narcissa jatkoi, silmäten hermostuneena siteitään pois kerivää nuorukaista. “Sait katosta tippuvasta tiilestä päähäsi, ja sitten sinut tuotiin tänne. Bella on jossain päin linnaa rauhoittumassa... valvovan silmän alla, mikäli heillä on yhtään järkeä päässään.”
Lucius nyökkäsi hyväksyvästi viimeiselle lauseelle. Hän antoi riisumiensa sidekääröjen tippua peitolleen, huomaten, ettei niissä ollut paljoakaan verta. Hyvä niin.
“Sinun ei varmaan pitäisi ottaa tuota pois,” Narcissa mutisi miettivästi, jälleen pitkät sormensa huuliaan kosketellen. Hän vaikutti huolestuneelta, Lucius pisti hyvillään merkille.
He istuivat hetken tyhjän Sairaalasiiven hiljaisuudessa, katsomatta kumpikaan suoraan toista mutta vilkuillen aina välillä. Pieni epämukavuus alkoi laskeutua heidän välilleen kuin huomaamatta, mutta Lucius kiirehti repimään sen rikki, ennen kuin se ehti pahemmaksi.
“Joten,” hän sanoi. “Kaikki on nyt sitten valmista, vai?”
Narcissan nostaessa kirkkaat, pitkäripsiset silmänsä Luciukseen, nuori mies hymyili lempeintä ja hurmaavinta hymyään. Punastuen helakasti ja antaen katseensa käväistä ujosti muualla ennen kuin nosti sen takaisin harmaisiin silmiin, Narcissa hymyili ja nyökkäsi.
“Vaikein ja viimeinen kivi on ylitetty.”
Narcissa hiljeni hetkeksi, vetäen pitkät vaaleat, silkkiset hiuksensa sormiinsa. Hän pyöritteli niitä ja kampasi niitä, ja Lucius - joka tiesi kuinka käsitellä naista kuin naista luonteesta riippumatta - pysyi hiljaa, odottaen.
“Mietin,” Narcissa aloitti, mutta vaikeni sitten. Hänen katseensa harhaili ulkona, loppusyksyn harmauttamilla tiluksilla löytämättä mitään tarpeeksi mielenkiintoista, että sitä olisi voinut asettua katsomaan. Melkein jo unohdettuaan, mitä oli sanomaisillaan, hän jatkoi: “suostuukohan Bella enää ikinä puhumaan minulle?”
Lucius kumartui kohti Luihuistyttöä hänen potilassänkynsä reunalla, ja kiersi vahvat käsivartensa tämän ympäri. Narcissa säpsähti ensin kosketuksesta, mutta painautui sitten paremmin lämpimään lohdun syliin, joka tällä kertaa astui hänen luokseen tulevan miehensä muodossa.
“Narcissa Malfoy,” kuiskasi Lucius vaaleiden kultasäie-hiusten sekaan. “Ei kuulosta pahalta.”
Narcissa hymyili painaen päätään kihlattunsa kaulakuoppaan, ja käännellen pientä sormusta vasemmassa nimettömässään. Hän, kuten myös häntä pitelevä mies, vakuuttelivat molemmat mielissään, että tämä oli oikein. Tämä oli, niin kuin sen kuuluisikin olla.
