Ikäraja: k - 11
Varoitukset: kuolema
A/N: Olen tämän joskus aiemmin postannut tänne, mutta sittemmin poistanut. Löysin tämän pitkästä aikaa tiedostojeni kätköistä ja ajattelin nyt julkaista uudelleen
Prinsessapoika:
Olit niin kaunis kun makasit siinä vierelläni, hiukset sekaisin, hengittäen rauhallisesti. Mietin miten onnekas olen kun olen saanut sinut elämääni. Voi kuinka rakastinkaan sinua, Markus. Rakastin kaikkea sinussa. Rakastan heleää nauruasi, kalpeita kasvojasi, pitkiä tummia hiuksiasi, hoikkaa vartaloasi ja ennen kaikkea ystävällistä persoonallisuuttasi. Olit täydellinen. Katselin sinua ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin täplittäen valkoisen lakanan. Heräsit auringon säteiden osuessa kasvoihisi. Avasit suklaanruskeat silmäsi ja katsoit minua hetken mietteliäänä.” Enkelini, mikä hätänä?” kysyit. Hymähdin. Enkeli, kutsuit minua enkeliksi koska hiukseni sattuvat olemaan vaaleat ja kiharat ja siksi että nimeni sattuu olemaan sama kuin arkkienkeli Gabrielilla.” Olen vaan niin onnellinen kun minulla on sinut.” vastaan. Pyyhit kyyneleeni ja hymyilit. ”Tiedätkö mikä sussa on tosi söpöä? Kun sä puhut kirjakieltä.” ”No mutta olenhan sentään enkeli eivätkä enkelit puhu slangia.” virnistin sinulle. Irvistit minulle ja lähdit pois makuuhuoneesta.
Nousin istumaan sängyn reunalle ja katselin ikkunasta ulos. En pitänyt näkemästäni. Puissa ei ollut lehtiä vaan ne olivat maassa ruskeina ja maatuneina, maassa oli kuraisia lätäköitä joita peitti ohut jääkerros. Käänsin katseeni pois makuuhuoneeseen. Minä pidän kotimme sisustuksesta, varsinkin makuuhuoneen. Se on puhtaan valkoinen, mutta kirkkaan punaisia yksityiskohtia kuten lamppu, koristetyynyt, matto ja oven karmit. Havahduin suihkun ääneen ja tiesin kuulevani kohta laulua. ”I’m singing in the rain…” sieltähän se tuli...
Lähdin keittiöön laittamaan aamupalaa. Teetä sinulle, kahvia minulle… Hymyilin kun löysin jääkaapista pienen lapun. ’Rakastan sua.’ Ja nuo kaksi sanaa saivat minut hymyilemään kuin typerän koulupojan. Kun olin saanut aamiaisen valmiiksi sinä astuit keittiöön… Alasti. ”Kulta laittaisit edes alusvaatteet tai kietoisit pyyhkeen ympärillesi ennen kun tulet keittiöön.” ”No ei tuol ollu ku yks pyyhe ja ajattelin kuivata sillä mun hiukset.” virnistit ja osoitit pyyhemyttyä pääsi päällä” Ja lisäks aattelin et tykkäisit mun asusta.” sanoit ja tulit suutelemaan minua. Huulesi tuntuivat hyvältä. Olisin voinut vaipua ekstaasiin vain siitä suudelmasta. Iskit silmää. ”No kuitenkin käy nyt pukeutumassa. Muuten et saa aamiaista!” uhkailin. ”No kai ny on sit on pakko…” sanoit alistuvasti kuitenkin sisimmissäsi tietäen etten olisi voinut sanoa sinulle ei jos olisit alkanut väittämään vastaan. Iskit silmää, käännyit ja lähdit makuuhuoneeseen päin. Kävellessäsi pois huomaamattani katseeni laskeutui. Hymyilin kunnes huomasin sen surullisen tatuoinnin alaselässäsi. Se oli itkevä prinsessa josta minulle tuli aina mieleen eräs murheellinen runo: `Se oli se prinsessa jonka luottamus ihmisiin oli kadonnut, se prinsessa joka murheitaan ei kantaa jaksanut. Se prinsessa joka tunteitaan ei näyttänyt, se prinsessa jonka rakkaus oli hylännyt. Ja se prinsessa toivoi olevansa enkeli, tahtoi pois maailmasta joka sitä kaltoin kohteli...’ ” Rakkaani, oletko sinä se prinsessa..?” mutisin itsekseni.
Pian saavuit takaisin keittiöön ylläsi silkkinen aamutakki. Se korosti naisellisuuttasi ja tosiaankin näytit prinsessalta. ”Prinsessapoika…” ”Häh? sanoiks jotain?” ”Ei, en sanonut…” Ja hymyilin, vastasit hymyyn, mutta väistämättä tuo runo tuli mieleeni ja mietin, että olitko oikeasti surullinen. Olitko hiljaa sisimmissäsi murheellinen. Jos olit miksi et ollut näyttänyt sitä minulle, miksi en saanut auttaa? Sinä keskeytit pohdiskeluni. ”Hei aioksä syödä ton?” sinä kysyit osoittaen koskematonta aamiaistani. ”Syö vain kulta.” sanoin jolloin sinä otit lautaseni ja söit hyvällä ruokahalulla. ”Miten sinä voit olla noin hoikka vaikka syöt noin paljon?” naureskelin ruokailutottumuksillesi. ”Miten sä voit kuulostaa noin vanhalt vaik oot vasta 23?” sivalsit takaisin ja me molemmat nauroimme. Rakastin nauruasi mutta oliko se vilpitön, olitko oikeasti iloinen? Kysymykset sekoittivat pääni enkä pystynyt ajattelemaan selvästi.
Aamiaisen jälkeen lähdit töihin ja minä jäin kotiin siivoamaan. Se oli hyvä sillä siivoaminen saa ajatukseni pois kaikesta muusta. Koko aamun pyyhin pölyjä, imuroin pesin lattioita ja pesin pyykkiä. Lopulta en enää löytänyt yhtään siivottavaa koko talosta ja romahdin maahan itkemään. En tiennyt mitä tehdä. En tiennyt mitä tehdä sinun suhteesi. En tiennyt mitä ajattelit tai miltä sinusta tuntui. En tiennyt oliko hymysi aito. Enkä tiennyt oliko se kaikki onni vain harhaa. Näiden ajatusten pyöriessä päässäni itkin. Itkin kunnes nukahdin lattialle silmät yhä kyynelehtien…
Tulit kotiin ja säikähdit nähdessäsi minut makaamassa olohuoneen matolla. Juoksit luokseni ja huokaisit helpotuksesta nähdessäsi minun vain nukkuvan. Pyyhit silmäkulmastani viimeisen kyyneleen ja istuit viereeni. Heräsin siihen että silitit päätäni hyräillen kaunista sävelmää. Varovasti nousin istumaan viereesi ja katsoin sinua silmiin. Ja kun katsoin näin rakkautta. Suutelin sinua, sinä vastasit suudelmaan. Kävimme makaamaan olohuoneen matolle joka on lähes yhtä ruskea kuin sinun silmäsi olivat. Ja makasimme tuntikausia matolla, mutta se tuntui vain ohi kiitävältä hetkeltä.
Kun nousimme ulkona oli jo pimeää ja tähdet loistivat kirkkaina. Hymyilin, lähdin eteiseen ja puin päälleni, sinä teit samoin. Astuimme ulos kirpeään pakkaseen ja hengityksemme höyrysi. Lähdimme kävelemään vailla päämäärää. Lopulta päädyimme kävelemään lähelle autotietä, mutta minä olin niin uppoutunut hetkeen, etten huomannut maailmassa mitään muuta kuin sinut. Havahduin transsistani siihen kamalaan ääneen. Auto oli menettänyt hallinnan eikä pysynyt jäisellä tiellä jarruttamaan. ”Gabriel varo!” huusit ja työnsit minut pois auton alta joutuen itse tilalleni. Ja kun auto osui sinuun kaikki oli kuin hidastettuna. Lensit monta metriä ilmassa ja se näytti kuin kuvakirjan sivuja olisi selannut. Iskeydyit maahan ja huomaamattani olin jo juossut luoksesi. Kaikkialla oli verta, sinun vertasi. Otin sinut syliini. ”Markus minä rakastan sinua!” ”Olenko mä ikinä kertonut sulle prinsessoist?” ”Et ole.” henkäisin kyynelien vieriessä poskiltani. ”Mä olin prinsessa, se prinsessa joka halus olla enkeli. Sit mä löysin sut ja tajusin ettei mun tartte olla enkeli koska mulla on jo oma enkeli. Gabriel, rakastan sua aina…!” Ne olivat viimeiset sanasi. ”Minäkin rakastan sinua… …prinsessapoika.”
