Voih, ei näin kaunista voi olla! Niin tuskaisen herkkää. Kerroit haltijan elämästä niin kauniisti ja todentuntuisesti. Et pitänyt haltijoita ihmisinä, joilla on pidennetty elämä, vaan tajusit heidän olevan täysin eri laji täysin eri maailmasta. Kuulut niihin harvoihin, jotka erottavat toisistaan haltijan, menninkäisen, keijun, tontun, hobitin, vampyyrin ja ihmisen (= tiedät, että hilepallo aka Edward Cullen ole haltija, vaikka elääkin ihmistä pidempään). Juuri tuollaisia haltijat ovat.
Ajattelin lukiessani TLOTR:in haltijoita -täsmällisemmin Metsämaan tai Lothlorienin haltijoita. He ovat yksi olemassaoloni syy ja merkitys, rakastan heitä ja heidän ansiostaan rakastan TLOTR:iakin.
Tuntui ihanalta, kun haltija oli niin tyyni ja onnellinen elämäänsä. Usein kirjoitetaan, että pitkä elämä on masentava ja tylsä, mutta sinä tiesit oikein ja pidit sen kauniina. Juuri noin haltijat tuntevat. Musiikki oli piste i:n päälle ja kosketti minua todella syvältä. Itse olen musiikkisielu ja samoin haltijat -mitä he tekisivät ilman Lindirin tapaisia soittajia? Laulaminen ja musiikki kuuluvat minusta ehdottomasti heidän kulttuuriinsa ja ihanaa, kun muistit mainita siitäkin.
Ja ne tähdet, ah ne tähdet! Kaikista maanpäällisistä olennoista juuri haltijat rakastavat tähtiä. Kaikkihan tuntevat kauniin Elberethin, joka kylvi tähtiä taivaalle! Kaunista, niin kaunista. Loppu tuli niin yllättävästi, että sai tipan nousemaan silmäkulmaan. En osannut odottaa sitä enkä varsinkaan, että kuolema voisi olla näin kaunista.
Kiitos, mursit rajoja.
Elén sila lumén, omentíelvo!
~Culliina