Title: Hetken tie on kevyt
Author: somBBs
Beta: the edellämainittu
Pairing: päätä itse/päätä itse
Rating: S
Genre: fluffy, romance
Disclaimer: En omista ketään, enkä saa tästä rahaa. Toivon syvästi, etten loukkaa tällä ketään.
Summary: Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota
A/N: Eräs rakkaimmista ystävistäni antoi minulle biisin sanat ja pyysi, että kirjoittaisin tästä ficin. Ja minähän en ikinä petä ystävieni luottamusta <3 (ja biisihän on Tehosekoittimen)
~
Mä tunnen sinut pikkusisko
me vaikka vasta kohdattiin
Niin monin kasvoin ennenkin
sä vierelläin maannut oot
Takkuiset hiukset rinnoillasi
aamuyön utu silmissä
Kuin lihaksi ois tulleet
kasteiset niityt, unen laaksot
Tunnen sen, ilma kylmenee. Vaikka tiesin niin käyvän, toivoin viimeiseen asti. Pyyhkäisen tumman hiussuortuvan kasvoiltani. Turhaan, se palaa aina takaisin. Voi kunpa sinäkin.
Tiedän, että se on turhaa. Tiedän, että aika juoksee, muistot haalistuvat, kuin hiekka valuu kämmeneltä. Muistosi luisuu päivä päivältä kauemmaksi minusta, mutta takerrun siihen niin suurella epätoivolla, että sen matka hidastuu. Silti toivon, yhä rakastan. Yli kaiken, enemmän kuin kykenen. On niin vaikeaa unohtaa, kun muistaa.
Rakensin linnoja pilviin, vaikka tuuli ne hajotti. Katselin syvälle silmiin, joita en voi unohtaa.
Muistan, kun opetit minulle kaiken. Sain suudelman otsalle, uskollisuutta. Sain suudelman kaulalle, haluan sinut. Sain suudelman korvalle, en voi elää ilman sinua. Sain suudelman suulle, rakastan sinua.
Kuka minut olisi tehnyt, jollet sinä, kun tulit luokseni sinä sumuisena päivänä ja sanoit: ”Mitä, ai sinäkin? Minä luulin, että vain minä.” Kuka olisin, jollet olisi koonnut minusta sitä, mikä olen? Ja mikä minusta tulee, kun hajotit kokoamasi palaset taas erilleen?
Kun yössä yksin vaeltaa,
voi kaltaisensa kohdata
ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota
kun hetken vain sut pitää saan
ja unohtaa
Muistan, se oli elokuun viilein ilta. Istuin laiturilla ja katselin lumpeenkukkia, jotka juuri olivat sulkeutumassa yöksi, suojautumassa pimeältä. Usva, joka leijaili pehmeänä veden yllä, siveli myös paljaita jalkojani aivan veden kalvon yllä. Oli niin hiljaista, että se olisi sattunut korviin, ellei sitten ollut minä. Hytisin, kääriydyin olkapäilläni olevaan vilttiin tiukemmin.
Yhtäkkiä olit vieressäni, kosketit kaulaani. Tunsin kukkaistuoksusi hengityksessäsi, kun puhalsit kevyesti hiuksiini ja sanoit: ”Katso lumpeita.” Katsoin, istuit viereeni, vain kosketuksen päähän kädestäni. Ihosi hehkui lämpöä, vaikka ylläsi ei ollut kuin usvan kaltainen harso.
Kosketin kevyesti vaaleita hiuksiasi, kuin varmistaakseni, oletko todellinen. Vaikka käteni ei mennytkään lävitsesi, en vieläkään ole varma, oliko se vain hyvin kaunista unta. Tulit lähemmäksi, kiedoin sinut vilttiini. Kosketit paljasta rintaani, lävitseni kulki raukea lataus.
Kun unessa pikkusisko
kuupurrellasi purjehdit
Ja aamutähti otsalla
astelet yön laitoja
Sateiset saaret lännen äären
kirsikankukat Japanin
Niin etelä ja pohjoinen
kaikki meitä varten on
Koko maailma oli se ilta, koko elämä. Tunnen yhä kätesi pehmeät selässäni, huulesi kuumat huulillani. Miten hiuksesi kutittivat kaulaani, kun painauduit lähemmäksi, miten värisit sylissäni. Et sanonut mitään, hymisit hieman, miten se oli musiikkia korvilleni. Aistin kostean usvan kietovan meitä tiukemmin syleilyynsä. Hänen hiuksensa kihartuivat hieman, miten suloiset ne olivatkaan. Kosketin niitä, hän hymyili.
Hän hipaisi poskeani hellästi ja sanoi: ”Sinä.” Nyökkäsin ja painoin hänet rintaani vasten.
Hän kumartui hiukan ja kosketti veden pintaa. Se särkyi, vesimittari loikki kauemmaksi uinumaan. Katselin veden kalvon väreilyä hetken ennen kuin se jälleen muuttui väreettömäksi. Hänen hento sormensa heijastui veden pinnasta, sitten hän vetäytyi jälleen rintaani vasten.
Kevyt harso hänen hennon vartalonsa peittona valahti hieman, siirsin kättäni ylemmäs. Hän ei äännähtänyt, siveli vain hiljaa käsivarttani.
Se ilta oli enemmän kuin elämäni. Rakkaani, annoin sinulle kaikkeni.
Kun yössä yksin vaeltaa
voi kaltaisensa kohdata
ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota
kun hetken vain sut pitää saan
ja unohtaa.
Laituri on autio nyt. Enää ei pyörteile usva, eivät lumpeet sulkeudu. Sataa. Kävelen niin pitkälle kuin voin, mutta laituri ei ole loputon. Pysähdyn, pyyhkäisen pisaran nenältäni. Järven pintaan pisaroi, huomaan vesimittarin laiturin alla, suojassa. Huomaan toisenkin. Olen yksin, vain sade rummuttaa säälimättömästi laituria, vettä, minua.
Huokaan, katson ylös teräksenharmaisiin pilviin. Täällä, vain täällä, olit yksin minun. Muistan, kun puhalsit korvaani ja kuiskasit: ”Kaikki me kuljemme loassa, mutta jotkut katsovat tähtiin.”
Sinä, rakkaani, iltatähteni.
Kaivan pienen purkin taskustani. Suutelen sen kantta ennen kuin hellävaroin käännän korkin auki. Huomaamattani jotakin kuumaa ja kosteaa valuu poskeani pitkin ja putoaa purkkiin. Polvistun hieman, ja sirottelen tuhkan veteen.
Ikuisuus, yksi huokaus vain
yksi yö kuin koko elämä
tuoksussasi keväät tuhannet.
Ei etäisyys, ei vuodetkaan,
ei mikään meitä erota,
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.