Hei vain
ja anteeksi siitä yksäristä.
Aloitetaanpa tämän hetken tunnetilalla. Luin tämän ehkä sellaiset seitsemän kertaa. Tai kahdeksan, sama se. luen muuten vielä toiset seitsemän/kahdeksan, siis heti, kun olen saanut tän kommentintapaisen väännettyä. Aika kämänen tästä taitaa taas tulla, lähinnä ihkutusta varmaan. Mutta en voi olla ihkuttamatta, näin ihanaa saa ihkuttaa. Ihanaa ja kaunista ja silti surullisempaa kuin surullista. Elikäs siis siitä tunnetilasta. Fanityttöitkua ja vollotusta, sellanen varovainen hymy, joka särkyy kerran toisensa jälkeen. Mä hymyilin tippa linssissä, ja sit unohdin taas kuinka hymyillään ja teki mieli vaan vollottaa. Blaine-parka. Tajunnanvirtaa tosiaan. Miksi mä en osaa ajatella noin, tai siis koota ajatuksiani niin, että ne kuulostaisi kauniilta miten tahansa kirjoitettuna? Lue: Sun Blaine oli itse täydellisyys.
Herrajumala tää oli pitkään aikaan ihaninta, mitä mä olen päässyt lukeen, ja surullista, niin surullista, vaikkei mitään suoranaista angstia ollutkaan. Ja koska Blaine esitellään aika ilosena persoonana, ellei sen menneisyyttä lasketa (ja siitähän tässä tuntui juuri olevan kysymys) juuri tällänen 'vihjailevampi' angsti sopii sille oikein hyvin. Mä en muuten ole itsekään varma, mitä selitän, eli koita vaikka lukea rivien välistä, että: minä rakastin tätä. Eli sitä mä vaan, että Blaine tuntuu olevan välillä niin sinut itsensä kanssa, ettei sen itsevarmuus rakoile olenkaan, ja välillä taas... no se kaikki tavallaan hajoaa hetkeksi käsiin. Kuten silloin, kun se 'ihastu' Racheliin. Sillon se ei ollut varma, mitä on tai tahtoo olla. Tai sillon, kun Kurt pyysi sitä tanssiaisiin. Sillon nähtiin se toinen Blaine - se, joka edelleen pelkää.
Uskomatonta kuinka sä näin lyhyellä tekstillä taas sait mut suunnilleen itkeen silmät päästäni. Oonkohan mä jotenkin yliherkkä? Hyvin mahdollista.
Sry, tää ei ollutkaan ihan kilometrikomma. Mutta rakastin.
Älä poika, älä anna niiden huomata.
Niisk. Tuokaa nessu.
Tai nessupaketti :' )
