Ikäraja: S
Genre: haikailudrama
Paritus: Narcissa/Lily
Yhteenveto: Vähän ennen kuin Draco syntyy, Narcissa muistaa.
Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Juu tuota. En ole kirjoittanut juuri mitään yli puoleen vuoteen, joten tällainen mistään alkamaton ja mihinkään päättymätön slice of synnytyskin on syytä julkaista. Tämä on myös mun eka femme, oho. Menee
One True Something 20 -haasteeseen. Kivaa julkaista taas jotain!
Vähän ennen
Liikutan lantiotani. Eteen ja taakse, sivulle. Keinun hitaasti valkoista käytävää eteenpäin, niin kuin silloin kun olin 17 ja kävelin Malfoyn kartanon etuovista sisään kihlasormus nimettömässäni, niin kuin silloin kun olin 16 ja hetken luulin etteivät ne koskisi minua: sovitut liitot, lukitut elämät. Pyöritän lanteeni liikkeeseen ja teen tilaa hänelle, joka on tulossa, joka tulee täyttämään päiväni ja sementoimaan asemani.
”Enkö voisi vain, tiedäthän –”
Siskoni heilauttaa kättään kuin siinä olisi taikasauva, ja minä naurahdan vaikka se ei kai ollut vitsi. Bellan kanssa on naurettava jottei pelkäisi.
”Loitsut eivät nyt auta”, sanon ja lasken käteni vatsalleni. Se nousee kumpuna eteeni, valtavana ja katseet keräävänä. Bella maiskauttaa kielellään ja katsoo minua sillä tavalla jolla hän aina katsoo. Se on sekoitus kiintymystä ja sääliä, nyt myös turhautumista. Minun pitäisi synnyttää Malfoyn kartanolla, siis kotona, perillisen tulisi syntyä maillaan niin kuin kaikkien ennen häntä. Mutta täällä me olemme, Pyhässä Mungossa, lapseni haluaa jalat edellä maailmaan komplikaatioriskeistä välittämättä, enkä minä uskaltanut jäädä omaan vuoteeseeni.
He pitävät sitä heikkoutena, tietysti, vaikka eivät sanokaan sitä ääneen. Näen sen tavassa, jolla Bella kulkee vierelläni, lyhyin ja malttamattomin askelin. Näin sen Luciuksen suupielissä, kun hän kuunteli vaatimuksiani päästä Mungoon ja nyökkäsi lopulta, kuin olisi antanut lapselle luvan nousta ruokapöydästä.
”Tietenkin”, Bella sanoo, ja sitten en enää kuule mitään. Supistus kiertää vartaloani kuin ruuvia, tiukemmin, tiukemmin, polttaa selkää, lantiota, alavatsaa. Minä huohotan ja puristan Bellan käsivartta, kunnes kipu lopulta hellittää, pehmenee ja loppuu kokonaan. Suoristan selkäni, pyyhkäisen hiukset kasvoiltani.
”Anteeksi, mitä sanoit?”
”
Tulejo olisi tosiaan aika brutaalia”, Bella sanoo, ja vasta muutaman sekunnin päästä tajuan, että hän jatkaa äskeisestä aiheesta. ”Sinua ei ehkä saisi parsittua kasaan millään. Mutta se että joudut todella
synnyttämään sen, niin kuin jästit.”
Olemme kävelleet käytävän päähän. Aula aukenee edessämme kiireisenä ja kaikuvana, täynnä mitä erikoisempia sairastapauksia, pieleen menneitä loitsuja ja pahaksi äityneitä kaksintaisteluja. Bella kääntyy jo ympäri. Hän ei viihdy täällä, tavallisten velhojen ja noitien joukossa, täällä ei pysty varmaksi sanomaan kuka on puhdasverinen ja kuka ei, se ahdistaa häntä. Ja onhan hänen maineensakin jo levinnyt: meidät vastaanottanut noita näytti kutistuvan kasaan Bellaa katsoessaan. Bella nauttii siitä, tietenkin. Kun ihmiset väistävät hänen edessään tai katsovat syrjään, hänen kasvoilleen nousee voitonriemuinen ilme. Joskus hän nauraa ääneen. Mutta nyt hän ei voi olla pelottava, nyt hänen pitäisi keskittyä tukemaan arkaa siskoaan eikä rangaista niitä jotka eivät usko puhtauteen, ja se tekee hänen olonsa epämukavaksi.
Ja näin minä ajattelen siskoni epämukavuutta, vaikka minä olen se joka on tullut tänne synnyttämään, minunhan se tässä pitää pusertaa poikalapsi lantioni läpi. Minun pitäisi ajatella itseäni. Tai lasta tietysti, ja häntä minä ajattelenkin. Sitä etten kohta ole enää yksin.
Ennen kuin käännyn Bellan perään, vilkaisen vielä aulan kuhinaa, nopeasti vain, ja siinä, siinä hän yhtäkkiä on. Lily Evans kävelee vakain askelin väkijoukon läpi, pysähtyy, katsoo taakseen, ojentaa kätensä, ja Potter tarttuu siihen – tosiaan, he ovat naimisissa, hän on nykyään yhtä vähän Evans kuin minä olen Musta.
Minun pitäisi kääntyä, minun pitäisi sulkea silmäni.
Mutta minä katselen heitä, häntä, miten voisin olla katsomatta? Hän näyttää vanhemmalta kuin viimeksi, tietenkin, silloin hän oli vasta teinityttö jonka kasvot olivat pehmeät vaikka sanat olivatkin teräviä. Nyt hän näyttää vakavalta, jännittyneeltäkin ehkä, ja kun he jatkavat matkaansa minua kohti, tajuan miksi. Siirrän katseeni hänen vatsaansa, se ei ole vielä iso, ei lähelläkään sellainen kuin oma planeetankokoinen vartaloni, mutta nähtävissä kuitenkin. Hän hymyilee Potterille ja hymy on tuttu, juuri sellainen kuin muistan, juuri noin hän katsoi minua metsänreunassa vuosia sitten: kuin meillä olisi salaisuus, jotakin kallisarvoista, jotakin ihmeellistä.
Hymy, hiukset, hän on niin tuttu että tekee kipeää, eri tavalla kuin tämän vatsan kantaminen tai supistukset: yhtäkkiä on taas keväinen aamuyö ja kosteana huokuva metsä, käsi johon tartun omallani koska en muutakaan voi. On hänen näkemyksensä maailmasta, niin erilaiset kuin omani, on hänen äänensä joka liikkuu kovasta lempeään niin nopeasti etten pysy perässä. Ja tietenkin, ehkä tärkeimpänä, minä olen vielä nuori, koululainen, utelias ja vähän uskaliaskin, paljon sellaista mitä nyt en ole.
Minun pitäisi lopettaa muistaminen. En saisi ajatella tällaisia täällä, kaikkien keskellä. Bella on kohta vierelläni ja huomaa kaiken.
Mutta minä muistan, tietenkin minä muistan hänet, miten hänen sormensa kulkivat hiusteni lomassa, ”Narcissa Musta, sinä taidatkin olla jotain muuta kuin annat ymmärtää”, niin hän sanoi, vähemmän kylmä, vähemmän välinpitämätön, sitä hän tarkoitti. Mutta kylmä ja välinpitämätön minun on nyt oltava, sillä Bella on tarttunut minua taas käsivarresta, vetää mukaansa takaisin käytävälle jolla odottavia ja synnyttäviä noitia hoidetaan.
Supistus, taas. Kumarrun kasaan, nojaan Bellaan, hengitän kun muistan, ja noin, vähitellen se hellittää. Hiukset sivuun, yksi pitkä hengitys.
Nyt he seisovat edessäni, Lily ja Potter, Potter mulkoilee Bellaa, Lily katsoo minuun, yllätys väistyy ja hymy käy hänen kasvoillaan. Ei sellainen kuin ennen, ei jaettu eikä salaisuuksia sisällään pitävä, vain nopea kohtelias hymy ja sitten hän kävelee ohitseni. Potter seuraa perässä, he ohittavat Bellan, avaavat käytävän ensimmäisen oven ja katoavat siitä sisään. Näin helposti se käy, näin helposti se on käynyt jo vuosia.
Katson sulkeutunutta ovea, liikutan lantiotani. Uusi supistus on tuloillaan, se aaltoilee minua kohti ja vie ajatukseni taas lapseen, joka tekee määrätietoisesti matkaansa maailmaan. Jokin alkaa tänään, tämän lapsen myötä, mutta yhtäkkiä ymmärrän, että monta asiaa myös päättyy.
Suljen silmäni kivun edellä. Bellan käsi puristuu ranteeni ympärille.