"Olemassa oli vain hän ja Luna, ei ketään muuta. vain tämä hetki. "Kirjoittaja: annicamaria
Paritus: Luna/Neville
Ikäraja: K-11
Beta: En ole saanut hankittua, ilmottautukaahan toki vapaaehtoisiksi 
vinkvink
A/N:Osallistuu Het10 haasteeseen.
En omista J.K Rowlingin hahmoja, enkä saa sen puoleen hopeasirppejä, kuin kultakaljuunoitakaan kirjoituksistani, elkää lähetelkö räyhääjiä 
”Luna odota hetki!” Neville huusi ja yritti pysyä edellä iloisesti hyppelevän vaaleatukkaisen tytön perässä, joka näytti, jos mahdollista, vieläkin tärähtäneemmältä kuin yleensä, hyräillen ja hyppelehtien yli kivien ja kantojen. Hänen paljaat varpaansa upposivat kylmään maahan ja hiukset olivat täynnä erivärisiä, puista pudonneita, lehtiä.
”Meidän on palattava linnaan! Ole kiltti ja tule takaisin”, Neville puuskutti. Hän tiesi ettei olisi saanut antaa Lunan juoda niin paljon boolia. Tyttö oli umpihumalassa.
Luna pysähtyi kuin seinään ja kääntyi poikaa kohti kikattaen. Hänen silmänsä kimmelsivät hämärässä ja poskille oli kohonnut kevyt puna. Hykerrellen tyttö tarrautui kiinni Nevillen kaulasta ja rutisti lujaa.
”Olet niin kiva, et ikinä kiusaa minua, Neville.”, tyttö mumisi Nevillen korvaan ja suikkasi sitten kevyen suukon pojan poskelle. Neville punastui ja loi katseensa maahan. Luna jatkoi koikkelemistaan yhä vain kauemmas linnasta. Tällä kertaa Neville seurasi mielellään, kyllä he voisivat olla vielä ulkona, jos Luna niin halusi. Eihän vielä niin myöhä ollut.
Tömps Luna oli menettänyt tasapainonsa, ja makasi nyt maassa. Neville kyykistyi tytön viereen.
”Oletko ok, Luna?”, poika kysyi. Luna vain nauroi. Hän nauroi ja nauroi, eikä siitä tuntunut tulevan loppua. Lopulta tyttö rauhottui ja katsoi Nevilleä suoraan silmiin.
”Tämä on kivaa, Neville! Tule tähän, viereen”, Luna sanoi, ja taputti maata vieressään. Poika epäröi hetken, mutta teki sitten niin kuin Luna käski, ja laskeutui selälleen tytön viereen. Hetken he vain makasivat, katsellen tähtitaivasta, kunnes Luna puhui:
”Katso noita tähtiä, ne ovat kauniita…”
”Joo, kauniita”, poika vastasi, muttei kuitenkaan katsonut tähtiä, vaan Lunaa. Lunan täydellistä ihoa, Lunan täydellisiä hiuksia, Lunan täydellisiä silmiä, ja kuunteli Lunan täydellistä ääntä, joka kuulosti Veelojen laululta hänen korvissaan.
”Neville?”
”Niin Luna?”
”Olet tosi nätti!”
”Ja sinä olet humalassa”, Neville naurahti takaisin, ja huitaisi muutaman hiussuortuvan pois tytön kasvoilta.
Lunan oli hyvä olla. Lämmin ja turvallinen olo valtasi hänet, silmissä pyöri vähän, ja ajatukset olivat solmussa, mutta muuten tuntui hyvältä. Hän katsoi Nevillen silmiin kauan, ne olivat niin kauniin väriset. Neville oli kiva. Neville ei sanonut häntä Lööperi Lovekivaksi, eikä piilottanut hänen tavaroitaan.
Yhtäkkisesti Lunan valtasi suuri halu osoittaa hellyyttä pyöränaamaiselle rohkelikkopojalle.
”Neville, oletko sinä ikinä pussannut?”,
Kysymys yllätti pojan täysin. Mitä hän voisi muka vastata? Eihän hän ollut, mutta se olisi noloa myöntää. Vai olisiko? Ei hän halunnut valehdella Lunalle, mutta olisiko hänen pakko, säilyttääkseen edes pienen murusen miehekkyyttä?
”Noh… Oletko?” Luna mutristi huuliaan, kun Neville ei vastannut välittömästi.
”Öh…”
”Hyvä! En minäkään!” Luna kiljahti ja pyörähti Nevillen päälle. Poika jähmettyi täysin. Hänen kätensä lukkiutuivat sivuille, ja hengitys tuntui salpautuvan.
”Tässä kohtaa sinä kiedot kädet ympärilleni, hölmö”, Luna sanoi, ja ohjasi Nevillen käden omalle selälleen. Sitten tyttö hymyili valloittavinta hymyään, ennen kuin laski päätään alemmas ja alemmas, kunnes heidän huulensa koskettivat toisiaan.
Neville olisi voinut vannoa olevansa taivaassa. Kädet kietoutuivat yhä tiukemmin Lunan ympärille, ilman hänen omaa tahtoaan. Lunan silkinpehmeät huulet maistuivat makealta. Hiljalleen, ja vähän haparoidenkin, suudelma syveni, Neville maistoi nyt myös mansikkaboolin kevyen aromin huulillaan. Lunan vaaleat hiukset laskeutuivat pojan naamalle, mutta se ei haitannut häntä. Olemassa oli vain hän ja Luna, ei ketään muuta. vain tämä hetki.
Minuuttien kuluttua, Luna irrottatui suudelmasta ja hykerteli taas.
”Maistut hyvälle”
”Niin sinäkin”, Neville vastasi. Luna pyörähti pois hänen päältään, ja painoi päänsä pojan rintakehälle. Neville kietoi molemmat kätensä tytön ympäri.
Hetken kuluttua Lunan hengitys alkoi kuulostaat tasaisen paksulta. Poika vilkaisi kainalossaan makaavaa tyttöä, ja huomasi hänen nukahtaneen. Kevyen hymyn kera, Neville suukotti tytön hiuksia, ja sulki myös omat silmänsä. He nukahtivat autuaaseen uneen, Tylypahkan pihamaille, lämpimän kesäyön kietoessa heidät syleilyynsä.
Kommentin heitto ei vie kauaa:) Rakentavaa kaipailen, ja tein tän inspiraation puutteessa, et jälki on sen näköstäki 
