Kirjoittaja: Whitestar
Ikäraja: S
Fandom: Fullmetal Alchemist
Hahmot: Roy, muita sivuhenkilöitä, Paritukseton
Vastuuvapaus: Hahmot eivät ole omiani enkä saa tästä rahaa.
A/N: En tiedä miten päädyin kirjoittamaan tämän, mutta kirjoitin kuitenkin. Anteeksi kun on aika lyhyt, en ole tottunut kirjoittamaan Royn näkökulmasta.
Silti ystävä
”Tiedätkös mitä Roy?” Maes kysyi iloisesti puhelimessa, Roylla oli paha epäilys jo nyt.
”No mitä? Maes, älä tuhlaa työaikaani puheluihisi.” Roy puuskahti.
”Ei tässä mene kauaa, mutta. Elysia oppi eilen ajamaan pyörällä. Hän on niin suloinen.”
Roy oli arvannut oikein. Häntä ärsytti Maesin jupinat. Hän löi luurin korvaan.
Roy käveli ärtyneenä takaisin toimistoonsa. Maes ei tuntunut välillä puhuvan mistään muusta kuin vaimostaan ja tyttärestään.
Royta ärsytti, eikö muille voinut kelvata samanlainen elämä kuin hänellä itsellään. Ei sidoksia mihinkään, vain vapaus tehdä mitä lystäsi.
Roy mietti Maesia. Mies oli ärsyttävä ja jaksoi puhua vaimostaan ja tyttärestään loputtomiin. Mutta todellisuudessa miehellä oli suuri sydän. Ja osasi hän puhua vakavastikin. Ja hänellä oli myös huumorintajua.
Maes oli Royn ystävä kaikesta huolimatta.
Roysta ei ehkä huomannut päälle sitä, mutta hän oli täysin romahtanut. Maesko? Kuollut? Ei se voinut olla totta.
Miksi hänelle tehtiin tällainen pila? Miksi hänen parhaan ystävänsä pilailtiin kuolleen?
Roy päätti kuitenkin mennä itse tarkistamaan.
Roy järkyttyi kun näki ruumiin. Hän ei näyttänyt sitä ulospäin, mutta hän melkein itki.
Hän perui sillä sekunnilla kaikki pahat ajatuksensa Maesista. Nyt hän tajusi mitä tarkoitettiin sillä että kaiken arvon ymmärsi vasta menetettyään sen.
Ja Roy oli menettänyt ystävänsä, läheisimmän ystävänsä.
Maesin arkkua kantoivat armeijan miehet, Royta oli pyydetty mukaan, mutta hän ei ollut pystynyt. Hän katsoi hiljaa kun Maes haudattiin. Hän kuuli läheltä Elysian itkun, hän hoki isäänsä ja rouva Hughes itki halatessaan tytärtään. Royn kävi sääliksi Maesin perhettä.
Kun hautajaiset päättyivät, Roy jäi haudalle, hän hyvästeli Maesin ja muisteli kaikkea Maesin kanssa koettua. Hän oli hyvä mies, vaikka vähän outo olikin.
Royn poskille vieri kyyneliä. Hänen sydämeensä sattui.
Kotona Roy ei enää pidätellyt mitään. Hän ei enää peitellyt tunteitaan. Hän antoi kyynelten tulla, tuska kasvoi sietämättömäksi. Miksi? Miksi juuri Maes, miksi juuri hänen läheisin ystävänsä? Miksi?
Roy raivosi itselleen, hän syytti itseään. Jos Maes ei olisi yrittänyt ottaa häneen yhteyttä, hän olisi päässyt murhaajaa pakoon.
Roy hakkasi päätään seinään ja huusi kipuaan. Hän ei kestänyt sitä tuskaa.
Roy oli pitänyt kaiken sisällään jo pitkään, kaiken. Ishvaalin, armeijan tuskat, aivan kaiken. Mutta nyt menetyksen tuska ei enää pysynyt hänen sisällään. Se oli kuin hyökyaalto. Ja se pyyhki kaiken muunkin tuskan esiin. Se moninkertaisti Royn tuskan.
Roy makasi sängyssään, hän ei saanut unta. Hänen päätään särki, mutta hän ei välittänyt siitä, se ei tuntunut missään.
Aina kun Roy sulki silmänsä, hän näki Maesin kasvot, iloiset hymyilevät kasvot. Ja ne hymyilivät Roylle. Viimeistä kertaa.
Maes oli poissa, lopullisesti. Roy ei voisi tehdä ihmissynteesiä, ei ikinä.
Mutta silti, hän olisi aina Royn ystävä. Hän olisi Royn kanssa tuolta pilvien päältä. Hän ei jättäisi Royta. Roykin pääsisi sen tuskan yli. Hän palaisi normaaliin elämäänsä, mutta yhden asian hän vannoi.
Hän kostaisi.
