Title: Korkokenkäpoika
Author: unrealistic
Rating: S
Fandom: Glee
Pairing: pieni viittaus Finn/Kurtiin, sekä Kurt/Blaine
Disclaimer: All the characters belongs to Glee, and Glee is property of the right owners. (Fox etc.)
Summary: Kurt Hummel säkenöi, Kurt on arvoitus. Kurt on kaikkien tuntema korkokenkäpoika.
A/N: En aio lopettaa Kurtista kirjoittamista, hii! Heittäkää minua kommentilla (tai korkokengällä, jos ette tykänneet). Tässä on nyt vivahteita kakkoskaudesta, mutta no, ei sen pitäisi sen erityisemmin spoilata jollet ole pystynyt välttämään pienintäkään infoa siitä.
Korkokenkäpoika
Finn
Se on mulle oikeastaan vaikeata, yrittää ymmärtää Kurtia. Me asutaan samassa talossa, mutta se ei aina tunnu siltä. Kurt on tosi poissaoleva eikä anna muiden ymmärtää sitä. Tai ehkä se ei vain luota muhun enää, kaiken sen fiaskon jälkeen.
Mitä mä olen Kurtista oppinut on se, että se on tosi tunteikas ja herkkä nuori. Se kietoutuu kuvitelmiinsa ja yrittää elää niiden kautta. Kuten vaikka se fiasko, jonka aikana Kurt oikeasti luuli voivansa muuttaa mut. Oikeastaan mun pitäisi kai olla otettu, että se rakastui. Finn Hudson, niin poikien kuin tyttöjenkin mieleen... On siinä hyvääkin. Kai.
Mutta takaisin Kurtiin. Mua käy kyllä osittain sääliksi, että sitä heitellään pitkin käytäviä, erityisesti se yksi. Tekisi aina välillä mieli lyödä niitä, koska Kurt on ihan okei. Mulla vain ei enää nykyään ole mitään sananvaltaa koulussa, Glee on muuttanut senkin. Välillä Kurt lukittautuu meidän kylpyhuoneeseen ja pistää hanat valumaan vettä. Mutta kyllä mä tiedän, että se itkee siellä. Itkee, kun on yksin.
Ja mä haluisin sanoa sille, että ei se ole, yksin siis. Ongelma vain on se, etten saa antaa sille enää vääriä käsityksiä. Pyrinkin huomioimaan sitä pienin elein aina silloin tällöin, kuten vaikka meidän vanhempien häissä. Mä tanssin sen kanssa, ja se tuli siitä iloiseksi. Ja niin olin minäkin, koska en ollut nähnyt sen hymyilevän varmaan viikkoon. Ja Kurtin hymy on se, mikä saa muutkin hymyilemään.
Nyt se on sit vaihtanut koulua, missä se tapasi tän Blainen. Blaine on ihan hyvä tyyppi, mitä mä nyt olen sen meillä nähnyt käyvän. Onnellinen mä olen, että Kurt on löytänyt jonkun joka saattaakin ymmärtää sitä. Oikean ystävän.
Mä olen sille kuin veli, joten ei mua voi laskea siihen. Kurtkin pitää mua veljenään, tai niin ainakin luulisin. Ja se yrittää kovasti, että meidän välit sujuisi. Juteltiin eilenkin hieman jalkapallosta, vaikka eihän Kurt siitä tiedä mitään. Luuli, että maalin tekeminen on touchdown, ja ihmetteli miksi pukujen pitää olla tekokuitua. No okei, se on pistänyt mut ostaan muuta mun entisten vaatteideni tilalle, ja kyllä se paremmalta päällä tuntuu. Jotenkin pehmeältä.
Kurt Hummel ei tule varmaan koskaan selviämään mulle kokonaan, mutta aion yrittää. Yritän niin kauan, kunnes se uskaltaa tulla itkeen mulle suruistaan. En voi väittää, ettenkö olisi lievästi vaivaantunut, mutta mä aion olla sille hyvä veli. Sellainen sisarus, jota meillä kummallakaan ei ole ollut.
Mercedes
Tunnen itseni jätetyksi, hylätyksi. Kurt ei enää käy meidän koulua, Quinn on jälleen suosittu... Kenen kanssa minun pitäisi oikein olla? Ja kaikki ne pienet hetket, joita saan vielä viettää parhaan ystäväni seurassa, nekin pitää jakaa. Ei siinä mitään, Blaine on oikein kiva, mutta minulla on ikävä minun ja Kurtin pieniä hetkiä.
Kurtista ei aina ota selkoa, ehei. Mutta yksi asia on varmaa, hän on umpihomo. Se näkyy päälle, käytökseen ja eleisiin. Hän näyttää hieman kävelevältä stereotypialta. Mutta kun hänen kanssaan juttelee, huomaa sen olevan toisin. Hän pelkää, on haavoittuvainen. Kuinka hän paljasti isällensä kaiken, se oli hienoa se. Kenenkään ei tulisi elää kaapissaan.
Kurtin kanssa on hieno laulaa. Se on vapauttavaa, meille molemmille. Ja Kurtin äänessä on niin paljon tunnetta, niin paljon eri tasoja. Hän osaa olla niin sulkeutunut, mutta laulun avulla hän viestittää ne muille. On todella vaikea silti ymmärtää häntä, koska hän ei kerro koskaan, ei ennen kuin on liian myöhäistä. Silloinkin, kun hän huutaa apua ei kukaan kuule. Se on surullista. Ihan kuin tälle maailmalle pitäisi todistaa kuinka paha olo on, kunnes kukaan tekee sille mitään.
Huojentavaa silti on todeta, että Kurt purkaa surunsa laulamiseen. Jos asia olisi vakavampi, hän purkaisi sen itseensä tai muuta... Aina kun mahdollista, yritän ottaa enemmän selkoa siitä, kuinka huonosti asiat nyt ovat.
Blaine
Kurt Hummel. Kun minä ensimmäisen kerran hänet näin, niin tiesin. Tiesin, että kohtaloni oli auttaa häntä. Minusta tuntuu, että kukaan ei oikeasti ole yrittänyt sitä. Kurt on pelästynyt, jäänyt elämän jalkoihin. Mutta sen pelästyneen suojakertoimen alla on iloinen ja ystävällinen poika, jonka minä aion tuoda esiin. Olen nähnyt sen, muutamaan otteeseen.
Kurtin suurin ongelma on se, ettei hän uskalla olla täysin avoimesti oma itsensä. Ei enää, kun koko hänen maailmansa on ottanut tämän silmätikukseen. Toiset piilottelevat häntä selkänsä takana, toiset repivät häntä kappaleiksi. Oikeasti Kurtin pitäisi vain antaa elää yksi päivä niin, että hän saisi rentoutua.
Olimme Kurtin kanssa kauppakeskuksessa. Kahvilassa juomassa kaakaota samalla, kun poika kertoi minulle kaiken. Kertoi siitä, kuinka paha olo hänellä on. Siitä, kuinka hän pelkää kävellä koulunsa käytävillä. Katsoin niihin silmiin, jotka pelkäsivät. Ja niiden takana oli se poika jonka halusin tuntea. Sanoin hänelle, että "rohkeutta, Kurt!" Ja hän hymyili minulle. Sitä se poika tarvitsee, rohkeutta. Ja jonkun, joka rohkaisee häntä.
Kävelimme sitä kauppakeskusta läpi, kun tulimme kenkäkaupan eteen. Ja minä näin, kuinka kovasti Kurt olisi halunnut mennä sinne. Joten otin häntä kädestä kiinni "rohkeutta, Kurt!" Ja hän hymyili minulle.
Oikeasti, Kurtin olisi pitänyt ostaa ne kengät. Väliäkö sillä, että myyjä katsoi ennakkoluuloisesti, tai että äiti talutti lapsensa nopeasti kaupasta pois. Hänen olisi pitänyt, sillä ne olivat kauniit hänellä. Ja hän rakasti niitä, sen näki. Hopeisina hohtavat korkokengät. Täydelliset, jotka pidensivät Kurtia entisestään. Hän on niin huvittavan pieni poika. Mutta vaikka sanoin "rohkeutta, Kurt!" Hän vain hymyili, ja laittoi kengät takaisin telineeseen.
Mutta minä olen ostanut ne kengät hänelle. Ja joku päivä, kun aika on kypsä minä annan ne. Ja hän pitää niitä, koska uskaltaa olla oma itsensä. Minä vannon, että se päivä tulee. Kurt Hummel on oleva säkenöivä korkokenkäpoika. Mitä sitä ei rakkaidensa eteen tekisi?
A/N2: Ähem, ahem. Joo (: Kurt = säkenöivä kultapupu, on on!