Tyylilaji: Mystery, vähän romanceakin
Ikäraja: Kielenkäyttö nostaa, siispä K-11
Paritus: Tulkinnanvarainen
Vastuuvapaus: Kopioida saa, mutta vain omaan käyttöön. Omanaan ei saa esittää.
Kirjoittajan kommentti: Osallistuu Yhtyeen tuotanto - haasteeseen Emilie Autumnin kappaleella Ever.
***
Yksiön seinillä roikkuu kuihtuneita ruusukimppuja. Mustia ja valkoisia. Punaisia. En oikein kykene erottamaan montako, sillä silmäni näkevät kaiken kahtena. Aivan liikaa joka tapauksessa minun makuuni. Joskus pidin enemmän elävistä kukista.
Pullo kädessä ei ole enää kylmä, mutta nesteen mausta ei voi sanoa mitään. Ensimmäiset kulaukset olivat olleet karvaita, mutta helpostihan tuo tuosta näköjään tyhjenee. Lämmin olo on kuitenkin poissa. Minusta ei enää tunnu ollenkaan hyvälle vaan enemmänkin turtuneelle. Hyvin erilaiselta kuin niinä aikoina, joina ensimmäisen kerran kumosin humalaa kurkkuuni. No parempi tämäkin kai kuin selvät päivät. Ne ne vasta kammottavia ovatkin. Kaikki tuntuu turhan selkeältä ja todelliselta. Parempi vain asustella onnellisessa unohduksessa kahdestaan Destinyn kanssa. Missäköhän se tyttö muuten on? Voisi tulla piristämään minua nyt, kun hänelle olisi käyttöä.
”Täällähän minä”, punatukkainen kaunotar totesi. Hän oli yllättäen taas saapunut paikalle. Kumma tyttö kun se tuolla tavalla vain katoilee ja ilmestyy sitten taas.
Tämänpäiväinen humala on perseestä.
”Niin sinä olet sanonut viimeiset kymmenen vuotta, Kristian”, Destiny naurahti ilottomasti.
Hei älä viitsi olla tylsä. Pyysin sinut tänne saadakseni hieman inspiraatiota uuteen novelliin, mutta saan kuulla tuota ainaista nalkutusta. Millon sä opit, ettei mua oikeasti kiinnosta tuollainen saarnaus?
”Miten haluat”, nuori nainen totesi jääden seisomaan liikkumattomana paikalleen.
Saat nähdä Destiny, tämän novellikokoelman ne haluavat. Minusta tulee vielä kuuluisa. Uusi Poe tai jotain sinnepäin. Ennen en ollut käyttänyt tarpeeksi mielikuvitusta. Niin se oli. Tai oikeastaan en ollut edes kirjoittanut tekstejäni loppuun. Keskenhän ne jäivät. Mutta tämä projekti onnistuu. Ihan varmasti.
”Tuonkin olen kuullut aivan liian monta kertaa. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei sinusta koskaan tule mitään. Olet vain säälittävä alkoholisoitunut sekopää, joka luulee olevansa suuri taiteilija”, naisääni sätti.
Mutta minähän olen suuri taiteilija. Kaikki muu tulee vain kylkiäisenä. Waltarikin oli alkoholisti ja hän oli suuri, suuri kirjailija. Miksen minä olisi vastaava? Alkoholi on siinä mielessä hyvä ystävä, että se auttaa luovuuttani. Ei todellakaan sulje sitä pois. Älä siis arvostele juomistani, tästä on minulle hyötyä.
”Entä se, että olet hullu?” ivallinen nauroi.
Olihan Mozartkin hullu. Ja Michelangelo. Etenkin Poe. Voi, he kaikki olivat niin hulluja. Onko muka taidetta ilman hulluutta? Minä en ainakaan usko sellaiseen. Ei ole luovuutta, jos ei ole päästään sekaisin. Ei ainakaan merkittävää. Joitain kaikuja ehkä, yksi tai kaksi hyvää tekstiä, mutta niiden nerokkuus puuttuu. Vai väitätkö vastaan, Destiny?
”En väitä. Sinusta olisi toki voinut tulla jotakin suurta, jos olisit tosissasi yrittänyt, mutta löit kaiken läskiksi. Ryyppäsit, ryyppäsit ja ryyppäsit vaan, eikä se mitenkään auttanut sekopäisyytesi. Ei kukaan ota sinunlaistasi juoppoa vakavasti. Ei sen vertaa, että viitsisi edes vilkaista tekstejäsi.”
Painu helvettiin, Destiny. Ketään ei kiinnosta mielipiteesi.
”Eikö? Juurihan sinä sitä kysyit.”
En vastannut tytölle mitään. Minun ei tarvitsisi selittää hänelle. Eihän hän ollut taiteilija. Ei hän ymmärtänyt minun taipumustani synkkyyteen. Destiny perusti vain kuivista kukistaan ja nalkuttamisesta.
”Itse ripustit ne seinällesi.”
Turpa kiinni.
Hups, pullo lensi seinään. Särkyi räsähdyksen saattelemana ja väkevänpuoleista juomaa roiskui ympäri taloa.
”Etkö edes siivoa sotkujasi?” tyttö kysyi halveksivasti.
En minä jaksa. Täällä on saastaista muutenkin. Miksi edes siivoaisin? Ei täällä käy ikinä ketään. Sinä vain ja se nyt on se ja sama onko täällä silloin sotkuista vai siistiä.
”Varoisit sanojasi. Olen kuitenkin ainut, joka sinusta välittää.”
Totta, siinä olet kyllä oikeassa. Mutta et sinä minua hylkää. Et ole hyljännyt, vaikka monta tilaisuutta on tullut ja mennyt. Sinun muuttumaton olemuksesi vain pysyy täällä ikuisuudesta toiseen. Miten helvetissä voitkin vielä näyttää tuolta, vaikka minun kasvoni on aika jo rypistänyt aikoja sitten?
Destiny hiljeni jättäen minut hetkeksi omiin ajatuksiini. En ymmärrä, miksi oikeastaan edes halusin häntä tänne. Ei hänestä ole kuin riitelemään. Rikkomaan ihanat unelmani maailmanmaineesta. Ainut, mikä tytössä minua kiehtoi oli hänen ulkonäkönsä. Rakas inspiraationi. Mitä toisaalta tekisinkään ilman häntä? Punapää oli ainut, joka jaksoi yhä vaihtelevia mielialojani, alkoholismia, pahojakin masennuskausia ja typeriä oikkuja. Sätti niistä, muttei silti jättänyt taakseen.
Olen ehkä saamaton paska, Destiny, mutta minulla on sentään sinut. Ainoa todellinen ystäväni.
Nuori nainen ei vastannut, mutta loi minuun surumielisen katseen. Miksi moinen ilme? Miksi ei vastausta? Minähän olin hitto soikoon kehunut häntä juuri! Ei hymyn hymyä edes moisen tunnustuksen jälkeen. Mikä moukka! Että kehtasikin katsoa minua kuin olisin jokin säälittävä, vähäinen olento – maan matonen, jota ei kehtaa edes tallata. Tapittaa niillä pirun smaragdinvihreillä silmillään.
Mitä minä ajattelenkaan?
Hetkinen, smaragdinvihreillä silmillään? Se tuo mieleeni jotakin menneisyydestä. Edellisestä elämästä. Mutta se on jo niin kaukana, etten kykene muistamaan moista. Ja mitäpä sillä olisikaan väliä? Se olisi vaan taas yksi pölyinen muisto lisää epäaidoista ihmisistä. Kuvitelluista. Ei sellaisista kuin Destiny.
***
Kullanpunaiset hiukset välähtivät tuulessa tytön vaihtaessa asentoaan kameran edessä. Uudessa poseerauksessa pitkät, maidonvalkeat sääret ja veistokselliset kasvot korostuivat edukseen. Saivat kuvattavan näyttämään jumalattarelta.
”Kristian, mitä sinä tuijotat? Ottaisitko sen kuvan?” nuoren pojan ensirakkaus naurahti huomatessaan pojan äimistyneen ilmeen.
”Ai mitä? Ah, tietenkin, vallan unohdin koko asian. Mitäs olet tuollainen kaunotar.”
”Älä höpötä vaan ota se kuva”, tyttö kikatti.
Smaragdinvihreä silmät löysivät sopivan kuvakulman ja räps, räps, räps, unohtuneita muistoja.
// Illusia lisäsi ikärajan otsikkoon.
