A/N: Reissunmittaisen tauon jälkeen tarjoilen seuraavan luvun!
2.Ehkä Godric kiehtoi minua myös siitä syystä, että hän kohteli minua vertaisenaan ja samalla vastustajanaan eli ehkä jopa vahvempana kuin hän itse: hän saattoi pelätä minua ja samalla pelottaa minua omalla suuruudellaan, joka oli toisenlaista kuin omani. Raivokkaat riitamme ja yhtä lailla tuliset sovintomme olivat minusta kiistämätön todiste siitä. Ajattelin joskus, että olimme kuin jästien kuninkaat ja kuningattaret konsanaan; mittelimme voimiamme, kiusoittelimme toisiamme ja joskus jopa vihasimme toisiamme, mutta kuitenkin lopulta yhdistyimme liitoksi, joka liitti toisiinsa kaksi suurvaltaa.
Vaikka saatan vaikuttaa välinpitämättömältä Godricin suhteen, en missään tapauksessa ollut sitä. Melkein huusin ääneen onnesta, kun hän sanoi rakastavansa minua eräänä aamuna. Lämmin, hehkuva aamuaurinko väritti hänen hiuksensa kullankeltaisiksi ja sai hänen silmänsä tuikkimaan aivan erityisen vihreinä. Luonnonvalo piilotti myös totuuden siitä, punoittivatko hänen poskensa sanojen lausumisen aiheuttamasta ponnistuksesta vai toiko aurinko vain verisuonet paremmin esiin.
”Rakastatko todella?” minä kysyin hiljaa, lähestyin Godricia ja hymyilin kujeillen. Tiesin kyllä, että hän oli tosissaan, halusin vain kuulla sen vielä uudelleen.
”Rakastan, Rowena”, hän sanoi uudelleen, kääntyen pois ikkunasta minua kohti. Hänen kätensä kietoutuivat lantioni ympärille, silitin hänen paksuja kiharoitaan ja tajusin, että hänen kasvonsa todella olivat punakammat kuin tavallisesti. Siinä oli mielestäni jotain todella suloista; hiljainen ääni sisälläni hieman halveksi Godricin pikkupoikamaista punastelua, mutta vaiensin sen heti paikalla. Ehkäpä mitään ääntä ei ollut ollutkaan. Niin, ei ollut, varmasti ei.
”Hyvä, koska minäkin rakastan sinua”, minä sanoin, nojautuen lähemmäs hänen kasvojaan ja suukotin hänen hieman raollaan olevia huuliaan. Ne olivat ehkä jääneet auki hänen lopetettuaan puheensa, tai ehkä ne olivat raottuneet kiihtymyksestä hänen nähdessään, ettei silkkiaamutakkini alla ollut mitään. Olin taipuvainen ajattelemaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.
Olen myös sillä kannalla, ettei Godric koskaan saanut tietää muista rakastajistani. Olen varma, että hänen omahyväisyytensä olisi saanut tiedosta niin kovan kolauksen, ettei hän olisi pystynyt pysymään vaiti kuin nöyryytetty aisankannattaja-aviomies. Ja minä pidinkin huolen, ettei kukaan saanut tietää heistä. Useimmat miehistä olivat perheellisiä tai siinä asemassa, ettei irtosuhteita olisi katsottu hyvällä; minä olin samalla kannalla ja valitsinkin nuo miehet niin, että he saattoivat noudattaa samoja periaatteita kanssani. Edes Helga, joka sentään oli paras ystäväni, ei saanut tietää kaikkien nimiä tai edes heidän lukumääräänsä. Godricistakin hän sai tietää suhteellisen myöhään, vasta parin kuukauden yhdessäolon jälkeen.
Eräänä keskipäivänä, lounastunnin lopulla, livahdin opettajainhuoneeseen Godricin ja minun salaisen kohtaamisen jälkeen. Yritin kätkeä hymyni ja peittää punoittavat kasvoni hiuksillani, silittelin kaapujeni ryppyjäkin vielä kun jo suljin opettajainhuoneen ovea perässäni. Opettajainhuone oli Helgaa lukuun ottamatta tyhjä; ystäväni nautti teekupillista ja luki oppilaidensa esseitä sulkakynä kädessään. Mustepullossa oli arvatenkin vaaleanpunaista mustetta: Helga sanoi usein, että hänestä punakynällä oli jo niin vakiintunut asema ankarana, suvaitsemattomana värinä kokeidenkorjausten vuoksi, joten hän halusi käyttää pehmeämpää, ystävällisempää sävyä. Eipä sillä, että hänen sanansa niin lyttääviä olisivat olleetkaan.
Helga vilkaisi minua ja tervehti ystävällisesti, mutta hajamielisesti. Tervehdin takaisin, luonnottoman aurinkoisesti kenties, mutta se jäi työhönsä syventyneeltä ystävältäni huomaamatta. Kaadoin itsellenikin teetä ja istahdin Helgaa vastapäätä huokaisten tyytyväisenä (ja varsin tyydytettynä). Helga silmäili tekstin ja korjauksensa vielä kerran läpi ja pyöräytti arvosanan esseen alkusivulle, asetti sulkakynän mustepulloon ja nosti silmänsä minuun.
”Onko sinulla vielä paljon tunteja? Ajattelin että voisimme poiketa Lontoossa”, Helga ehdotti ja siemaisi teetään. Oli perjantai, eikä Helgalla enää ollut opetusta sinä päivänä. Minulla alkaisi tunti viidentoista minuutin kuluttua, minkä ilmoitin hänelle ja lupasin miettiä Lontoon-vierailua. Siellä olisi kyllä mielenkiintoinen ministeriön kokous, mihin meidänkin olisi hyvä osallistua: siellä keskusteltiin uusista eurooppalaisista taikakouluista (Tanskassa ja Espanjassa) ja niiden merkityksestä velhoyhteisöjen taloustilanteisiin.
Hetken aikaa istuimme hiljaisuuden vallitessa: Helga mietti luultavasti jäljellä olevia esseitä ja kuinka kauan niiden lukemisessa menisi ja minä tuijottelin ikkunasta, miettien viimeksi kulunutta puolituntista Godricin kanssa pimeässä komerossa. Olisimme voineet valita minkä tahansa paremminkin varustellun huoneen, Godricin tai minun makuuhuoneen tai vaikka tarvehuoneen, mutta emme ehtineet innoissamme ajatella järkevästi.
”Miksi sinulla on Rohkelikon solki viitassasi?” Helga kysyi yhtäkkiä pehmeään sävyynsä, ei hyökkäävästi kuulustelutyyliin, vaan mietteliäästi, kuin ajatellen ääneen. Minä katsoin alas niin äkisti että niskaani sattui: ja siinä leukani alla oli tosiaan kultainen leijonasolki punaisen rubiinisilmänsä kera. Tajusin samassa, että yhtä raivokkaasti kuin olimme hankkiutuneet vaatteistamme eroon, olimme myös pukeutuneet samalla vauhdilla. Ei siis mikään ihme, että solkemme olivat vaihtuneet; kas kun minulla ei kaiken huipuksi ollut Godricin ruskeaa samettiviittaa sotkeutumassa nilkkoihini!
Hitaasti nostin katseeni Helgaan. Lumottu tiimalasi pöydän keskellä tuntui valuttavan hiekkaansa alas vaivalloisemmin kuin tavallisesti, kuin hiekanjyvät olisivat kasvattaneet yllättäen kokoaan: pilvet ja linnut ikkunan takana taivaalla tuntuivat pysähtyneen. Nielaisin olematonta sylkeä kurkustani alas. Nopea älyni petti minut juuri, kun olisin tarvinnut sen selityksenkeksimiskykyä.
Kello kalahti kuin jostain kaukana: tunti oli alkamassa ja minun piti jo mennä. Nousin tärisevin jaloin, yrittäen säilyttää tyynen ilmeen. Helgan katse nousi samalla kun minäkin. Keräilin muka viattomana pergamenttejani, sulkakyniä ja häkin, jossa oli pikkulintuja loihdittavaksi viidesluokkalaisille. En uskaltanut katsoa ystävääni.
”Älä huoli, Rowena, en minä kerro kenellekään”, Helga sanoi kun olin jo ovella. ”Toivotan vain onnea.” Epäröin käsi ovirenkaalla, vilkuilin sivulleni kuin aikeissa kääntää päätäni kohti Helgaa ja tämän vilpittömiä kasvoja, availin suutani, mutta lopulta kiskaisin vain oven auki, leijutin sirkuttavan lintuhäkin edelläni käytävään ja lähdin kohti luokkaani.
***
En tiedä, kertoiko Godric sitä vastoin ystävilleen, esimerkiksi Salazarille. Olisihan ollut outoa ja ehkä epäreiluakin, että Helga tiesi minusta ja Godricista (vaikken sanallisesti sitä hänelle vahvistanutkaan; tuon päivän jälkeen en puhunut Helgalle mitään asiasta) mutta Salazar olisi pidetty pimennossa. Ei suhde kuitenkaan salassa pysynyt, Salazar oli viisas mies kaikessa salaperäisyydessään ja jopa töykeydessään. Kaipa hän ihaili minua, kuten niin moni muukin. Koskaan Salazar ei kuitenkaan kritisoinut minua tai Godricia päin naamaa, paheksui hän meitä tai ei.
Eräissä juhlissa talvipäivänseisauksen aikoihin, kun Godric ja minä olimme olleet yhdessä jo puolitoista vuotta, minua huolestutti ja ahdisti melko moni asia. Eräs rakastajani (minulla oli siinä vaiheessa melko epätyypillisesti kaksi muuta miestä Godricin rinnalla) oli alkanut osoittaa epätoivon merkkejä ja suorastaan jo pelotti minua kiihkeydessään; Godric oli humalassa ja tiesin hänen osoittavan päihtyneenä epämukavan paljon huomiota epämukavan suurelle joukolle naisia; minulla oli kuuma ja paha olla, ja lisäksi epäilin olevani sairas, sillä olin voinut pahoin jo pitkään ja olin usein uupunut. Seisoskelin raotetun ikkunan vierellä ja katselin tanssivia pareja ja nauravia ja keskustelevia (tai pikemminkin toisilleen huutavia) ihmisryhmiä. Lasit kilisivät, viini virtasi ja luutut soivat: ruokatarjoilua oli puutteellisesti, juotavaa ja vieraita puolestaan aivan liikaa.
Halusin kiihkeästi etsiä Godricin ja päästä hänen lähelleen: tietyssä mielentilassa hänellä oli minuun rauhoittava, tyynnyttävä vaikutus. En ollut nähnyt häntä koko päivänä enkä kahtena aiempanakaan päivänä ja aloin jo ikävöidä häntä kiihkeästikin. Ehkä minun olisi pitänytkin olla vähän ymmärtäväisempi sitä toista rakastajaani kohtaan…
Kun lopulta hoksasin, missä Godric piti hoviaan, vatsani muljahti jälleen (kuten se oli tehnyt jo useampana päivänä): hänen seurassaan oli kaksi miestä vaimoineen, mutta kahdelle muulle naiselle ei löytynyt mitään selitystä – paitsi tietenkin se, että he olivat Godricin molemmin puolin juuri hänen takiaan. Godric lopetti vitsinsä, kaskunsa tai minkä lie huvittavan tarinan ja seurueen purskahtaessa nauramaan hän tyhjensi lasinsa, laski sen takanaan olevalle pöydälle ja – kauhukseni – kiepautti kätensä molempien naisten lonkalle.
Äkkiä ikkunasta tulviva pakkasilma ei riittänytkään: minun oli saatava paljon enemmän happea. Lähdin kohti ovea, raivon, häpeän ja surun vallassa, sitten pysähdyin ja käännyin kannoillani vihoissani, astuin muutaman askelen kohti Godricia, mutta käännyin sitten taas alkuperäiseen suuntaan. Olin enää vain noin kymmenen jalan päässä ovesta, kun kuulin äänen sanovan korvaani: ”Viisas päätös” ja vilkaisin vasemmalle taakseni. Salazar oli hiipinyt perässäni, pitkine askeleineen, äänettömästi kuten aina.
Kivisessä, soihduin ja kynttilöin valaistussa käytävässä oli koleaa, mutta raikasta. Kiiruhdin käytävää niin pitkälle kuin sitä riitti, otin lopulta tukea ikkunasyvennyksestä ja hengitin syvään ja katkonaisesti. Kasvojani kuumotti ja pelkäsin kyyneleitä enemmän kuin mitään. Salazar oli edelleen vierelläni, vilkuillen ilmeettömänä pimeyttä ikkunan takana. Näkyikö ikkunan takaa edes mitään, en tiedä; ehkä Salazar katseli vain kuvajaistaan ja samalla minun heijastustani.
”Tiedäthän sinä, millainen Godric on, ei tuon pitäisi järkyttää sinua noin”, Salazar lausahti kylmästi. Käännähdin äkisti kohti häntä, pyyhkien tahattomasti poskelleni valahtaneen kyyneleen.
”Eikö todella pitäisi? Minunko pitäisi vain hyväksyä tämä?” sähähdin Salazarin profiilille, mutta tiesin hänen olevan oikeassa: minun
pitäisi hyväksyä tämä, emmehän edelleenkään olleet virallinen pariskunta. Godricin ja minun piti molempien ylläpitää mainettamme vapaina, sitoutumattomina ihmisinä.
”Niin, ethän sinä hyväksy, koska sinä haluat omistaa hänet. Kesyttää leijonan, niin sanoakseni”, Salazar hymähti ja katsahti minuun. Tunsin oloni epämiellyttävän likaiseksi, kuin olisin katutyttö, jonka Godric oli ostanut itselleen pidemmäksi aikaa. Salazarin kylmä katse sai niin oppilaat kuin aikuiset velhot ja noidat tuntemaan itsensä torakkaakin pienemmäksi ja säälittävämmäksi.
”Tiedän siinä missä sinäkin, että Godric ei ole omistettavissa eikä liioin kesytettävissä”, lausahdin mahdollisimman arvokkaasti. Olin jo ehtinyt rauhoittua; silmiäni ei poltellut enää ja käytävän viileys oli jäähdyttänyt palavat poskeni. Ryhdistin selkääni vielä suoremmaksi ja nostin leukaani, yrittäen saada Salazarin tuntemaan edes kerran elämässään pelkoa ja jopa alemmuutta.
”Tiedät, niin. Mutta koska olet noin voimakas ja mahtava noita, haluat tietenkin loihtia kaiken toiseksi”, Salazar kohtasi katseeni. Hänen luisevat kasvonsa ja syvältä tuijottavat kivenharmaat silmät katselivat minua omituisesti. ”Pystytkö sinä kuitenkaan sellaiseen?”
”Godric… on jo muuttunut. Hänellä ei ole muita kuin minut”, sanoin vastaan ja nielaisin. Kuulostin halveksittavan arkipäiväiseltä, kuin keneltä tahansa tavalliselta maalaisnoidalta, joka keittelee lemmenjuomia kaukorakkautensa kohteelle. Tai pahempaa: kuin kaikilta maailman jästinaisilta, jotka sokean itsevarmuuden tai vaihtoehtoisesti epävarmuuden vallassa kuvittelivat, että heidän miehensä eli vain heidän vuokseen, että juuri he olivat muuttaneet rakkaat miehensä huikentelevaisista hulttioista uskollisiksi urhoiksi.
Salazar katseli minua, ilmeettömänä kuten tavallista, mutta jokin pilkallinen välkkyi silmissä. Hän käytti ohuita, kalpeita huuliaan hampaidensa välissä, lipaisi niitä sitten.
”Ehkä niin”, hän myönsi sitten. Olin jo lähdössä takaisin saliin, kun Salazar liikahti hätkähdyttävän nopeasti ja esti minua. ”Mutta onko sinulla?” En ehtinyt sanoa mitään (jos olisin, olisin ilmoittanut jyrkästi, ettei asia kuulunut hänelle), kun Salazar jo tarttui ruumismaisilla, mutta vahvoilla käsillään käsivarsiini ja suuteli minua. Annoin hänen jatkaa vain, koska olin niin järkyttynyt moisesta käänteestä: en voi sanoa nauttineeni siitä, en vähääkään. Hän oli liian ahnas ja huulensa liian kovat. Silti nuo sekunnit ehtivät vaikuttaa tuhoisasti.
”Rowena…?” olin kuulevinani. Hetken ajan ajattelin, että suuteleminen vain muistutti minua Godricista, joka muutenkin pyöri mielessäni, mutta sitten tajusin, että Godric puhui pääni ulkopuolella, ei sisäpuolella. Työnsin Salazarin irti minusta ja katsoin kauhuissani käytävään.
Godric seisoi punakkana, hiusraja hikisenä keskellä käytävää, noin kymmenen jaardin päässä. Salin ovesta käytävän toisessa päässä kaikui yhä musiikki ja nauru, mutta käytävän tunnelma ei olisi voinut olla erilaisempi.
”Godric!” minä huudahdin, torjuen omat päänsisäiset nuhteeni siitä, miten kimakka ja kauhea ääneni oli. ”Olen etsinyt sinua jo monta päivää, tahdoin puhua sinulle…”
”Joten etsit minua parhaan ystäväni suusta?” Godric kysyi ärtyneesti, vielä pieni häivähdys huumoria äänessään. Hänen kulmansa olivat jo kurtistuneet, silmät niiden alla pälyilivät vuoroin tyynenä ja äänettömänä seisovaa Salazaria, vuoroin minua.
”Ei, kultaseni, ei tämä ole… Kuulehan, meidän tosiaan pitää puhua”, yritin johdattaa Godricin ajatukset pois tästä tilanteesta, kenties saisin vietyä Godricinkin toiseen huoneeseen.
”Näyttää tosiaan siltä, että meillä on keskusteltavaa”, Godric sanoi, mutta jopa ärtynyt huumori oli nyt kaikonnut hänestä. Hän oli enää vain synkeän ja jotenkin pienemmän näköinen. Hän ei oikeastaan enää katsonut minuun, tuijotti vain Salazaria, joka tuijotti takaisin. Lopulta minä liikahdin kohti Godricia, mutta hän käännähti samanaikaisesti kannoillaan ja marssi takaisin juhlasaliin ja luultavasti samaa kyytiä pois koko juhlista.
”Uskomatonta”, sähähdin Salazarille ja lähdin Godricin perään. Minua raivostutti ja pelotti samanaikaisesti. Ei kai Godric tosiaan voinut luulla minun olevan Salazariin rakastunut?
***