Title: Miten sanoa hyvästi
Rating: S
Genre: angst, romance
Fandom: X-Men: First class
Pairing: Charles Xavier/Erik Lehnsherr
Beta: Sha
Vastuuvapaus: En omista mitään, tämä kaikki on vain mielikuvitukseni tuotetta.
Summary: ”Sinä tulit hyvästelemään vai mitä?”
A/N: Pari viikkoa takaperin katsomassa uuden x-men leffan. En odottanut elokuvalta paljoa, koska kyseessä on kuitenkin elokuvasarjan 5. elokuva, mutta se osoittautuikin parhaaksi elokuvaksi koko sarjassa! Elokuvaa seuratessani en voinut olla kiinnittämättä huomiota Erikin ja Charlesin suhteeseen ja heidän kemiaansa. Harvemmin näkee hahmoja, jotka ovat yhtä tehtyjä toisilleen. No tämä syntyi sitten elokuvan inspiroimana. Tämä siis sijoittuu aikaan muutama vuosi elokuvan jälkeen.
Yö on laskeutunut kartanon ylle ja hiljaisuus vallannut yleensä ääniä täynnä olevat käytävät. Koulu ei ole ollut käytössä vielä montaa vuotta, mutta jo pienessä ajassa oppilaita on kertynyt enemmän kuin Charles oli osannut odottaa avatessaan oppilaitoksen ovet. Nämä hetket ovat miehen mielestä päivän parhaita, kun hän saa vain olla hetken yksin omien ajatustensa kanssa. Tietysti hän rakastaa opettamista, ja hän välittää jokaisesta oppilaastaan, mutta Charleskin on vain ihminen, ja ihminen kaipaa joskus omaa rauhaa.
Hän kaataa itselleen lasin viskiä ja rullaa sitten pyörätuolinsa ikkunan eteen katselemaan kartanon pimeitä tiluksia. Hän avaa ikkunan ja hengittää sisään kirpeää yöilmaa. Yksinäinen yölintu laulaa surullisesti ulkona, eikä mikään tunnu häiritsevän Charlesin rauhaa. Ei ennen kuin hän näkee jonkin liikahtavan kartanon tiluksilla. Tai jonkun. Nopeasti liikkuva varjo lähestyy kartanoa käyttäen pihan pimeitä kolkkia hyväkseen kissamaisen sulavasti. Hetken Charlesin mielen täyttää ihmetys, miksi hän ei voi kuulla lähestyvän hahmon ajatuksia, mutta pian hän ymmärtää miksi.
Muutaman minuutin kuluttua Charles kuulee huoneen oven avautuvan ja sulkeutuvan. Hän ei vaivaudu kääntymään katsomaan, hän tietää jo varsin hyvin, kuka tulija on. Erik ei ole koskaan lopettanut hänen luonaan käymistä, vaikka heidän tiensä erosivatkin jo vuosia sitten.
”Hei Charles”, mies tervehtii pienen hiljaisuuden jälkeen.
Charles päättää viimein kääntyä katsomaan vanhaa ystäväänsä ja näkeekin tämän istumassa nahkaisessa nojatuolissa katsoen Charlesia läpitunkevasti, niin kuin tällä on aina tapana. Kuin tämä pystyisi lukemaan Charlesin ajatukset, eikä toisin päin. Tosin nuorempi mies ei näe Erikin mieleen, sillä miehellä on päässään se kypärä, joka estää Charlesia lukemasta ja kontrolloimasta toisen ajatuksia. Erikillä on aina se päässään tullessaan tapaamaan häntä.
”Iltaa, Erik”, nuorempi mies vastaa tervehdykseen. ”Ottaisitko jotain juotavaa?”
Mies pudistaa päätään ja jatkaa Charlesin tarkkailua. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Erik, me molemmat tiedämme, ettet tullut tänne jutustelemaan kohteliaita. Mitä sinä haluat?” Charles kysyy hieman turhankin kärkevästi. Hän ei vain pidä siitä, miten Erik katsoo häntä, ja että hänen täytyy kysyä, mitä tämä haluaa sen sijaan, että hän pystyisi itse selvittämään asian.
”Charles, ei ole mitään syytä olla epäkohtelias”, Erik sanoo venytellen sanojaan kiusaavasti. ”Enkö voi tulla tervehtimään vanhaa ystävää ilman minkäänlaista taka-ajatusta?”
”Et, koska et ole sellainen. Sinä haluat aina jotain”, Charles toteaa ja huokaisee. Hän kulauttaa loput viskistään kurkustaan alas ilme värähtämättäkään, vaikka alkoholi polttaa hänen kurkkuaan, ja laskee lasin lähimmälle pöydälle.
”Ehkä tulin vain varmistamaan, että olet edelleen onnellinen täällä pikku koulussasi ja mielistelemässä ihmisiä.” Erikin sanat ovat pistäviä, mutta Charles näkee totuuden niiden takana. Erik ei ole lakannut kaipaamasta häntä, niin kuin hän ei ole tätä. Molemmat heistä toivovat epätoivoisesti, että toinen muuttaisi mieltään ja heidän polkunsa voisivat jälleen kerran yhdistyä.
Niin ei kuitenkaan tule tapahtumaan koskaan, ja molemmat tietävät sen, vaikka eivät halua myöntää sitä itselleen. Aatteet, joihin he uskovat ovat niin erilaisia ja rakennettu niin syvälle heidän sisälleen, että mikään ei tulisi muuttamaan heidän kantaansa asioihin, jotka erottivat heidät.
”Olen varsin onnellinen, kiitos vain”, Charles vastaa ja hymyilee hieman. ”Toivottavasti sinäkin olet.”
”Olen kyllä”, Erik sanoo, mutta ei hymyile. Charles miettii, puhuuko hän totta vai ei.
Joskus Charles on katkera Erikille siitä kaikesta, minkä tämä hylkäsi, koska tämä ei pystynyt uskomaan samoihin asioihin kuin hän. On niin monta asiaa, jotka he olisivat voineet saada ja saavuttaa yhdessä, mutta Erikin piti kääntää selkänsä oikealle tielle. Hän on vihainen, koska Erik ei pystynyt olemaan parempi mies, vaan antoi vallan katkeruudelle ja vihalle. Siitä, että Erik pakotti hänet pyörätuolin vangiksi.
Charlesin käsi hakeutuu refleksinomaisesti pyörätuolin pyörälle, eikä ele jää Erikiltä huomaamatta.
”Olen pahoillani”, hän toteaa yksinkertaisesti. Hän on pyytänyt anteeksi lukemattomia kertoja, ja aina Charles on sanonut tälle, että antaa anteeksi, mutta aina Erik pyytää uudestaan anteeksiantoa. Ehkä tämä tietää, että Charles on jollain tasolla katkera tälle, vaikkei ikinä myöntäisikään sitä ääneen.
”Saat anteeksi”, hän vastaa, jälleen kerran.
”Ei, Charles, minä todella olen. Kaikesta.” Charles kohottaa kulmiaan asteen verran ja katsoo hieman yllättyneenä vanhaa ystäväänsä. Tämä on jotain uutta, hän ajattelee. Erik ei ole koskaan sanonut tuota. Mutta mistä tämä on eniten pahoillaan?
”Haluatko kertoa minulle, mitä tarkoitat tuolla?” Charles kysyy ja katsoo ystäväänsä odottamatta vastausta, mutta toivoen sitä.
Vasta siinä vaiheessa Charles panee merkille, että Erik ei ole pukeutunut niin kuin tämä yleensä on heidän kohdatessaan. Yleensä tämä on Magneto, mutta nyt vanhempi mies näyttää unohtaneen roolinsa hetkeksi. Tällä on yllään tavalliset vaatteet, vain kypärä erottaa hänet tavallisesta ihmisestä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Erik näyttää oikeasti Erikiltä, ei Magnetolta, ja se muistuttaa Charlesia ajoista, jolloin maailmassa olivat vain hän ja Erik. Heidän yhteiset aatteensa, heidän jaetut unelmansa. Silloin Erik kuului Charlesille.
”Ei, en halua kertoa sinulle”, Erik vastaa ja Charles tuntee pettymyksen humahtavan ylitseen. Niin tietysti, olihan se liikaa pyydetty. Vanhempi mies ei ollut muuttunut yhtään, vaikka Charles oli sitä toivonutkin.
Sen sijaan Erik yllättää Charlesin täysin jatkamalla: ”Haluan näyttää sinulle.” Sen sanottuaan Erik nostaa suojaavan kypäränsä pois ja antaa Charlesille vapaan pääsyn mieleensä.
Hetken nuorempi mies ei voi kuin tuijottaa toista hämmennyksen vallassa, mutta sitten hänen mielensä liukuu tutusti tutkimaan Erikin mieltä. Jokaisen mieli näyttää erilaiselta, mutta kaikista niistä mielistä, joiden sisällä Charles on vieraillut, Erikillä on kaikista kiehtovin mieli. Sen maisema on synkkä, mutta joukossa näkyy valopilkkuja, jotka kertovat, että miehen elämä ei ole ollut täysin pimeä, vaan tyyneyden ja onnen hetkiä on myös ollut.
Charles ei ehdi kauan katsella Erikin mieltä vapaasti, vaan vanhempi mies pakottaa hänen eteensä muistoja ajattelemalla niitä. Kaikki ne muistot käsittelevät Charlesia ja heitä kahta yhdessä. Erik näyttää hänelle kuvia heidän ensimmäisestä suudelmastaan, hetkistä jolloin Charles sai Erikin nauramaan ja tuntemaan itsensä onnelliseksi, ja kuvia Erikistä katsomassa Charlesia heidän rakastellessaan ja kertomassa, että tämä rakastaa häntä (siitä yhdestä kerrasta kun hän sanoi sen ääneen, muulloin Charles oli saanut lukea sen hänen mielensä kautta).
Charles haluaisi sulkea mielensä, ja unohtaa kaikki ne muistot, niin kuin hän oli yrittänyt tehdä tähän asti onnistuenkin siinä joskus. Nyt Erik yrittää rikkoa hänen löytämänsä rauhan muistuttamalla häntä siitä, mitä heillä oli ja olisi voinut olla. Hän ei kuitenkaan pystynyt työntämään Erikiä mielestään, ja osa hänestä ei edes halua.
Viimeinen muisto, jonka Erik työntää hänen nähtäväkseen käsittelee sitä hetkeä, jolloin Charles sai osuman Erikin vahingossa häntä kohti huitaisemasta luodista. Charles tietää, mitä sinä hetkenä tapahtui, mutta hän ei ole koskaan tuntenut, mitä Erik ajatteli sinä hetkenä. Kaikkea sitä pelkoa ja itseinhoa. Se suru, jonka Erik tunsi sinä päivänä lähtiessään rannalta vastasi Charlesin tuskaa. Ei nuorempi mies ollut koskaan ajatellut, että toinen oli kävellyt pois kevyin sydämin, mutta ei hän osannut aavistaa, että lähtö satutti Erikiä näin paljon.
Lopulta Erik painaa kypärän takaisin päähänsä ja sulkee Charlesin ulos mielestään. Muutama kyynel on valunut nuoremman miehen poskille, mutta hän kuivaa ne nopeasti pois.
”Näitkö nyt, Charles, miksi olin pahoillani?” Erik kysyy. Tämä piiloutuu jälleen kivisen naamion taakse, mutta onneksi Charles osaa tätä lukea paremmin kuin vanhempi mies haluaisi. Erikiin sattuu siinä missä häneenkin, mutta miksi tämä näytti tämän kaiken hänelle?
Charles nyökkää. Hän ei tiedä, mitä Erik olettaa hänen sanovan. Kenties ei mitään, mutta Charles haluaa sanoa jotain. Hän ei tiedä haluaako hän käskeä Erikiä lähtemään ja kieltää tätä enää koskaan palaamasta vai kertoa tälle, miten paljon hän ikävöi vanhaa ystäväänsä. Rakastajaansa. Charles ei kuitenkaan tee kumpaakaan, vaan tyytyy sanomaan: ”Minäkin olen pahoillani, Erik.”
He vajoavat hiljaisuuteen molempien syventyessä omiin ajatuksiinsa. Charlesin mieleen ilmestyy yllättäen miete siitä, että kaikki Erikin tämänkertaisessa vierailussa on erilaista verrattuna edellisiin kertoihin. Yleensä mies haluaa häneltä mitä milloinkin; tukea, anteeksiantoa, hetkeä poissa elämästä, jonka tämä on valinnut, apua suunnitelmiensa toteuttamiseen. Koskaan he eivät ole puhuneet toisesta puolesta heidän ystävyydessään, koskaan Erik ei ole antanut hänelle vapaata pääsyä mieleensä, koskaan tämä ei ole niin avoimesti näyttänyt välittävänsä (vaikka sitten ajatusten kautta, Erik ei koskaan ole ollut mies, joka puhuu avoimesti tunteistaan). Silloin Charles ymmärtää, mitä on tapahtumassa.
”Sinä tulit hyvästelemään vai mitä?” hän kysyy lopulta rikkoen hiljaisuuden.
Erik nostaa katseensa Charlesiin ja katsoo tätä vakava ilme kasvoillaan. ”On tullut aika.”
Charles nyökkää hyväksyvästi. Hän on tiennyt tämän päivän saapuvan vielä, mutta silti ei tunnu yhtään sen helpommalta ajatella, että hän ei enää koskaan löytäisi Erikiä huoneestaan keskellä yötä. Charles kuitenkin tietää, ettei hän voi sanoa mitään ajattelemastaan ääneen, se ei tekisi muuta kuin vaikeuttaisi väistämättömiä asioita.
”Minä en koskaan odottanutkaan näkeväni sinua sen jälkeen, kun sanoimme hyvästit siellä rannalla.”
Erik katsoo häntä kylmästi kuin uhmaten tätä sanomaan, mitä he molemmat tiesivät Charlesin ajattelevan; että Erik tuli koska ei pystynyt pysymään poissa Charlesin luota. Nuorempi mies ei kuitenkaan sano mitään.
”Hyvästi, Charles”, Erik sanoo koruttomasti ja nousee tuoliltaan. Hän näyttää pitkältä Charlesin katsoessa tätä pyörätuolistaan käsin. Siinäkö kaikki? hän ajattelee, mutta ei koskaan tuo ajatuksiaan julki, vaan antaa vanhan ystävänsä suunnata kohti ovea. Charlesin sisin huutaa häntä pysäyttämään Erikin lähtö, mutta järkevämpi puoli hänestä kertoo, että tämä on parhaaksi. Haavat kyllä umpeutuisivat aikanaan.
Hänen huulensa raottuvat lausumaan hyvästit, mutta hänen suustaan purkautuukin epätoivoinen kuiskaus: ”Erik, älä mene.” Ei hänen pitänyt sanoa mitään.
Erik kääntyy katsomaan häntä ja heidän katseensa kohtaavat. Charles tietää, että hänen silmistään täytyy paistaa epätoivo ja kaipuu, sama, minkä hän näkee Erikin silmissä. Vain sekunneissa Erik on hänen luonaan ja tämä on painanut huulensa Charlesin huulille. Nuorempi mies tukistaa toisen niskahiuksia ja vastaa suudelmaan epätoivoisesti janoten toisen kosketusta. Niin kuin se onkin ja he molemmat tietävät sen. Erik maistuu juuri sille kuin Charles muisti tämän maistuvan, eikä tämän kiihkeä tapa suudella ollut muuttunut lainkaan vuosien saatossa. He tarrautuvat toisiinsa kuin heidän henkensä riippuisi tästä suudelmasta, jonka molemmat tietävät heidän viimeisekseen. He eivät tulisi näkemään enää, eivät ystävinä, vaan vihollisina. Tämän kaiken olisi pitänyt loppua jo sinä päivänä rannalla, mutta heillä meni vuosia päästä tähän pisteeseen asti. Eivätkä ne vuodetkaan auttaneet Charlesia päästämään irti Erikistä.
Lopulta molempien on pakko irrottautua haukkomaan ilmaa. He katsovat toisiaan silmiin ja Charles näkee toisen silmissä sen pehmeyden, jonka hän luuli jo Erikin kadottaneen.
”Minä ra-”, Charles aloittaa, mutta sulkee suunsa ennen kuin ehtii viimeistellä sanansa. On parempi olla sanomatta sitä. He molemmat tietävät sen sanomattakin, mutta he eivät koskaan voisi rakastaa toisiaan niin kuin he haluaisivat.
Erik katsoo häntä hetken surullisesti, mutta kääntyy sitten lähteäkseen ja jättää Charlesin yksin. Oven sulkeuduttua Charles antaa muutaman kyyneleen vierähtää poskilleen ennen kuin kuivaa ne itsepäisesti pois. Hän ei enää koskaan vuodattaisi yhtään kyyneltä Erikin vuoksi.
Sinä päivänä Charles lupaa itselleen, että hän ei enää keskittyisi mihinkään muuhun kuin kouluunsa ja oppilaisiinsa, se on hänen työnsä ja tarkoituksensa. Niin hän ehkä jokin päivä voisi unohtaa Erikin, vaikka joskus se ajatus tuntuukin mahdottomalta.
