Kirjoittaja; minä
Ikäraja; S
A/N eli tämmönen aikalailla oneshot, sillä en ola jatkoa kirjuutellut tähän, toivottavasti kirjootusvirheitä ei paljoa ole sillä openoffice ei niitä minulle kerro ~ kommentteja saa laittaa, hope you like it. Kirjottelen tämmösiä pikkutekstejä, oneshotteja, lähinnä, isompia ja pidempiä tekstejä en saa koskaan valmiiksi ja siksi en niitä viitsi julkaista, mutta mutta, pitää katsoa nuo muutamat että jos viitsisi kirjoittaa loppuun ja laittaa tänne? No mutta, kommentteja ystäväiseni!
Surumieliset sävelet kaikuivat huoneessa. Viulun rauhallinen ääni tunkeutui jokaisen korviin, sen yhä aleneva ja nouseva ääni leijutti ihmisten mieliin kuvia maailmasta. Siitä, millainen se oli joskus ollut. Hetken ajan musiikki nousi, koveni ja nopeutui saaden ihmiset ajattelemaan juoksevia antilooppeja joita kultaiset leijonat jahtasivat. Eläinten väreilevät lihakset, kiihtynyt hengitys ja auringon lämpö, kaiken saattoi melkein tuntea. Mies, joka soitti viulua silmät kiinni, oli nuori. Hän oli pukeutunut tummaan liituraita pukuun, mustaan paitaan ja solmioon. Kengät kiiltelivät hämärässä. Mustat, pitkät hiukset oli solmittu palmikolle selkään ja otsahiukset valuivat silmille asti. Hämärästi valaistu huone oli täydellinen paikka soittaa viulua, akustiikka toimi paremmin kuin hyvin. Mies nosti jousen irti kielistä, kumarsi hiljentyneelle yleisölle ja sai pienet ablodit. Yleisö ei ollut kovin suuri ja koostui lähinnä vain muutamasta ihmisestä. Mutta vaikka ihmisiä oli vähän, nekin vähät olivat hyvin vaikutusvaltaisia. Lady Millie, keski-ikäinen nainen joka pukeutui rokokoo tyylisiin mekkoihin ja kampauksiin hattuja unohtamatta leyhytteli viuhkaansa kiivaaseen tahtiin ja hänen palvelustyttönsä kuivaili valkealla nenäliinallaan ladyn silmiä.
”Oh, mikä konsertti!” nainen toisteli kiihtyneenä kun palvelijatar puuteroi Lady Millien nenää. Arvostettu pariskunta Tony ja Rebecca Tommasson istuivat hiljaa keskustellen nurkassa. Nainen oli ehkä kahdenkymmenenviiden, mies oli selkeästi vanhempi. Muutama muu nainen ja mies istuivat siellä täällä, pienissä ryhmissä keskustellen ja juoden arvokkaita viinejä.
Rian laski viulun tarkasti sille tarkoitettuun koteloon joka oli verhoiltu syvänmustalla sametilla. Hän oli soittanut samankaltaisissa tapahtumissa aiemminkin ja teki sen lähinnä palkan takia. Vaikka tavallinen kansalainen ei ehkä ymmärtänyt menneisyydestä kaikuvia sointuja, ei aatelisten teatreeliset ihastelut tai sanaton myhäily antaneet sitä palkkiota, jota Rian tahtoi. Hän tahtoi että joku tosiaan ymmärtäisi, mitä musiikki merkitsi. Kaikenlainen luovuus oli nykyään harvassa, sitä ei paheksuttu, mutta sitä ei myöskään ymmärretty. Taiteilijoita pidettiin hulluina, muusikkoja loisina. Täytyi tehdä jotain oikeasti hyödyllistä jotta olisi arvostettu. Rian huokaisi ja siveli puisen viulunsa kiiltävää pintaa. Soitin oli kulkenut hänen suvussaan ikuisuuksia, eikä samanlaista löytyisi mistään. Kukaan ei ollut edes kehdannut kysyä häneltä mitä hän pyytäisi viulustaan, sillä eihän kukaan osaisi soittaa sitä. Ei kukaan muu kuin Rian, joka oli opetellut soittamaan sitä salaa kotitalonsa ullakolla, josta hän oli viulun löytänyt.
Rianin isä oli ollut hyvin ankara mies, eikä ollut koskaan oppinut soittamaan viulua kuten veljensä, Rianin setä. Kun Arthur-setä oli kuollut onnettomuudessa nuorena, oli viulu siirtynyt Rianin isän haltuun. Mies ei ollut uskaltanut myydä viulua tai rikkoa sitä, mutta hän piilotti sen ullakolle kauas silmistään. Katkeruus oli kasvanut hänen sisällään vuosikaudet ja viha tuota instrumenttia kohtaan oli suuri. Rian oli seitsemän vanhana löytänyt viulun ullakolta ja alkanut hiljaisuudessa soittaa sillä. Hän myös tutkiskeli nuotteja joita viulukotelossa oli, mutta ei liiemmin välittänyt niistä.
Rianin soitto oli täysin hänen päästään, hän keksi kaiken sillä sekunnilla kun hän viuluaan soitti. Rianilla viulun soittaminen oli verissä, hän osasi soittaa virheettömästi kappaleensa alusta loppuun ja toistaa sen, mikäli tarve vaati. Hän tavallaan räätälöi kappaleensa sen mukaan, mitä yleisö kullonkin odotti ja tahtoi kuulla.
Rian puki raskaan öljykangastakin päälleen ja veti hupun päähänsä. Viulukotelo oli turvallisesti kääritty sadetakin palaan, jonka hänen oli onnistunut ostamaan kirpputorilta. Nuori mies käveli hiljaisilla kaduilla kaupungin porvaristoalueelta köyhemmille seuduille. Hän asui pienessä harmaassa asunnossa lähellä kaupungin reunaa.
Se oli pieni yksiö jossa oli keittiö, olohuone ja vessa. Vesi joka tuli hanasta oli raudan makuista ja seinissä kulki halkeilevia viivoja. Koko olohuone oli täynnä kirjoja, sänky oli peittynyt niiden alle ja Rian nukkui kirjojen keskellä. Rian rakasti kirjoja, hän osti niitä kirpputoreilta ja pienistä, hämyisistä kaupoista. Hän oli opiskellut useita kieliä, joten kirjojen kielellä ei useinkaan ollut merkitystä.
Rian napsautti valokatkaisijaa ja katossa roikkuva hehkulamppu loi asuntoon kylmää, kuollutta valoa. Rian asteli varovaisesti kirjojen lomasta olohuoneessa lojuvalle, leveälle sohvalle. Ainoalle hyllylle hän asetteli viulukotelonsa tarkasti jottei astuisi sen päälle vahingossa. Viulukotelon paikka oli sohvan yläpuolella olevalla mustalla, leveällä hyllyllä, korkealla jottei kissakaan pääsisi siihen käsiksi.
Rian asteli unisena keittiöön saaden kissan peräänsä. Hento maukuna kaikui asunnossa kun hän otti jääkaapista purkin kissanruokaa.
”Siinä sinulle, hassu” Rian mumisi ja katseli kun vaaleanharmaa kissa söi ahnaasti ruokaansa. Rian vilkaisi kelloa ja huomasi sen lähentelevän jo neljää aamuyöstä. Jos hän halusi päästä aamulla ylös sängystä, niin Rianin olisi paras mennä nopeasti nukkumaan. Rian työskenteli päivisin tehtaalla, sillä viulun soittamisesta ei tienannut läheskään niin paljon rahaa, mitä mies tarvitsi.
Rian lysähti vaatteet päällä sohvalle, veti peiton korviinsa ja nukahti melkein saman tien. Lamppu jäi palamaan kattoon, kaiken varalta. Koskaan ei tiennyt mitä kirjojen seassa lymysi, tai sohvan alla. Painajaisia.
