//: Dolls muokkasi ikärajan myös otsikkoonFicin nimi: Pisaroiden tahtiin
Kirjoittaja: HopeaKuu
Genre: Fluff
Ikäraja: S
Paritus: Luna/Neville
A/N: Nauttikaa ja sallikaa minun tietää mikä meni vikaan
Osallistuu
Vuodenaika-haasteeseen syksyn muodossa. Enkä omista hahmoja enkä tiluksia, vain tapahtumat ovat minun
Pöllö lensi halki viileän syysilman suoraan puiden kätköihin. Kylmä sade vihmoi Kielletyn metsän puiden lehtiä ja sai ne havisemaan entistä kovemmin. Pieni orava pudottautui puun runkoa pitkin vieden vielä viimeisiäkin käpyjä talvivarastoonsa. Sen kipittäessä tiheään kasvavien puiden välistä, sitä seurasi katseellaan valkotukkainen tyttö.
Tytön hiukset näyttivät likaisilta ja siltä, kuin niitä ei olisi harjattu useaan päivään. Tyttö käänsi katseensa takaisin therstaliin, jonka päällä hänen kätensä lepäsi. Hän jatkoi mustan otuksen silittämistä ja hänen huulillaan karehti tavanomainen uneksiva hymy.
Luna oli pukeutunut vain ohueen Korpinkynnen väreissä olevaan neulepaitaan ja Rohkelikon kaulahuivi oli kietaistuna hänen ohuen kaulansa ympärille. Isojen korvakorujen oranssiin sävyyn sopiva hame heilui tuulessa ja vain mustat paksut sukkahousut todella suojasivat tytön sääriä tuulelta ja sateelta. Tennarit olivat uponneet märkään sammaleeseen, mutta tyttö ei näyttänyt välittävän kylmyydestä ja märkyydestä.
Äkkiä tyttö kuuli muutaman ihmisen tulevan hänen kuuloetäisyydelleen. Pian hän tunnisti tutun äänen.
“Mutta enhän minä mitään tehnyt…”
“Kyllä, Neville! Sinä olit mahtava silloin! En voi kuvitella, että kukaan muu olisi ollut yhtä rohkea!” Luna tiesi, että puhe oli muutaman kuukauden takaisesta Suuresta taistelusta. Erikoisjärjestelyjen takia seitsemänneltä luokalta päässeet olivat saaneet vielä jäädä linnaan ja niinpä Luna ei ollutkaan vanhimpia linnassa. Nevillekin oli jäänyt ja nyt hänellä oli useita ihailijoita, jotka halusivat osan hänen huomiostaan. Luna yritti keskittyä therstalin hoitamiseen, mutta ei voinut vastustaa kiusallisia perhosia vatsassaan.
“Ja sinä olisit voinut kuolla! Rakastan sinua, Neville, joten olin huolissani!”
Luna siirsi katseensa pikkuisen koivun oransseille lehdille ja yritti pidättää kyyneleitään seuraten ruskhavistien touhuja. Omalla tuskan hetkelläänkään hän ei voinut olla ihmettelemättä, etteivät muut uskoneet noihin pikkuotuksiin! Miten muuten lehdet havisisivat, ellei noiden rauhanomaisten vipeltäjien ansiosta?
“Minäkin rakastan sinua, mutta ymmärräthän että juuri siksi teinkin niin! Halusin pelastaa kaikki pelastettavissa olevat, etenkin sinut!”
Kun Luna kuuli nuo sanat, hän taputti therstalia viimeisen kerran, ja lähti kohti linnaa ensimmäisten kyynelten pulpahtaessa hänen isoista silmistään. Hän käveli rivakasti kohti linnaa ja hetken päästä hän huomasi jo juoksevansa. Pian hän käsitti, miten kylmä hänellä oli, miten märkiä hänen vaatteensa ja kenkänsä olivat ja miten kurjaksi hän tunsi olonsa. Hän tihensi vauhtiaan.
Luna juoksi sisälle ja pinkoi portaita ylöspäin. Kyyneleiset silmät eivät sallineet hänen nähdä paljoakaan. Pian hän juoksikin kohti aavetta ja suoraa sen läpi. Se oli liikaa Lunalle. Hän tuupertui maahan ja istui nojaten seinään. Siinä hän nyyhkytti ja antoi oman surkeutensa valua ylitseen hyökyaaltona. Hän tunsi varpaansa pelkkinä jääpalasina, pieni nenä niiskutti kylmänä ja sormet olivat tunnottomat. Hän nojasi päänsä polviinsa ja antoi tuskan tainnuttaa pyrkien tuntemaan vain kuumat kyyneleet poskillaan.
“Luna? Luna?? Onko kaikki kunnossa?” Neville polvistui tytön viereen ja Luna raotti silmiään.
“Mitä? Mene pois Neville, olen kunnossa, anna minun olla rauhassa.” Tyttö sulki silmänsä uudelleen ja uudet kyyneleet pulpahtivat kuivuneiden tilalle.
“Mutta Luna, älä itke…” Neville kuulosti surulliselta, lähes lohduttomalta.
“Mitä sinä minusta välität?” Luna inahti.
“Totta kai välitän. Kenestä muusta välittäisin yhtä paljon?” Neville kysyi hiljaa, vaivaantuneena tunnustuksestaan. Luna nosti katseensa ja yllättäen Neville kohtasikin salamoivat silmät.
“Vai kenestä? Neville Longbottom, vakuutatko sinä rakkauttasi kaikille nykypäivänä?”
“Mutta…mit…?”
“Nii-in! Tiedän siitä tytöstä, jolle lurittelit metsässä. Kuulin sen.”
“Se oli minun mummini!” Neville purskahti nauruun. “Puhuin siellä mummini kanssa!” Lunan kasvoille nousi hidas puna.
“No hän kuulostikin jotenkin varttuneelta…”
Yhtäkkiä Luna tunsi vain lämmön sormissaan. Nevillen lämmin käsi levitti veren hiljalleen tytön koko vartaloon. He kävelivät sateeseen ja ennestään märät kengät upposivat jälleen märkään ruohikkoon. Lunan teki mieli loikata joka lätäkköön, hyppiä ja loikkia niin, että vain lotina olisi kuulunut… Niin hänen oli tehtävä. Ja niin tyttö veti hölmistyneen Nevillen tanssiin joka loiskutti vettä ympäriinsä ja kasteli molempia entistä enemmän.
He pyörähtelivät ja hyppelivät. Antoivat pelkän tunteen viedä ja vesipisarat tanssivat heidän kanssaan. Nevilleä alkoi naurattaa ja pian he molemmat tanssivat ja nauroivat sydämensä kyllyydestä. Kylmyys oli jo tipotiessään, kun he pysähtyivät. Luna sulki silmänsä ja nauroi vielä ylitsepursuavasti, pelkästä onnellisuudesta.
Sillä hetkellä Nevillen sydän nauroi, hymyili ja lauloi. Niinpä poika painoi hetken mielijohteesta huulensa tuon maailman suloisimman tytön huulille ja viimeinenkin lämmön väre palasi molempien vartaloihin.
Neville nosti vielä sauvansa ja suojasi heidät sateelta.
“Anna sen valua”, Luna sanoi ja näpäytti sauvallaan. “Se, joka väittää auringon olevan kauneinta maailmassa, ei ole tanssinut sateessa.” Luna kohotti kasvonsa ylöspäin ja pyörähti muutaman kerran sulavasti. Samalla auringon säteet pilkistivät pilvien lomasta saaden sadepisarat kimmeltämään ja Lunan hiukset hohtamaan niin kultaisina, että Nevillen oli suljettava silmänsä. Tyttö pysähtyi kohti Nevilleä ja tärisi kylmyydestä. Hän oli niin kaunis siinä hymyillessään, ettei Neville voinut muuta kuin pysähtyä ja ihmetellä.
