Winerie: kiitos
Antelope: kiitos kommentista.
Kivaa, että tykkäsitte tästä.
A/N: Tämä on ehkä kieltämättä hiukan väliluku, mutta ainakin mutama uusi henkilö saadaan mukaan juoneen. En tiedä, miten satumainen tämä on, mutta yritin joka tapauksessa pitää lauserakenteet ja sanat mahdollisimman yksinkertaisina.
Toinen sivu – LajitteluPoika seisoi muiden samanikäisten oppilaiden joukossa ja keskittyi pitämään ryhtinsä suorana. Viimein hän kuuli oman nimensä lajitteluseremoniaa hoitavan vararehtorin huulilta ja asteli salin katseltavaksi. Lajitteluhatun lieri ehti hipaista hopeanhohtoista päätä, kun nurkat jo raikuivat loitsitun esineen äänestä.
”LUIHUINEN!”
Prinssi virnisti omahyväisesti ja siirtyi istumaan itselleen tilaa raivaavan valvojaoppilaan viereen, jonka solmiossa komeili kotoakin niin tutut vihreä ja hopea.
Tyttö oli melkein viimeisten joukossa ja kävi hetki hetkeltä hermostuneemmaksi. Junasta tuttu poika oli juuri lajiteltu Luihuiseen, siihen ainoaan tupaan, johon hän ei sukulaistensa kertomusten perusteella varsinaisesti ainakaan toivonut pääsevänsä.
”Rose Weasley!”
Tyttö kiskoi yhä valuvia sukkahousujaan ylemmäs ja istui rehtorin puhekorokkeen eteen nostetulle jakkaralle. Hattu pysyi pitkään hiljaa, ei virkkanut tytöllekään mitään, mutta kailotti lopulta tämän kuuluvan Korpinkynteen.
Korpinkynsi? Poika irvisti ja keskittyi sitten seisomaan nousseen rehtorin puheeseen, joka sisälsi varoituksia ja kehotuksia ja kaikkea muuta epäolennaista. Hän oli Luihuinen. Isä voisi olla ylpeä, ihan niin kuin äitikin. Hetki olisi ollut täydellinen, mikäli tyttökin olisi kuulunut samaan tupaan. Junassa tämä oli vaikuttanut ihan kelpo ihmiseltä, mutta ilmeisesti ensivaikutelmakin saattoi pettää. Rehtori sai ilmeisesti puheensa päätökseen, sillä lautaset alkoivat täyttyä toinen toistaan upeammilla ruokalajeilla. Luihuisen Prinssin jälkeläinen oli nähnyt vastaavia ruokamääriä kotikartanossaankin, eikä häkeltynyt valinnanpaljoudesta. Tyynesti poika kokosi lautaselleen sen, mitä halusi syödä ja kuunteli puolella korvalla vanhempien oppilaiden ivallisia kommentteja niistä ensimmäisen vuoden opiskelijoista, jotka eivät olleet päätyneet heidän tupaansa.
Tyttö saattoi vannoa, ettei ollut ikinä nähnyt niin valtavasti ruokaa. Runsaus sokaisi päätöksentekokyvyn hetkeksi lähes täysin ja tyttö tajusi vain katselevansa, kuinka muut söivät. Loppujen lopuksi ateriaksi riitti kiireessä syöty kauhallinen perunasosetta, sillä muuhun ei ollut enää aikaa valvojaoppilaiden alkaessa kerätä uusia tulokkaita kokoon viedäkseen heidät oleskeluhuoneisiin. Vuoteessa tyttö pyyhki silmiään tarmokkaasti pyjaman hihaan. Maha kurni, eikä linnanneidon elämä tuntunut sillä hetkellä kovinkaan hohdokkaalta.
Seuraava aamu valkeni kuulaana ja kirkkaana ja tytön kyyneleet olivat haihtuneet yön aikana. Ensimmäinen tunti oli liemiä yhdessä toisen, keltaiseen ja mustaan luottavan tuvan kanssa. Tytön vierustoveri hymyili ujosti ja pian tämä tunsi omien hymykuoppiensakin vilkkuvan.
Poika nojasi seinään ja vilkuili ympärilleen kerääntyneitä ikätovereitaan yrittäen painaa näiden kasvot ja nimet mieleensä. Prinssin suvun maine oli hyvä, mikä ajoi toiset hänen luokseen. Liemiluokan ovi avautui ja nähdessään sieltä poistuvilla oppilailla sinisen ja pronssin sävyillä raidoitetut solmiot poika loihti kasvoilleen välinpitämättömän ilmeen. Isän mukaan hänen ei todellakaan ollut edullista kaveerata muiden kuin Luihuiseen kuuluvien kanssa. Ruskeahiuksinen tyttö, Rose kai hän oli ollut, heilautti kättään pojalle. Ele jäi keskeneräiseksi, kun tervehdyksen kohde kohotti toista kulmaansa isältään oppimalla tavalla ja käänsi katseensa pois. Vain luihuiset kelpasivat.
”Kuka hän oli?”
Vilkutus ei ollut jäänyt huomaamatta hoviherroilta. Poika katseli toisaalle, kun vastasi, että he olivat istuneet samassa hytissä tulomatkalla.
”Mutta”, hän tarkensi välittömästi, ”En tiennyt silloin, että hänestä tulisi harakanpoikanen.”
”Kannattaa pysytellä kaukana. Jotkut linnut tykkäävät syödä käärmeitä.”
Prinssi kohotti kulmaansa uudestaan ja vaiensi omaan tupaansa kuuluvan tytön.
Tyttö oli juuri syventynyt pojan kylmän käytöksen analysointiin, kun kuuli tutun äänen takaansa.
”Rose! Rose, odota vähän!”
Ruskeat kiharat heilahtivat, kun tyttö käännähti ympäri ja näki tätinsä toiseksi nuorimman lapsen kipittävän häntä kohti.
”Hei, Albus.”
Nuori puuskupuhpoika henkäisi syvään ja katseli sitten edessään seisovaa korpinkynttä isältään perimänsä silmät tuikkien.
”Et huomannut minua liemitunnilla. Istuin ihan sinun takanasi.”
”Ai. Anteeksi.”
Albus naurahti pienesti.
”Ei se mitään. Haluatko tulla minun ja Stevien kanssa syömään?”
Tyttö pudisti päätään ja kertoi saaneensa jo seuraa. Hän muisti kuitenkin kiittää tarjouksesta kääntyen sitten takaisin siihen suuntaan, jonne oli ollut kulkemassa. Ja nyt, takaisin poikaan. Scorpius Malfoy. Nimi kuulosti tutulta, mutta tyttö ei kiusakseenkaan saanut päähänsä, missä oli kuullut sukunimen aiemmin.
Ruokatauolla vastapäätä istuva tyttö liemitunnilta katseli ruskeahiuksista neitoa hiukan huolestuneena.
”Olet vähän hiljainen.”
”Mietin vain yhtä henkilöä.”
”Ai sitä luihuispoikaa, jota tervehdit tänään aiemmin?”
Tyttö nyökkäsi ja vilkaisi tahtomattaankin kohti vihreän vaakunan alla komeilevaa pöytää.
”Älä tuhlaa päätäsi häneen”, toinen kehotti, ”Luihuisten kanssa ei kannata ystävystyä.”
”En vain saa päähäni, miksi hänen piti olla niin kylmä. Junassa meillä oli todella hauskaa keskenämme”, tyttö selitti.
”Sellaisia juuri luihuiset ovat. Jos et kuulu heihin, et ole mitään. Usko minua, unohda tuo poika. Saat varmasti paljon uusia ystäviä. Itse asiassa”, vekkuli hymy valaisi mustahiuksisen korpinkynnen kasvot, kun tämä nappasi nopeasti tyttöä kädestä, ”olet saanut jo ainakin yhden.”
A/N2: Olisiko teistä muuten selkeämpää, jos pelkän 'tytön' ja 'pojan' tilalla käyttäisin päähenkilöiden nimiä myös kerronnassa?
