Nimi: Nyt ei jarrutella, sä oot mun
Kirjoittaja: Milkki
Ikäraja: S
Genre: One Shot, draama
A/N: Jeps, tää on siis mun ensimmäinen kirjotus minkä julkasen täällä. Rakentava kommentti olis tosi kiva asia, koska haluun kommenttia mun kirjotustyylissä yms. Muut tarinat mitä oon kirjotellu, ei mun mielestä oo mitään tän tyylistä, joten saa nähä miten tää passaa. Mutta siis, kommenttia!
***
Mä jatkan vielä sen tuijottelua, ihan ku se olis tehny jotaki tosi tyhmää. Oikeastihan se oli vain kertonut pitävänsä mun parhaasta kaverista, Hannasta. Mä vaan en voinu jotenki uskoo sitä. Olin oikeesti jotenki niin paljon uskonu siihen, että se pitäis musta, eikä Hannasta.
Täytyy mun kyllä se myöntää, että Hanna on paljon kauniimpi ja tyylikkäämpi ku minä. Ja onha sen luonnekki paljon mukavempi. Se ajattelee niin paljon muita, ennen itseään. Mä ajattelen vain, että se on tosi ihailtavaa. Huomenna täytyis kuitenki sinne kouluu mennä, siitäki huolimatta että mä ehkä näkisin Tuomaksen lepertelemässä Hannalle. Hannahan on myös niin totaalisesti kuses siihen, että kyllä niillä joku suhde tässä alkaa, oon ihan varma.
Mä lähin kouluun ajoissa, en mä halunnu myöhästyä. Vaikka ei sillä mulle niin väliä oliskaan. Ei mua jatko-opinnot kiinnostanu, vaikka opo oli niistä paasannu vaikka kuinka. Mun keskiarvo riittäis mihin tahansa lukioonki, eikä opo oo ollenkaan tajunnu, miksen mä ota tilaisuudesta kiinni ja mene johonki lukioo. Kaikkien mielest se on lahjakkuuden tuhlaamist ja vaa typerää toimintaa. Ihan sama.
Heti ennen ekaa tuntii mä nään Tuomaksen. Se kattoo mua, mut ku Hanna tulee sisää, se kääntää katseensa. Hanna on täysin tietämätön siit mitä nyt tapahtus, mut eipä ois enää kauaa. Nään kuinka Tuomas pitelee Hannan käsistä kiinni. Mä myös kuulen ku se kertoo pitävänsä siitä. Hannan silmät suurenee vähintää lautasen kokosiks ja se halaa Tuomasta. Niin. Mä en kestä kattoa enää. Mä nousen portaat toisee kerroksee ja mun hengitys on vähän tiheempi ku yleensä. Hanna oli nähny mun tulevan tänne, koska nyt se jo pomppii innoissaa portaat ylös mun luo.
- PETRA! Sä et voi uskoo tätä! Minä ja Tuomas… me seurustellaan! Hanna hihkaisee ja mä vaan pidän katseen koulun likases lattias. Hetken kuluttua Petra huomaa mun olevan allapäin. Se lohduttaa mua, mut ei kysy, mikä mulla on. Ehkä se arvas, ehkä sitä alko pelottaa. En tiiä.
Viimesel tunnil mä saan tekstarin tuntemattomast numerost. En tiiä yhtään, kuka sen takana olis. Kuitenki, siinä sanotaa näin; Koulun takan olevan kentän vieressä klo 20, älä myöhästy. Mä puristan mun kännykkää rintakehää vasten. Mun päässä pyörii vaik millasii ajatuksii, enkä oo saada niistä selkoo.
Lopult vika tuntiki on ohi ja mä kävelen ripeesti kotii. Myönsin itelleni, et mua vähän jännitti, joten laittauduin vähän paremman näköseks ja lopputulos oli mun mielestä aika hyvä, ehkä mä nyt kehtaisin näyttää naamani siellä tapaamispaikal. Kun oon saanu laittauduttuu, melko pian mä lähen kävelemää sinne tapaamispaikalle, koulun takan olevalle kentälle. Siel yleensä pidetää kaikkii futismatsei, mut tänää se on tyhjänä, onneks.
Oon kentäl 19.50, joten hetken saan odotella. Ku kello tulee tasan, mä nään ku joku kävelee mua kohti. Ku kaikki varjot on hälvenny ton hahmon kasvoilt, mä nään että se on Tuomas. Mitä ihmettä? Mä peitän mun suun kädelläni ja kävelen muutaman askeleen taaksepäi, niin hämmentyny mä olin.
- No mitä nyt? Tuomas kysyy päätään söpösti kallistaen. No voi helvetti, nyt jo alan sen piirteitä kehuskelee mielessäni, ei oo hyvä alku ei. Mä pyöritän päätä pariin kertaan.
- Ei mitää. Mä vaan ihmettelen, et mitä sä tääl teet, toteen ja odotan et Tuomas myös vastaa vaikkei se kysymys ollukkaa.
- Mä, tota… Mä oon vähä miettiny. Kerroin sulle, et pidän Hannasta. Mut mä.., Tuomas selittää ja katon sitä odottaen lisää selityksiä.
- …tykkään susta enemmän, se sitten sanoo ja mä kurtistan kulmiani epäluulosesti. Huijasko se nyt mua? Halusko se vaan playerin maineen?
- Mä tiiän et oon aika epäuskottava, mut mä en vaa uskaltanu kertoo sulle. Enkä ollu ollenkaa varma pidäksä musta. Sun reaktios selvens mun tunteita, sillon ku kerroin pitäväni Hannasta, Tuomas selittää vielä. Nyt mä uskoin sitä, mä oikeesti uskoin. En mä mitään syytä nää miksen uskois. Mä astun lähemmäs sitä ja kiedon käteni sen ympärille ja painan pääni sen rintakehälle. Me halataa ehkä kymmene minuuttii, kunnes sit Tuomas taas avaa suunsa.
- Mun varmaan sit pitäs jättää Hanna, se sanoo ja puren huultani.
- Se loukkaantuu tosi pahasti. Se pitää sust kans ja voi olla et meijän ystävyys on sit ohi, selitän edellee kipeesti huulta purren.
- Haluutko ottaa sen riskin? Tuomas kysyy siirtäen hiuksii mun naamalta. Nyökytän päätä ja pian huomaanki jo, että mä suutelen Tuomasta. Sen alotteesta. Mut en mä todellakaan pane vastaan. Mähän oon nyt saanu mun pitkäaikase ihastuksen itelleni ja oon onnellisempi ku pitkii aikoihi.
Ei oo syytä jarrutella.
