Tähtitaivas ja Tarantelloja, K-11

[Ampiainen]

// Alaotsikko: Lily / James, Lily / Mary, Drama,Romance, Angst

Kirjoittaja: Hermy_A
Beta:  Eräs tuntemani mursu
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ikärajoja
Paritus/ Päähenkilöt: Lily( minäkertoja), Lily / James, Lily/ Mary McDonald
Genre: Drama, Romance, Angst
Varoitukset: ei erityisemmin, myöhemmissä osissa jos jtn tulee, niin tökkään sen jakson alkuun.

Summary:  "Silmät olivat yhtä lämpimät kuin aina, niihin katsoessani tiesin, että hän tiesi, miltä minusta tuntui, miksi olin tullut, miksi tarvitsin häntä.


A/N: Kirjojen takaumissa Lilyn rohkelikkoystäväksi ilmoitetusta Mary McDonaldista ei ole kerrottu paljon. Mm. ulkonäöstä ei ole mainintaa... sehän antaa kirjoittajalle aika vapaat kädet.



Tähtitaivas ja
Tarantelloja





“ Huomenta kulta.”
“ Mitä kello on?”
“ Kohta yhdeksän…”
James ojensi kätensä, minä tartuin siihen niin kuin mitään muutakaan olisin voinut. Hän veti minut ylös ja asetti kasvoni lähelle omiaan. Minä tunsin hänen hengityksensä huulillani, se tuoksui samalta kuin aina, samalta kuin silloin, kun hän suuteli minua ensi kerran sateen kastelemassa luutavajassa. Myskiltä, tummilta ruusuilta. Kahvilta ja omahyväiseltä hymyltä.
Vastasin suudelmaan niin kuin sadannet kerrat sitä ennen, niin kuin mikään ei olisi vialla. Hänen sormensa silitti poskeani, pyyhkäisi suortuvat korvan taa.

“ Näitkö kauniita unia, prinsessa Ruusunen?”

“ Ehkä.”

Hän tanssahteli kauemmas, hymy valaisi kasvot. Hän veti sälekaihtimen ikkunan edestä ja hyräili nuotin vierestä, katse etsi minua varjoista. Valo häikäisi ja siristin silmiäni.

“ Kuuletko, linnut laulavat.”

Minä nyökkäsin, vaikken ollut varma näkikö hän.

“ Tule, olen laittanut aamiaista. Bathilda toi sämpylöitä ja Harry söi niistä varmasti kolme neljäsosaa jo ennen kuin heräsit. Se nainen osaa laittaa ruokaa.”

Hän kietaisi käsivartensa vyötäisilleni ja painoi kasvonsa hiuksiini. Olisin voinut vetäytyä irti, mutta en tehnyt mitään. Hän hymähti ja erkani minusta. Silmälasien linssit kimalsivat pölyisessä valossa niin kuin hampaat, jotka eivät olleet niin valkoiset kuin hän selvästikin kuvitteli.

Minä vajosin pöydän ääreen. Se oli karhea, hiomaton puupöytä, jonka pintaa täplittivät tuhannet renkaat ja syyt, jonona, epäsymmetrisenä ornamenttina.
Hän kaatoi kahvia kuppiini. Hän ei koskaan ollut oppinut, etten pitänyt mustasta kahvista niin kuin hän, hän ei koskaan kuunnellut, koska kuvitteli että me olimme niin samanlaisia.


“ Niin kuin kukka ja mehiläinen,” hän aina sanoi, kun halusi kuulosta runolliselta ja syväpiirteiseltä. “ Sinä olet se kukka, ehkä ruusu. Maailman kaunein ja tuoksuvin ruusu.”

Muistan erään toisen, joka sanoi minulle, että ruusut ovat yltiöromanttisuudessaan imeliä, niin kuin suklaasydämet ja auringonlaskut. Joku, joka piti kuutamoista ja syksystä ja siitä miten valo liikkuu pudonneilla lehdillä. Joku, joka oli joskus sanonut pitävänsä minusta huolta, mutta kääntänytkin sitten sydämensä minusta poispäin.


James istuutui minua vastapäätä, hänellä oli Harry polvellaan ja leikkilentokone toisessa kädessä.

“ Bzzzzz… Laskuportti auki… Bzzzz…. Aloitamme laskeutumisen muutaman sekunnin kuluttua…”

Harry nauroi melkein hampaattomasti, silmät siristyivät kun suu leveni virnistykseen. Hän muistutti niin kovasti isäänsä, että sydäntäni viilsi äkkiä, yllättävän kivuliaasti.

“ Mistä sinä olet tuon saanut?” kysyin samalla, kun livautin kahviini vaivihkaa lisää sokeria.

“ Jästihuutokaupasta,” hän nauroi. “ Sirius neuvoi yhden, ne ovat hänestä hupaisia.”
 
Hymyni käväisi huulilla kuin valjuna kaikuna, hymyilin pojalle joka nyt kiskoi Jamesia hihasta ja kiljui: “ Litää, Litää!”

James pullisti poskensa kuin ankka ja pörisi kuin mehiläinen, korvat typerästi höröllään. Harry kiljui naurusta ja James pussasi häntä. Miehestä oli tullut niin älyttömän pehmo. Kuin nallekarkki.

Otin korista Bathildan sämpylän ja mursin sen sormieni välissä. Leipä oli tuore, päältä rapea ja sisältä kuin pullaa, lohdullisen lämmin kädessä.
James pelleili pojan kanssa ja teki itsensä naurettavaksi.
Painoin leukani käsien varaan ja odotin, että aika tekisi itsestään leijan, jolla voisin lentää.





Kaste helmeili lehdillä, hiekka rahisi kengänpohjien alla. Sitä oli niin paljon nyt, kun lumi oli sulanut sen alta. Katukiveys kiemurteli käärmeenä jalkojeni juuressa ja seurasin sen kaartumista sovittaen askeleni ylhäällä hengittävän auringon rytmiin. Yritin unohtaa sydämeni, joka hakkasi rinnassani syyttäen minua joka askeleella siitä, mitä olin tekemässä.

Tunsin pitkän, haalistuneenkeltaisen takin, joka kahisi ihoani vasten, kuulin korkojeni kopisevan kosteaan katuun ja näin korkean rakennuksen, joka oli tahtomaton määränpääni, ennemmin tunteen, kuin järjen tai oikeuden vastainen paikka. Paikka, jossa sydämeni asuisi, vaikka olisinkin tahtonut muuta.

Näin käpristyneet seinäköynnökset, lehdettömät oksat, jotka kietoutuivat julkisivuun.  Silloin harvoin, kun kesä kultasi ikkunat, köynnökset tulvivat kauneuttaan. Ne saivat harvat ohikulkijat haukkomaan henkeään. Tiesin, koska olin ollut täällä jo silloin.

Nyt ne olivat vielä talven jäljiltä nuhjuiset, säälittävät ja käppyräiset, niiden kauneus väijyi näkymättömissä, suojakuoren alla piilossa.

Yritin vaientaa kaiken ympärilläni, jopa kaiken mikä läikkyi sisälläni, kun painoin ulko-oven kiinni takanani.


Rappukäytävässä oli niin paljon hiljaisempaa. Harmaa, piikikäs matto vaimensi askeleni.
Se oli hyvä, sillä saattaisin kääntyä takaisin jos pysähtyisin ajattelemaan.
Annoin itselleni luvan olla välittämättä, vaikka tiesinkin mitä siitä väistämättä seuraisi.
Painauduin vasten hissinappulaa ja rukoilin itseltäni anteeksiantoa.






Hän avasi oven ensimmäisen koputuksen jälkeen. Sydämeni riehaantui rinnassani, kun näin hänet, vaikka se olikin kaiken järjen vastaista.
Hänen hiuksensa ryöppysivät olkapäille tummana pehkona, karheana, kiharaisena samettina. Silmät olivat yhtä lämpimät kuin aina, niihin katsoessani tiesin, että hän tiesi, miltä minusta tuntui, miksi olin tullut, miksi tarvitsin häntä.
Hän astui sisemmälle pieneen valoisaan asuntoonsa, minä menin perässä ja vedin oven kiinni takanani.
Hän oli verhoutunut vihreään froteeaamutakkiinsa, takkiin, joka oli karhentunut pesussa ja jonka kauluksen sisäpuolelle ommellussa pesuohjelapussa oli kahvitahroja.
Tiesin, että takki oli lämmin, mutta karhea ja että se tuoksui häneltä jopa pesun jälkeen.
“ Kello on kaksitoista Marrie,” minä mutisin. “ Etkö ole vieläkään pukeutunut?”
Minun ei olisi tarvinut kysyä sitä, sillä tiesin hänen olevan aamu-uninen ja heräävän kunnolla vasta saatuaan kolme liuskaa pekonia, kaksi kananmunaa, yrttiteetä ja yhden pitkän savukkeen.
Minä tiesin hänestä kaiken. Hän tunsi minut ehkä vielä paremmin kävellessään edelläni keittiöönsä. Keittiö oli pieni kuten asuntokin, hyvin valoisa ja täynnä huonekasveja ja oliivinvihreitä yksityiskohtia.
Hän kaatoi kahviini maitoa ja kolme palaa sokeria, työnsi kupin eteeni ja katsoi minua syvälle silmiin. Tiesin ettei hänellä ollut kiire, ja ettei hän sanoisi mitään ennen kuin itse avaisin suuni.
“ Minä…”
 Joskus puhuminen oli vaikeaa, mutta se johtui minusta eikä hänestä
“ Minulla on ollut ikävä sinua.”
Hän naurahti. “  Raxu, mä olen riutunut kuiviin täällä yksinäni. Ma kaipaan sun hymyäs. Ja kasvit juttelee vähemmän.”
“ Onhan sulla Ernest… ja Hemingway.”
“ Kyllä nekin on enimmäkseen hiljaa.”




Hän oli hiljaa, katseli minua niin kuin aina, luultavasti näki minusta kaiken, jopa sydämeni, jonka olin aina yrittänyt piilottaa. Minä olisin halunnut antaa hänelle enemmän kuin hetket silloin tällöin, osoittaa kuinka paljon todellisuudessa välitin.


Sälekaihtimet olivat oliivinvihreäksi värjättyä puuta, valo hajosi kaistaleiksi niiden läpi siivilöityessään. Seinustalla tilaa vei valtaisa terraario, jossa kaksi tarantellaa juuri erottuivat oksankappaleiden seassa. Ernest ja Hemingway olivat päivänokosilla.

Lakanat olivat valkoiset, koska ne tasapainottivat hänen mielestään kontrastia. Seinien tapetti oli kaakaonruskeaa, samaa väriä kuin hänen hiuksensa.

“ Onko sinulla enää mitään hänen kanssaan?”
“ On,” vastasin uhmakkaammin kuin olin aikonutkaan.
“ Onko sinulla enää mitään hänen kanssaan?”
“ On,” vastasin uhmakkaammin kuin olin aikonutkaan.
 Hän nauroi kaulaani vasten.
“ Milloin viimeksi?”
“Olisiko ollut…”
Hän painoi suudelman huulilleni.
“ …lokakuussa?”
“ Niin.”

Räystäiden pauke sekoittui lintujen lauluun, kun kevät hajotti jään ja aurinko sulatti sen vedeksi jälleen.





Kommenteista olen äärimmäisen kiitollinen !!!

[Ampiainen]

2. osa.
Ei varoituksia




Tunsin kädessäni lapun, vaikka olisin mieluummin ollut tuntematta. Kokonaan.
Tunsin kuinka ryppyinen se oli kämmentä vasten, niin moneen kertaan avattu ja luettu ja sitten taas rypistetty, rytätty kokoon, nyrkkiin. Melkein heitetty menemään.

Tunsin sanat kuin ne olisi kaiverrettu kiinni minuun, poltettu ihoon pysyvästi.

“ Valoa, tajuatko, jotakin mitä vain meillä on, mitä kukaan toinen ei voi ymmärtää.”

Painoin vapaan käden hiuksiini, se oli tiedostamaton ele, puolustuskeino omaa itseäni vastaan.
Tunsin hänen tuoksunsa yhä.

“ Minä tunnen sinut paremmin kuin tunnet itsesi ja olen jo kertonut sinulle kuinka paljon minulle merkitset.”

Suljin silmäni, sormeni haroivat päänahkaani ja solmivat takkuja sinne tänne.
Sydämeni oli lopultakin hiljaa, en tiennyt mitä se minusta ajatteli.

Olin saanut lappusesta paperiviiltoja, mutta puristin sitä nyrkissäni yhä. En halunnut tuntea sitä, mutten voinut myöskään päästää irti.

“ Sinä olet niin päättämätön… tavattoman herkkä ja vahva samaan aikaan.
  Sitä varmaan sinussa rakastankin… ainakin osaksi.”


En kuullut liikennettä ympärilläni, en autoja, en kiiruhtavia ihmisiä.
En ennen kuin joku ravisti minua olkavarresta.

“ Onko neidillä jokin hassusti?”

Vanha mies tuijotti minua ruudullisen lippalakkinsa alta. Kaksi tummaa, kirkasta silmää. Erotin harvat, auringossa kimaltavat hiukset ja tunsin hiukan pölyisen, pehmeän tuoksun, jolta vanhemmat ihmiset usein tuoksuvat. Tuoksun, joka tuo mieleen ruusukuvioisia tapetteja ja upottavia nojatuoleja.

Minulta vei hetken, ennen kuin sain vastatuksi.

“ Ihan hyvin kiitos… Olin vain hiukan… ajatuksissani.”

Vanhus silmäili minua hetken, hopeaisten kulmakarvojen välissä erottui ryppy.
Sipaisin hiukseni korvan taa hiukan hämilläni. En ollut varma ulkonäöstäni juuri sillä hetkellä.

Kun mies ontui pois ryhmyiseen kävelykeppiinsä tukeutuen, pysäytin taksin.

Kömmin takapenkille kiitollisena tummennetuista ikunalaseista ja nojauduin taaksepäin mustaan nahkaan. Silmiäni särki.

“ Minnekäs sitä näin kauniina päivänä oltaisiin ajelemassa?” taksikuski kysyi minulta.
Mies oli nuori ja hauskannäköinen, hänen siniset silmänsä tuikkivat kuin kaksi farkkukankaasta ommeltua nappia.

“ Godrickin Notkoon, kiitos.”




Kun auto huristi Lontoon halki, yritin unohtaa ohimoitani vasten jyskyttävän kivun, sekä tuhannet muut asiat, teräväreunaiset sirpaleet, jotka hankasivat ihoani vasten kylminä ja kivuliaina.
Minua suututti kun tajusin, että olin aina selviytynyt elämässä unohtamalla, piilottamalla, esittämällä.
Olin keskittynyt kiillottamaan ulkokuorta, vahtimaan, ettei valkoisena hohtelevaan huolettomaan hymyyn milloinkaan ilmestyisi säröjä.
Jättänyt koskemattomaksi kaiken, mikä sydämeni sisällä kaipasi kunnostusta.
Varsinaista remonttiurakkaa.

Tiesin toimivani väärin, mutten löytänyt itsestäni keinoa minkään muuttamiseksi.
Pelkäsin, että jos nyt ryhtyisin purkamaan kaikkea, mikä oli vuosikaudet ollut tiukasti lukittuna sydämeeni, en enää saisikaan asioita takaisin omille paikoilleen, vaan ne vyöryisivät ylitseni, tukehduttaisivat minut painonsa alle.

En halunnut muuttaa  mitään enää pahemmaksi.




Taksi kirskahti pysähdyksiin meidän kotikatumme päähän. Kuski kiertyi katsomaan minua välinpitämättömästi. “ Kuusitoista,” hän tokaisi.
Etsin takin suurimmasta taskusta lompakkoani ja kaivoin tumman nahan kätköistä kahdenkypin setelin.
“ Pidä vaihto,” ähkäisin, sillä minun oli päästävä pois. Taksi tuntui juuri sillä hetkellä liian kuumalta, ahtaalta, vangitsevalta.
Olin ulkona kadulla ennen kuin kuski ehti edes räpäyttää silmiään uudemman kerran.
Lähdin harppomaan kohti taloa, jonka erotin juuri ja juuri kymmenkunnan samankaltaisen seassa. Godrickin Notko oli vaikuttanut ihanteelliselta, mutta se oli sittenkin vain liian pieni. Tiivis ja idyllinen.
Naapurit tunsivat toisensa.


“ Lily!”


Minä hätkähdin äänen suuntaan. Bathilda kopisteli minua kohti, hänen varjonsa väritti asfalttia edessäni. Kädessään hänellä oli pieni punainen kori, josta kohosi ihastuttava paistetun kanan tuoksu.

“ Oletpa nuhruisen näköinen kulta, nukuitko huonosti?”

“ Niin no… Nämä konferenssit nyt ovat mitä ovat…” kohautin harteitani.

Bathilda painoi ryhmhyisen kämmenensä olalleni, pysäytti liikkeen.
Pakottauduin hymyilemään luontevasti.

“ Olen ihan kunnossa.”

Tunsin hänen katseensa selässäni, kun kännähdin sirosti ja huolettomasti kannoillani ja sipsutin sievästä portista puutarhaan ja samaa kyytiä sisälle taloon.



James seisoi keittiön ovella sinivalkoruutuinen esiliina edessään. Hänen hiuksissaan oli jauhoa ja käsissään taikinaa.
“ Minä leivon,” hän vastasi hymyillen kysyvälle ilmeelleni.
“ Harry on päiväunilla ja Bathilda kipaisi tuomaan reseptin.”

Syyllisyys poltteli kurkussani, tunsin kuinka se leimusi hehkuvana ja värjäsi posket punaisiksi ja äkkiä räpyttelin kyyneleitä silmistäni.
Se ei jäänyt Jamesilta huomaamatta. Hän huuhtaisi taikinaiset kätensä vesihanan alla ja riensi kietomaan käsivartensa minun ympärilleni.
“ Mikä hätänä kulta?”
Hänen äänensä oli niin lapsenomaisen säikähtynyt, että minun teki mieli tuhahtaa.

“ Olen vain väsynyt,” kuiskasin. “ Ihanaa, että sinä leivot.”
Parempaan en pystynyt.
Hän käänsi tulikuumat kasvoni omiaan vasten. Vastasin suudelmaan kuin vakuutellakseni, mutta ennen muuta tahdoin kätkeä kasvoni.



Viimein hän vetäytyi kauemmas. Yritin irrottautua syleilystä hienovaraisesti, mutta hän ei edes huomannut.
Hän painoi leukansa päälaelleni. Hän oli niin pitkä, ettei hänen tarvinnut juurikaan kurottautua.
Suljin silmäni, otsa hänen rintaansa vasten. Hengitin hänen tuoksuaan, pehmeää myskiä ja nyt myös vehnäjauhoja ja auringonkukansiemeniä.

Syyllisyys hulmahteli kurkunpäässä polttelevana samettina, vatsaani väänsi.

Lopulta hän vetäytyi irti, astuin puoliksi helpottuneena taemmas ja loin katseeni hänen kasvoihinsa. Tunsin sydämeni, joka hakkasi kylkiluihin. Toivoin, että se olisi jo hiljaa, typerä rakkine.

James ei huomannut mitään, hän nieli ontuvat selitykseni yhtä huolettomasti kuin aina ja siirtyi takaisin tiskipöydän luo vaivaamaan taikinaa.


--------

Hiljaisuuden halkaisi hiljainen, mutta äkäinen vaikerrus makuuhuoneen suunnalta.
Juoksin sinne, ennen kuin Harry alkaisi ulvoa kuuluvammin. Hän seisoi pinnasängyssä vaativan näköisenä, pienoista kiinni pitäen.

Nostin pojan syliini, hänen silmänsä kimmelsivät kuin kaksi smaragdia tumman taivaan alla.
Harry painautui jokseenkin tyytyväisenä puserooni, ynisi jotakin käsittämätöntä ja haroi ilmaa pienellä nyrkillään.

Otin hänen kätensä omaani ja asetin sen kaulalleni. Harryn silmät painuivat kiinni ja hetken päästä hän jo tuhisi mitä sikeimpään uneen vaipuneena.
Katselin hänen levollista ilmettään ja mietin mitä hän mahtoi nähdä juuri sillä hetkellä. Rentoutuneesta asennosta päätellen jotakin hyvin kivutonta, kenties kaunistakin.
Jotakin yksinkertaista.

Sillä hetkellä tajusin, että häntä minä rakastin. En tiennyt muusta, en ollut vielä valmis valitsemaan. Mutta Harrysta en luopuisi, en ellei minua raastettaisi hänen rinnaltaan väkipakolla.

Katselin hänen mustia harottavia hiustupsujaan, mikä minnekin sojottavia noenmustia säikeitä. Niin samankaltaisia kuin isällään.
Jos valitsisin toisin, mietin pystyisinkö viemään hänet Jamesilta. Rakastavalta, hellältä isältä, jota poika jumaloi.
Pystyisinkö olemaan niin halpamainen, niin julma?

Toinen vaihtoehto oli jatkaa tätä omituista puolielämää, kiskoutumista taholta toiselle, kieriskelyä turhautumisessa ja kasvavassa syyllisyydessä.

Harryn nyrkki puristui takkini kauluksen ympärille, hän ynähti ja hänen pikkuinen, valkoinen otsansa meni keskeltä kurttuun. Silitin hänen selkäänsä peukalollani.

Tajusin vasta silloin, että minulla oli yhä takki ylläni. Haalistunut, keltainen anorakki, joka kahisi kylkiäni vasten joka kerta, kun vaihdoin painoa puolelta toiselle.

Laskin Harryn varovasti sängylle ja riuhdoin takin päältäni, kuin se olisi äkkiä alkanut puristaa minua tai haista pahalta. Jätin sen kasaksi lattialle ja potkin syrjemmälle.

Mietin, olinkohan kehittymässä hyvää vauhtia oman mieleni vangiksi jääväksi psykopaatiksi.
Ehkä en aivan, en ainakaan vielä.
Päätin lujasti hakeutua hyvin etäälle kaikista minulle rakkaista ihmisistä, jos havaitsisin sellaisen tekevän tuloaan.


Olin niin syvällä omissa ajatuksissani, etten huomannut, kun James hiipi taakseni ja laski kätensä vyötäisilleni.

“ Hui!”
“ Anteeksi.”
“ Ei se mitään.”

Käännyin katsomaan häntä. Hänen ilmeensä oli tyynen levollinen ja samassa pohdin, milloin viimeksi se oli muunlainen ollutkaan.

“ Sämpylät tulevat kohta uunista, jos sinulla on nälkä.”

Hassua, että vatsani kurisi juuri sillä hetkellä.
Hymähdin. “ Taitaapa olla. Jos ne ovat yhtä hyviä kuin Bathildan, saat kunniamerkin.”
Hän virnisti. “ Okei, piilotan ne, jotka kärventyivät.”

Katsoimme kumpikin Harrya, hän oli levittäytynyt sängylle selälleen ja urahti kurkkuäänellä silloin tällöin.
“ Karhunpentu,” James tokaisi hellästi.

Vihasin itseäni. Miksi tämä ihana perhe-elämä ei riittänyt minulle? Miten niin olin ansainnut enemmän?

“ Tahtoisitko lähteä tänään porukalla elokuviin? Siriuksella on nyt jästivillitys ja myönnän, että minuakin kiinnostaa miten he saavat kuvan liikkumaan ilman taikaa.
Remus ja Matiskin tulevat.”

Hipaisin hänen kaulaansa. “ Onko se turvallista?”

James tuhahti halveksuvasti. Minä tiesin mitä mieltä hän oli. Omasta mielestään James pystyisi varmaan peittoamaan tiedät- kai-kenet yksin, silmät sidottuna ja kädet selän takana.

“ Dumbledore järjestää pari auroria vartioon.”  Hänen ilmeensä kertoi missä arvossa hän kaikkia järjestelyjä piti.
Kun näytin edelleen huolestuneelta, hän hipaisi mutruisia huuliani kämmenellään, kuin suoristaakseen ne.

“ Eihän olla vielä edes varmoja, jahtaako hän juuri meitä. Pidettäisiin välillä hauskaa.”
“ Minulla on ihan hauskaa,” mutisin.
“ Ja minulla ei ole lupaa juoksennella hirvenä, ennen kuin tämä homma saadaan päätökseen.”
Hänen äänensä oli turhautunut, surumielinen. Ehkä hän teki sen tahallaan, mutta silloin syyllisyys tyrkkäsi minua.
“ Tottakai mennään. Kiva nähdä kaikki pitkästä aikaa.”

Hän puhkesi henkeäsalpaavaan hymyyn, niin aurinkoiseen, että hyvin pitkästä aikaa erotin pojan, johon olin ollut heikkona kouluaikoina.

“ Tule, sämpylät ovat valmiita.”



// Hukun hyperkiitollisuuteen, jos joku viitsii tämän lukea... Kipeänä kotona on aikaa kirjoitella.. hih.

[koete]

Kommenttikampanjasta päivää. :3

Luulin aluksi, että tämä oli yksi osainen, ja yllätyinkin aika paljon kun huomasin, että tässä oli lisää.
Teksti oli nättiä, hieman runollista, sellaista, että kaikkea ei paljastettu ihan suoraan. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman toisenlaista kerrontaa, varsinkin kun tämä on pitkä, niin sopisi sellainen hieman suorempi kerronta. Toki oli hienoa, että olit kirjoittanut noinkin paljon tuolla hieman runollisemmalla tavalla, mutta se sopii ehkä paremmin yksiosaisiin.

Juoni on mielenkiintoinen, enpä ole tainnut ennen törmätä ficciin, jossa kerrottaisiin, että jommalla kummalla menisi huonosti Potterien suhteessa. Heidän avioliittonsa on aina kuvattu helpoksi ja onnelliseksi, ilman mitään ongelmia. Paitsi tietysti loppu, mutta kuitenkin. Pidin juonen erilaisuudesta ja haluan tietää mitä jatkossa tapahtuu.
Mukavasti oli myös kerrottu muista henkilöistä hieman, kuten Siriuksesta. Hänestä voisi muuten hyvin kuvitella tuollaisen, joka kiinnostuu jästiasioista.

Yhteen virheeseen törmäsin, ainakin se on ainut, jonka muistan.

Bathilda painoi ryhmhyisen kämmenensä olalleni, pysäytti liikkeen. tuossa pitäisi olla ryhmyisen, ei ryhmhyisen.

Hieman häiritsi tuo, että muuten teksti on kirjakielellä, mutta sitten kun Lily tuon ystävänsä kanssa juttelee niin ne puheenvuorot ovat puhekielellä. Luulisi nyt Lilyn ja Jamesinkin puhuvan sitten puhekieltä, ovathan he naimisissa, vaikka toisen osapuolen mielestä huonosti meneekin.

Pidin siitä, että toit selvästi esille Lilyn tunteet, mutta olisi mukavaa lukea muustakin kuin vain tunteista. Tapahtumista/paikoista/jne.
Kuitenkin hyvää tekstiä oli. :3

[Ampiainen]

Kommenttikampanja on hyvä juttu!

Seuraavaan osaan tuleekin eri näkökulma, ei siis enää yksinomaan Lilyn tunteissa kieriskelemistä.
Halusin vain kirjoittaa kaksi osaa Lilyltä, tavallaan syventää sitä miten vaikeassa tilanteessa hän on.

Kiitos virheen bongauksesta ja muutenkin!

[Ampiainen]

Tai nojaa, vielä tähän osaan eri näkökulmaa ei tule, mutta runollinen kerrontatyyli tippuu pois, sillä edetään nopeammin.
Eli Lilyn PoV, samoilla alkutiedoilla mennään.


3.


Joka ikinen korviasärkevä paukahdus olisi heittänyt minut selälleni, jollen olisi ollut niin tiiviisti Jamesin sylissä, hänen käsivarsiensa suojassa.
Oikeastaan siinä ei ollut hassumpaa olla.
Yritin unohtaa hetkeksi kaikki ne raastavan ärsyttävät asiat, seikat, joita en hänessä sietänyt. Keskityin hänen lämpöiseen syleilyynsä, karheaan parransänkeen, joka versoi leukaa pitkin ja huuruisten silmälasien säröiseen pintaan, jolla ilta-auringon valo leikitteli.
Hän katseli ulos ikkunasta, kulmien välissä erottui ohut viiva, hän pohdiskeli jotakin.
Aina toisinaan hän vilkaisi minua, huomasi katseeni, hymyili ja silitti hiuksiani.
Emme sanoneet mitään, mikä oli ihan mukavaa.
Taas pamahti ja Jamesin tuoli jolla istuimme sylikkäin, kaatui komeasti.
Hän suojasi minua käsivarsillaan lattian kovuudelta ja otti iskun vastaan kyynärpäillään.

“ Sattuiko sinuun?” kysyin huolissani, kun hänen kämmenensä iskeytyivät lattiaan ylävartalon tärähdyksen voimasta.
Hän hymyili urheasti ja suukotti minua.
“ Ei tässä mitään.”
“ Nyt istun kyllä omalla tuolilla, en suostu siihen, että vaarannat terveytesi.”
“ Ei sinun tarvitse, me olemme perillä.”

Ja hän oli oikeassa. Ikkunan takana erottuivat elokuvateatteri Maxi’s:n julkisivussa repsottavat värivalot. Ja teatterin pääoven edessä seisoi Sirius ja hänen käsipuolessaan joku kaunis tyttö, joka oli minulle täysin tuntematon.
Me astuimme ulos bussista ja se rynnisti paukahdellen matkoihinsa.
Sirius astahti innoissaan luoksemme huomatessaan meidät.

“ Päivää, iltaa, rakkaat ystävät!” hän hymyili leveästi ja kaappasi Jamesin ja minut yhden käden karhunhalaukseen. “ Saanko esitellä seuralaiseni Biancan?”
Vaalea tyttö hymyili ja koukisti polviaan.
Hänen hiuksensa olivat mahdottoman pitkät ja vaaleat, hänellä oli liikaa huulipunaa
Ja hänen upeaa vartaloaan verhosi avokaulainen, leopardikuvioinen satiini-iltapuku.
Siriuksen tyylistä.

“ Remus meni lunastamaan lippuja ja Peter on rohmuamassa popcorntiskiä tyhjäksi”, Sirius ilmoitti. “ Meidän tehtäväksemme jäi odotella teitä.”
“Sinulla käy aina niin huono tuuri”, James sanoi.
Sirius virnisti ja sieppasi Biancaa tiukemmin käsipuolesta. “ Mennään jo äkkiä sisälle, se alkaa kohta.”

Elokuvateatteri oli pieni, vähän nuhjuinen ja aikaa sitten avattu, mutta edelleen sillä riitti asiakaskuntaa. Piskuinen aula oli täynnä lippuja jonottavia ja popcornkoneita sorkkivia jästejä.
“Tuolla on Remus!” Sirius huudahti ja vei meidät oikopäätä nurkassa seisoskelevan, kuluneeseen puvuntakkiin sonnustautuneen nuoren miehen luo. Remus oli aika kalpea ja vähän tavallista laihempi. Mietin, olikohan kuu jo pian täysi halatessani häntä.
Remus ojensi meistä jokaiselle kultareunaisen elokuvalipun ja täysinäisen kokistölkin.
“ Se on V.I.P - lippu,” vaalea Bianca selitti.
“ Bianca on täällä töissä lipunmyyjänä,” sanoi Sirius. “ Hän järkkäsi nämä. Näillä saa paremmat paikat, isommat popcornit ja juomat, sekä ilmaisen elokuvajulisteen.”
“ Sepäs sattui,” Remus tokaisi purevasti.
“ Missä se yksi kuhnailee?” James kysyi. “ Jos me missataan elokuvamme sen jonotustaidottomuuden takia niin…”
“ Tuolla Matis on,” minä osoitin. “ Sillä on aika paljon kantamuksia.”

Matohäntä hoippuroi luoksemme ihmisten keskeltä, kantaen sylissään  neljää valtavaa popcorn sammiota, kahta säkkikokoista karkkipussia ja neljää jättiläismäistä tikkukaramellia. Kaiken päällä keikkui kaksi pahvista mustanaamio- naamiota.

“ Nämä sai kaupan päälle, kun osti riittävän paljon,” hän huohotti saapuessaan.
“ Teitpä tosiaan hyvät kaupat,” James totesi ja kurkotti nappaamaan tikkarin Matohännän kasasta.
“ Tulkaa, se alkaa,” sanoi Sirius, joka tuntui olevan eniten innoissaan itse elokuvasta.


Me katselimme kaksi ja puolituntisen romanttisen trillerin Venetsian kaupungissa tapahtuvista salamurhista.
Elokuva oli toteutettu hiukan ylidramaattisesti, päähenkilö oli kaunis ja hänen murhatutkijarakastettunsa komea ja murhaajan henkilöllisyyden arvasi melkeinpä alkutekstien aikana, mutta me kaikki nautimme suuresti.
Minä jopa tirautin pari kyyneltä, kun päähenkilö sai tietää, että jo vangittu sarjamurhaaja oli viimeiseksi teokseen tappanut hänen murhatutkijarakastettunsa siinä sortuvassa talossa, jonne he olivat joutuneet koska päähenkilön sisko…
Tai no. Ehkä en ala selittää juonta. Loppu oli kuitenkin onnistuttu toteuttamaan todella surulliseksi.

Kun päähenkilö aivan lopussa kulki hautausmaalla ja asetti murhatutkijarakastettunsa haudalle valokuvan, jossa he nauroivat yhdessä gondolissa, James joutui pyyhkimään kyyneliäni omaan hihaansa.
Kun myöhemmin muistelin elokuvaa, se tuntui minusta väkisin aherretulta rahanahneelta sarjatuotannolta.

Kun elokuva oli ohi ( Istuimme ja katsoimme kaikkien lopputekstien viimeiseenkin riviin asti, koska Sirius halusi nähdä mitä kaikkia nimikkeitä ja ihmisiä tarvittiin jästielokuvan tekoon), menimme vielä erääseen pieneen yökahvilaan, joka myöskin sijaitsi keskustassa.

En ollut syönyt popcorneita paljoakaan, vain jonkin verran karkkia ja oman tikkarini, joten minulla oli vähän nälkä ja tilasin ison suklaamuffinin.
James, Sirius ja Peter, jotka olivat kiskoneet kukin jättinoidankattilallisen verran popcorneja ja coca-colaa, tilasivat kaikki hampurilaiset.
Remus söi taskustaan mukana tuomiaan Bertie Bottin Joka Maun Rakeita ja luki jotakin jästien ilmaislehteä.

Minulla oli mukavan levollinen olo. Väsytti juuri sopivasti sen verran, etten jaksanut tarkentaa ajatuksiani mihinkään.
Suklaamuffini oli niin hyvää, että tilasin vielä kaakaon, josta joimme Jamesin kanssa molemmat yhtä aikaa. Silloin tällöin huulemme kohtasivat, mutta se ei tuntunut enää väärältä.

Nieltyään hampurilaisen yhdellä haukkauksella, Sirius loittoni tanssilattian reunaan ja aloitti kiihkeän syleilytuokion Biancansa kanssa.
Matis vilkuili haikeasti kadun toisella puolella olevan yökerhon edessä notkuvia tyttöjä, jotka nojailivat toisiinsa, polttivat tupakkaa ja juttelivat käheällä äänellä.
Remus luki lehteä edelleen ja näytti vähän kyllästyneeltä.

“ Milloin lähdemme kotiin?” kysyin kuiskaten Jamesilta.
“ Milloin vain haluat,” James vastasi ja leikitteli paperipäivänvarjolla.
Hän tai kukaan muukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähtemisen edesauttamiseksi, joten tyydyin osaani ja vajosin alemmas muovituolillani.

Hetken päästä Sirius kyllästyi. Hän nousi ylös ja veti Biancan mukanaan.
“ Tulkaa, mennään ottamaan yhdet vielä, Bi tietää jonkin tosi hyvän paikan,” Sirius sanoi. Bianca hymyili ujosti. “ Se on ihan kulman takana,” hän sanoi.
“ Mennäänkö?” James kysyi minulta. Hänen ilmeensä oli vilpittömän innostunut.
Hetken olin vähällä tiuskahtaa, että olin jo saanut tarpeekseni ja lähtisin kotiin vaikka yksin. Sitten muistin, ettei James ollut saanut pitää hauskaa moneen kuukauteen. Hän kaipasi virkistystä.
“ Kuule kulta, minä olen vähän väsynyt,” aloitin lempeästi. “ Kävisikö, että menisin kotiin taksilla, hakisin Harryn ja panisin hänet nukkumaan?”
“ Ja tulisit sitten takaisin?” James sanoi silmät hehkuen ilosta.
“ Ei, en.”
“ Mitä, mikset?”
“ Minua ei huvita lähteä ryypiskelemään,” sanoin mahdollisimman pehmeästi, etten kuulostaisi hänen korvissaan syyttävältä. “ Mutta menkää te ja pitäkää hauskaa. Voit olla ihan niin myöhään kuin haluat.”
James näytti pettyneeltä. “ En aio lähteä, jollet sinä tule. Ei minulla silloin olisi hauskaa.”
“ Tarvitset poikienillan.”
“ Ei siitä mitään poikieniltaa tule, kun Sirius muhinoi heilansa kanssa ja Matohäntä flirttailee nurkassa.”
Minulta pääsi huokaus.
“ Tuletteko jo, te kaksi?” Sirius huusi ovelta. Bianca oli hänen kainalossaan ja Matohäntä ja Remus seisoivat oviaukossa odottavan näköisinä.
Tunsin häviäväni kyseisen erän.
“ Hyvä on. Mutta vain yksille.”
James virnisti.


Bianca johdatti meidät rymyiseen pikku yökerhoon, jonka valovärilattia pyöri ja tietokonediscomusiikki jyskytti luuytimissä.
Paikka oli täynnä minihameisiinsa ja avoikaulaisiin glitterpaitoihinsa tälläytyneitä jästityttöjä ja heidän perässään kuolaavia jästipoikia.
Bianca tuntui olevan kuin kotonaan. Hänen korkokenkänsä tapaili lattiaa musiikin epätasaisessa rytmissä ja hänen silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tummemmilta diskopallojen valokaarien heijastuessa niistä.
“ Mitä te otatte?” hän huusi musiikin pauhun yli.
“ Minulle tulinen Sex on the Beach,” Sirius huusi ja iski silmää.
“ Rommicola,”sanoi Remus.
“ Minä otan BanaaniKinuski- coctailin,” ilmoitti Matohäntä.
“ Meille GinTonicit!” huusi James minulta kysymättä.


Etsimme itsellemme horjuvan nurkkapöydän aivan tanssilattian vierestä. Tarjoilija loikki sinne perässämme
ja ojenteli juomat kimmeltävältä tarjottimelta.
Minä huomasin ajattelevani, etten koskaan ennen ollut jästibaarissa käynytkään.
Kun olimme olleet Ateenassa häämatkalla, minä ja James, olimme etsineet käsiimme kaupungin ainoan velhokylän ja sieltä pienen yöbaarin, jossa tunnelma oli ollut aivan toinen kuin täällä.
Matohäntä ryhtyi litkimään ällöttävännäköistä soossiaan, joka oli väriltään rusehtavan oranssia ja jonka päällä oli runsain mitoin jäämurskaa ja nonparelleja.
Siriuksen drinkkiin kuului muoviaurinkolasit, jotka hän nosti tyylikkäästi otsalleen.
James onki GinTonicistaan kultapaperista askarrellun taidokkaan ruusun ja pujotti sen minun tukkaani.

Hetken kuluttua Sirius oli tyhjentänyt lasinsa ja kiskoi Biancan mukanaan tanssilattialle, jolla he sitten pyörähtelivät kuin humalainen velho ja hänen hämmentynyt jästidaaminsa konsanaan.
En olisi uskonut sitä, mutta minulla oli hauskaa. Nauroin yhdessä muiden kanssa Siriuksen tempauksille ja sain päähäni kaikkien juomiin kuuluneet paperipäivänvarjot ja hörhellykset. Sirius kävi jopa pyytämässä niitä lisää toisista pöydistä, mikä oli täysin turhaa.

Sirius oli kumonnut jo ainakin neljä omituisennimistä drinkkiä ja muut suunnilleen sen verran jotakin muuta ( itse pitäydyin kahdessa GinTonicissa), kun kännykkäni piippasi. Me olimme hankkineet kännykät Jamesin kanssa ja käytimme niitä aina taikavoimaiselta alueelta poistuessamme - esimerkiksi Tylypahkassahan kaikki jästielektroniikka sekoaa ilmassa väreilevän taikuuden vaikutuksesta.
Vilkaisin näyttöä hämmentyneenä.

“ Tule ulos, baarin takapihalle, teeskentele käyväsi vessassa tai jotakin. Odotan sinua. Sev.”


Sydämeni jysähti. En ollut tavannut Severusta kouluaikojen jälkeen kuin ohimennen ja muodollisesti. Hän oli antanut ymmärtää, että ystävyytemme oli ohi.
Vilkaisin muita.
James pelleili jotakin Siriuksen ja Remusin kanssa, Bianca tanssi nyt jonkun toisen komistuksen käsivarsilla ja Matohäntä yritti vietellä tyttöparvea baaritiskillä huonoin tuloksin.

“ James,” minä sanoin. Käteni tärisivät, joten ristin ne syliini.
“ Niin, kulta?” James kääntyi katsomaan minua.
“ Käväisen vessasssa, älkää huolestuko,” sanoin kepeästi. Ääneninkin tärisi vähän ja poskeni helottivat punaisina, olin surkea valehtelija.
James nyökkäsi huolettomasti.
Odotin hänen alkavan taas pelleillä toisten kanssa niin, että pääsisin livahtamaan ovelle.
Hän ei kääntynyt minusta poispäin, joten lähdin itsevarmasti naistenhuoneiden suuntaan, poispäin ovelta.
Kännykkäni piippasi taas, olin kuin en olisi kuullut.
Tunsin Jamesin katseen selässäni, joten avasin naistenhuoneen oven ja livahdin sisään.
Ahtauduin vapaaseen koppiin ja avasin tekstiviestin.

“ Naistenvessassa on takaovi parkkipaikalle.”

Tulin ulos kopista ja etsin katseellani toista ovea.
Siivouskomeroksi merkityn oven vieressä oli musta, raskastekoinen ovi, jossa luki isoin, valkoisin kirjaimin: VAIN HENKILÖKUNNALLE
Välittämättä tekstistä, tempaisin oven auki ja päädyin autiolle parkkialueelle.
En ollut ottanut takkia ja yöilma tuntui viileältä iholla.
Katselin säikkynä oikeaan ja vasempaan ja muotoilin päässäni uskottavaa selitystä Jamesin tai jonkun henkilökunnan edustajan varalle.

“ Olet kaunis.”

Hätkähdin rajusti äänen suuntaan.
Severus käveli varjoista minua kohti, hän oli laihempi ja kalpeampi kuin viimeksi tavatessamme ja hänen hiuksensa roikkuivat kampaamattomina ja yönmustina poskipäiden viertä.
Hän oli sonnustautunut farkkuihin ja nahkatakkiin, näytti jotenkin hupsulta jästivaatteissa.

“ Miten sinä löysit minut?” kysyin vihaisesti. “ Mitä asiaa sinulla edes on?”
Hämmästyin itsekin sekopäistä raivoa joka sisälläni nousi, kun katsoin häntä.
Se oli vastareaktio, tajusin hätkähtäen. Olin kaivannut häntä liian kauan. Luopunut toivosta.
“ Satuin kulkemaan tästä ohi ja näin sinut ikkunasta heppuliystäviesi keskellä ryyppäämässä,” hän sanoi vähätellen. Tiesin, että hän valehteli.
Ja hänen silmistään näin, että hän tiesi minun tietävän sen, muttei aikonut sanoa enempää.
“ Halusin varoittaa sinua,” hän jatkoi kiihkeämmin. “ Varoittaa kaikista niistä vaaroista, jotka sinua uhkaavat. Pimeyden lordi on vihainen, hän aikoo…”
Severus vaikeni tuskastuneena.
“ En tiedä mitä hän aikoo, mutta jotakin pahaa se on ja sinun pitää olla varuillasi.”
Katsoin häntä kylmästi.
“ Toisin sanoen sinä et välitä rotanripulin vertaa siitä, mitä minun perheelleni ehkä tapahtuu, kunhan minä olen varuillani, niinkö?”
Severus katsoi poispäin.
“ Juuri tuo on sinun ongelmasi!” minä huusin, koska hetken ajan turhautuminen, salailu ja kaikki muu roina, jota kannoin mukanani, tuntui purkautuvan käsistäni.

“ Et halua suojella muita kuin itseäsi ja harvoja rakkaitasi, muu on sinulle yhdentekevää! Etkä suostu lähtemään siitä typerästä pimeän puolen leikkikerhostasi vain, koska sinulla ei ole pokkaa!”
Hän kääntyi katsomaan minua mustat, kylmät silmät tulvillaan suuttumusta ja surua, sekä jotakin, jota en osannut määritellä.
“ Pidä itsestäsi huoli,” hän tokaisi ja painoi suudelman hiuksilleni.

Katsoin kuinka hänen hahmonsa katosi roskalavojen välistä pimeyteen ja tunsin kadottavani taas palan itsestäni hänen mukanaan.









Nojoo. Saa kommentoida, jos huvittaa, mikään pakko ei tietenkään ole.

[Béren]

Kommenttikampanjasta päivää
 Tää oli mielenkiintoista luettavaa, harvemmin edes luen Lilystä, ja vielä harvemmin Lilyn ja Jamesin ongelmista. Tää oli hyvin kirjoitettu, virheitä ei näkynyt, paitsi tässä viimeisimmässä luvussa. Tuossa ei nyt ole kaikki kohdallaan.

Tarjoilija loikki sinne perässämmEtsimme itsellemme horjuvan nurkkapöydän aivan tanssilattian vierestä.
e ja ojenteli juomat kimmeltävältä tarjottimelta.

Lily on ärsyttävä hahmo, mutta kuka tahansa olisi ärsyttävä tuossa tilanteessa. Sirius on ihana, Remus on ihana, tykkäsin
-Carrotti

[Ampiainen]

Hahaa, kiitos kun bongasit emämunausvirheen!

Toi word tekee joskus ihan ihmeellisiä ladontavirheitä, olisi pitänyt tarkistaa.

Kiitos jos tykkäsit!