Disclaimer: Henkilöt ovat jonkun jumalaisen naisen nimeltä J.K.Rowlingin päästä ja ympäristöt mukaan lukien, mutta minun oma satukirjani. Heheh.
Määräysvalta
Author: Dead Angel
Beta: raitasukka (miksi vaihtaa kun parhaan on jo löytänyt?)
Genre: no tällainen perus angst tai jotain sellaista oman mielen kanssa tappelua?
Rating: K11
No Pairing
Summary: Ongelmana hyväksyä kohtalo.
Warnings: No pikkusta kiroilua, siksi epävarmaa ikärajan kanssa.
A/N: Öö tuota. Yhtäkkinen inspis. Siis hieman epärealistinen sillä, että kuutoskirjan jälkeen Draco olisi saanut vain palata kartanolleen ilman miljoonaa kuolonsyöjää ja Voldemorttia loikkimassa nenän edessä, mutta minä teen mitä huvittaa! KOSKA MINÄ PYSTYN SIIHEN! (ja kiitos ylistys nöyristys Betalle, että saman tien jaksoi tarkistaa tähän jumalattomaan aikaan, väännän kyllä mielelläni kättä taivaankappaleista kanssasi vaikka kuinka ja tiedän sinun olevan oikeassa ja minä niin hiton itsepäinen etten suostu muuta uskomaan).
Satoi. Satoi, satoi, satoi, satoi kuudetta päivää peräkkäin. Olisiko se ollut nyt niin vaikeaa, jos ne helvetin pilvet olisivat tehneet edes pikkuruisen raon niin ohuisiin harsoihinsa, että Aurinko olisi näkynyt edes minuutin verran? Ilmeisesti näin oli. Draco puuskahti, suorastaan räjähti näin yksinkertaisen pienelle asialle. Paremmin kuvailtuna imi itseensä sen negatiivisen tunteen. Aina vain muiden ja yhä vain lisääntyvien olotilojen sekaan, unohtumaan mielen mutkiin.
Oli jo aivan liian mones perättäinen sateinen, täydellisen harmaa päivä. Malfoyn kartano oli äänetön. Niin se oli ollut hänen paluustaan saakka. He kaikki vain odottivat, Lucius, Narcissa ja Draco, että Voldemort kuolonsyöjineen hyökkäisi paikalle. Että Voldemort langettaisi kuolettavan vihansa heidän ylleen... olihan hän pettänyt lordinsa. Eihän hän ollut saanut rehtoriaan hengiltä. Hän ei ollut pystynyt siihen.
Toisaalta, olisiko hänen pitänyt pystyä, kuusitoistavuotiaana, repimään jonkun tietoisuuden irti tämän ruumiista ja vain kylmästi murhaamaan jonkun?
Olisi hänen pitänyt. Niin hän ymmärsi. Ja samalla hän toivoi, ettei hänen olisi.
Kartanon huokuma etäisyys ja kylmyys ympäröivät Dracon hänen seisoskellessaan käytävällä vain tuijottamassa ulos. Ulos maisemaa, joka oli itsepintaisesti päättänyt näyttää pelkkää harmautta hänen synkkeneville ajatuksilleen.
Se oli syyllisyys, joka häntä painoi. Se oli ahdistus, joka hänen sisässään velloi. Se oli kauhu, joka herätti hänet öisin kimeällä huudolla. Se oli pelko, joka sai hänen sydämensä tykyttämään silläkin hetkellä. Aina oli mahdollisuus, että se sekunti, joka hänen käsissään oli, jota hän eli, oli hänen viimeisensä.
Hänellä oli ollut ajatus. Ehkä sitä pystyi kutsumaan haaveeksi, ehkä sairaaksi harhaksi. Ajatus, että olisi pakotie onneen. Mutta hän ei... ollut uskaltanut.
Se ajatus oli ollut hänen seuranaan aivan liian kauan. Kun Voldemort saapuisi paikalle, olisi hänen kohtalonsa sinetöity hitaaseen, kivuliaaseen, helvetilliseen kuolemaan. Ei hänellä ollut toivoakaan selviytyä epäonnistumisestaan. Ei ollut sallittua epäonnistua. Sen hänen isänsä oli sanonut hänelle erittäin selvästi hänen ollessaan vasta lapsi.
Se on jo niin pimeässä...
Mutta silti. Kuolla vain siksi, että joku piti hänen yritystään riittämättömänä. Että hänen olisi pitänyt olla jo paatunut murhaaja, että hänen olisi pitänyt kestää järkyttävä paino harteillaan ja tappaa henkilö, joka halusi vain auttaa häntä?
Draco vei sormensa ohimolleen. Heikko huokaus karkasi hänen epämääräisesti auki olevien huultensa välistä. Tumma käytävä kuitenkin imaisi hänen päästämänsä äänen aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.
...hylkiö omassa maailmassaan. Ei ketään kenen luo mennä. Se ei halua tulla tapetuksi, Sen vanhemmat ovat lordin käskettävinä, nukkeina, se on yksin, yksin, yksin. Itku. Ei saa itkeä.
Ja oli jo liian myöhäistä kääntyä toiseen suuntaan. Hänellä oli vain yksi tie. Sen hän tiesi mihin se johti. Ja sitä tietä hän oli päättänyt olla kulkematta.
...miksi odottaa niin kauan? ...miksei itse olla se, joka määrää ajan? ...miksi antaa toiselle tilaisuus? MIKSEI TEHDÄ SITÄ ITSE SILLOIN, KUN HALUAA?!
...miksei valita sitä omaa tietä? Luoda sellaista?
Draco vaipui polvilleen välittämättä siitä seikasta, että hän edelleen oli sillä samaisella käytävällä, josta kuka tahansa pystyisi hänet näkemään. Tai löytämään. Hän hengitti aivan liian tiheään, hänen silmissään välähti hänen tuijottaessaan lattiaa edessään. Minä voin itse määrätä itsestäni.
Voinko?
Et!
Hullu raivo teki tiensä hänen ajatusmaailmaansa. Hän oli epäonnistunut. Kyllä, hän oli pettänyt jokaisen, aivan, mutta niin oli tarkoitettukin tapahtumaan. Hänen oli tarkoitettu epäonnistua. Kalkaros oli lopulta tehnyt sen hänen puolestaan. Tämä oli tiennyt sen jo alusta lähtien. Tämä oli nähnyt hänen kelvottomuutensa, epäröintinsä. Ja lopulta niin sanotusti tehnyt likaisen työn hänen puolestaan, mutta se ei riittänyt. Ei heille. He niin tulisivat tappamaan hänet. Vai tekisikö pimeyden lordi itse sen?
Yhtäkkinen kyynel putosi hänen käsiensä väliin laatoitetulle lattialle. Draco räpäytti silmiään yhtäkkisesti palaten takaisin siihen hetkeen. Hän ei ollut huomannut itkeneensä, hän ei nähnyt sille edes syytä. Turhautuneisuus pelkästään häntä itseään kohtaan täytti hänen ajatuksensa sillä hetkellä. Kyyneleitä ei onneksi tullut enää lisää, mutta se riitti hänelle. Draco nousi polviltaan tuntien jalkojensa tärisevän heikosti. Häneltä ei riittänyt sympatiaa hänelle itselleen.
Lopulta, pitkien, iäisyydeltä kestävien kahdenkymmenenkolmen askeleen jälkeen hän saapui kylpyhuoneeseen. Kaivaen pitkän ja lämpimän neuleensa sisällä lymyävästä taskusta taikasauvansa hän sytytti valot huoneeseen. Hän oli niitä ihmisiä, jotka palelivat kesälläkin.
Valkeat kaakelit hohtivat puhtaanvalkeina kirkkaassa valaistuksessa. Niissä oleva heikko kuviointi kulki laatasta toiseen muodostaen pitkiä köynnöksiä, jotka näyttivät jatkuvan ikuisuuteen asti. Draco ei koskaan huomannut niiden olleen noin äärettömiä. Kuvioinnit piiloutuivat valtavan kylpyammeen taakse, joka näytti siltä, että sinne mahtuisi pieni partiolaisrykmentti kerralla polskimaan. Draco kuitenkin jäi horjumaan oven läheisyyteen, lukitsi sen lopulta ja valahti sitä vasten valuen aina lattialle asti.
Hänen ei tarvitsisi odottaa. Hän voisi tehdä sen nyt ja heti. Hän voisi paeta. Villisti hän katsoi ympärilleen nähden kylpyammeen, nähden partaveitsiä, nähden peilin, joka olisi helppo rikkoa, nähden lopulta käsissään pitelemän taikasauvan. Hän voisi pelastaa itsensä Voldemortin käsistä. Sarkastisesti tähän hän ajatteli pelastavansa itsensä tappamalla itsensä hieman hellävaraisemmin kuin tämä tulisi tekemään. Taikasauva pyöri hänen sormiensa välissä. Se oli enää pelkkää hallintaa, kysymys oman elämän päättämisen ajankohdasta ja tavasta, miten tehdä se. Miten paljon se sattuisi. Draco tuhahti jälleen. Mitä mielen heikkoutta.
Hän halusi uskoa, vaikka kaikki tuntuikin niin mahdottomalta. Hän halusi huomisen, jossa ei olisi murheita. Hän halusi nähdä sen päivän, kun Voldemort lopulta saapuisi, mutta kun se tapahtuisi, hän ei kuolisikaan. Että hän saisi uuden mahdollisuuden... että hän sai taas syyn unelmoida.
Hän halusi sen upean luudan, joka keikkui näyteikkunassa ja keräsi luvattoman määrän katselijoita, pääosassa hänen ikäisiään lapsia. Hänen silmänsä olivat innostuksesta levinneet ja posket punaiset. Hänellä oli mitä ihanin haave hypätä tuon luudan selkään ja liitää pilvettömälle taivaalle. Nähdä koti kerrankin korkealta. Ja kunnolla korkealta. Ei sillä pienellä lelulla, millä hän aiemmin oli lentänyt. Tämä oli jotain erilaista, tämä oli jotain suurta, hän tiesi sen. Hän näki jonkun kohottavan kättään luutaa kohden, miten se vietiin pois näyteikkunasta. Dracon suu aukesi hämmentyneenä. Hän kohtasi näyteikkunasta enää omat, suuret harmaat silmänsä...
...nähden niiden tuijottavan takaisin suuresta kylpyhuoneen peilistä, se sama hämmennys niissä, mutta lapsenomainen tietämättömyys niistä kadonneena. Draco ei ollut huomannut nousseensa ylös lattialta saati kävelleensä peilin eteen. Nyt hän vain tuijotti omaa heijastustaan yrittäen pudistella päätään. Unelmia hänellä ei ollut ollut vähään aikaan. Eikä niitä tällä kyseisellä ajanjaksolla, mitä hänellä oli enää jäljellä, tulisi enää olemaankaan.
Naisella oli kaunis mekko, kauniimpi kuin tavallisesti. Se oli tehty tummasta kankaasta, joka näytti raskaalta ja paksulta, mutta käsissä tuntui ohuelta sekä kevyeltä. Siihen oli kirjailtu punaisia timantteja, rubiineja. Ne muodostivat pisaroita, jotka muodostivat joen, joka kulki hameen helmaa pitkin aina vyötärölle saakka. Se puku oli kaunis.
Silti tämä nainen teki jotain niinkin normaalia, kuin luki lapselleen iltasatua.
Sen kirjan kansi oli aina ollut hänestä kiehtova. Draco muisti monia kertoja vain kuljettaneensa sormiaan sen upealla pinnalla, seuraillen kultaisia kirjaimia, kuinka ne muodostivat sanoja, kuinka sanat muodostivat tarkoituksia. Mielikuvia. Hän huomasi useimmiten pyörittävänsä sormeaan suuren, mahtipontisen O-kirjaimen reunoilla. Siihen oli helppo unohtua. Siinä ei ollut alkua, vaikka siinä oli, siinä oli loppu, vaikka lopulta loppu aloitti vain uuden kierroksen. Se oli hänen päänvaivansa silloin.
Ja niin se oli yhä.
Eniten kirjassa Dracoa kiehtoivat sen sisältämät kuvat. Tarinoista hän ei välittänyt, hän ei osannut lukea. Ne kuvat olivat jännittäviä. Ne olivat täynnä elämää, hetkiä, tunteita. Hän saattoi miltei kuvitella elävänsä niissä, nähdä maailman kuin se olisi ainoa hänen tuntemansa, hänen todellisuutensa. Sai hänet kaipaamaan sinne, pois omasta huoneestaan. Ne maailmat olivat kauniita ja niin täyteläisiä. Hän miltei kuuli korvissaan sen naurun, jonka yksi lihava mies päästi äänettömästi eräässä kaupunkikuvassa.
Tänään ei ollut sen tarinan aika. Äiti selasi kauan, sivut hupenivat tämän selaillessa kiireettömästi pitkillä sormillaan. Draco kurkotti uteliaasti päätään. Lopulta äiti pysäytti. Siinä oli suuri kuva kahdesta mahtavasta velhosta. Toisella oli sininen kaapu, kuin yö, jossa tuikkivat tuhannet tähdet. Toinen oli kietoutunut vihreään kaapuun, joka oli kirjailtu vielä intensiivisemmällä vihreällä. Ne kuviot muodostivat elämää, ne muodostivat kasveja.
Äiti alkoi lukea, mutta Draco oli jo uppoutunut kuvaan. Siinä tarinan alku oli jo mennyttä, tässä kuvassa hallitsivat vain pienen pojan jo ennestään tuntemat tapahtumat. Siinä oli ollut taistelu. Ei mikään 'tässä on pahis ja tässä on hyvis ja tämä pahis syö tämän hyviksen ja sitten hyvis taistelee vastaan ja lopulta voittaa', vaan kahdesta henkilöstä, joista toinen oli kuolemassa.
Hän näki toisen velhoista kumartuneen toisen ylle. Tämä maassa makaava, siniseen kaapuun pukeutunut henkilö, hengitti kiivaasti. Tämä oli saanut suuren haavan, jota kuvassa ei näkynyt. Tämä sulki aina välillä silmänsä. Draco aina odotti sitä hetkeä, milloin ne eivät enää aukeaisi. Silti ne itsepintaisesti räpsähtivät aina auki.
"Anna periksi", lepertelevä kuiskaus kuului toisen velhon suusta. Hän muisti vuoropuhelun ulkoa. "Sinulla on vain kipua täällä. Sinä haluat nukahtaa."
"En minä voi..." öiseen kaapuun piiloutunut vanha mies mumisi takaisin. "Minä..."
Draco kieppui hetkeksi takaisin nykyhetkeen räväyttääkseen silmänsä vain auki ja hengittääkseen katkonaisesti. Hän muisti tuon tapahtuman hyvin. Hän tiesi, miten se menisi, miten se loppuisi, miten hän pienenä oli aina oudon hiljainen tuon jälkeen. Ja sen, miten oli aina niin ärsyyntynyt ajateltuaan tuota.
Muttei hän voinut olla imeytymättä takaisin.
"Anna - periksi."
Sinikaapuinen velho nielaisi. Vihreäkaapuinen velho osoitti häntä sauvallaan, tökki hänen rintaansa kipeästi. "Täällä ei ole enää mitään. Ja sinä tiedät sen."
"On täällä", sinikaapuinen henkäisi. "Sinä tiedät sen myös... Se -"
Draco odotti aina, mitä tämä sanoisi, oli sitten kuinka mones kerta tahansa, kun hän kuuli tarinan uudelleen.
"...haluan elää...
...nähdä elämäni loppuun...
...miten maailma jatkuu, vaikka tapahtuisi mitä...
...miten en voi antaa periksi...
...koska -"
Äänettömyys. Mykkä puhe. Draco ei enää kuullut mitään. Hän ei koskaan pystynyt muistamaan näitä sanoja. Hän ei koskaan saanut selvää. Hän näki vain vanhan miehen puhuvan. Ja lopulta tämän ääni palasi takaisin hänen päähänsä, mutta se osa, minkä hän olisi halunnut kuulla, oli valunut jo hänen ulottumattomiin.
Hän kirosi. Taas se tärkein osa oli lipsahtanut hänen mielestään. Hän ei vain kyennyt muistamaan. Ironista. Kuinka loistavaa!
Hitaasti hän kuljetti sormiaan vaaleissa hiuksissaan paljastaen hermostuneisuutensa. Aivan kuin hänen elämänsä olisi nyt yhden pienen tarinan käsissä. Vaikkei syy ollut aivan mikä tahansa. Se oli sentään syy elää.
Hiljainen ärähdys pääsi hänen huuliltaan hänen kohdatessaan oman hurjistuneen katseensa peilistä. Hän muisti kaiken muun siitä muistosta: Narcissan lievästi kyllästyneen äänensävyn tämän lukiessa, tämän heikon, salaperäisen hajuveden tuoksun, kirjan sivujen kahinan, pienen tuulenvireen niskassaan nähden ikkunan olevan auki... Näki sen tarinan kuvan miehen huulien liikkuvan, kun tämä muodosti sitä helvetin lausetta, mutta sitä - ei - vain - tullut - ulos.
Ähäkutti.
Draco murisi.
...Pitikö jonkun kirjan määrätä hänelle, miksi elää?
...Eikö hän itse pystynyt siihen?
Ei Jumala.
Hän -
oli -
Luoja sentään -
helvetin -
Draco -
vitun -
Malfoy.
Ja hän helvetti vie aikoi päättää minkä vuoksi elää ja minkä vuoksi kuolla, ei niin, että joku määräsi. Hän kohtasi rävähtämättömän katseensa jälleen peilistä, vain huomatakseen yllätyksekseen päättäväisyytensä yltäneen hänen kylmille kasvoilleen asti. Silmät etsivät merkkejä epävarmuudesta, yhtäkkisestä pelosta ja vetäytymisestä. Mutta niitä ei vain tullut.
...ja hän aikoi elää. Hänellä oli muitakin syitä elää, kuin hän itse. Oli muitakin, hänen äitinsä ja isänsä. Ystävät.
Ja kohdata Voldemort. Valita puoli. Hänellä oli mahdollisuus. Jos hän itse haluaisi. Miksi ihmiset hokevat ei koskaan?
Kyllä pimeys vielä väistyisi. Niin kuin tarinoissa. Hän jaksoi olla naiivi kuten lapsetkin. Hän virnisti peilikuvalleen. Hymy ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti.
...Joku päivä se yltäisi. Ja joku päivä kaikki olisi vielä hyvin. Erittäin typerä ajattelutapa, mutta hän piti siitä. Ehkä juuri sen takia.
Sai olla edes hetken aikaa jälleen lapsi. Istua äidin sylissä ja selata satukirjaa. Ja hymyillä kuvien mukana.
A/N 2: Ja siis tämä idea pohjautui sillä, että tein otsikon, joka pyrkii johtamaan aivan harhaan... mutta sitten päätyykin tällaiseen lopetukseen. Todella typerää mutta pitihän sitä nyt...leikkiä. :-----)
Muutamia kohtia oli, joita mietin. Esimerkiksi, kutsuisiko Draco Kalkkista Sevvieksi vai sukunimeltä. Valitsin sukunimen. Olihan tämä kuitenkin hänen opettajansa, mutta läheinen sellainen. Kuudes vuosi ehkä saattoi etäännyttää heitä, ehkä lähentää. Saattoi olla, että Draco tunsi suurta kiitollisuutta professorilleen tämän murhatessa Dumbbiksen, toisaalta saattoi olla, että tämä tuomitsi hänet siihen tilanteeseen missä nyt oli. Ratkaisin asian niin, että en tiedä! Vaikutti virallisemmalta.
Toisekseen, saiko kuusitoistavuotias loitsia talossa, jossa on muita vanhempia velhoja? Minusta se oli jotenkin näin että kyllä. Siksi ajattelin, että kai nyt sinne valot saa heilauttaa päälle. Eihän niillä ole sähkökään. Enkä vaivautunut ajattelemaan mitään itsestään syttyvää, se olisi jotenkin liian leffamaista. Ja ikkunaa en halunnut. Olipa ongelma valojen päällelaitto!
Ja kaikki muu paska siellä on kokonaan syytäni. Mutta jos joku sattui lukemaan, olisi mukava saada jonkinlaista kommenttia.
