Genre: jonkinlainen huumorintapainen yritelmä
Paritukset: viittauksia mahdolliseen E/B:hen
Rating: sallittu
Fandom: Twilight
PoV: Emmett!
Summary: Sijoittuu Houkutuksen alkuaikoihin, ja ideana on oikeastaan matikankoe
Disclaimer: Pohja kuuluu Stephenie Meyerille, minä vain vähän vaihdoin näkökulmaa
Warnings: ei ole
A/N: Tämä on erittäin lyhyt one-shot, oikeastaan melkein vain tilannekuvaus, jonka tein kaverilleni, ja tämä on siis myös omistettu hänelle.
Voi veli raukkaa
Koulumatka sujui hiljaisuudessa. Emmett ei tiennyt eikä pahemmin pohtinutkaan, miksi muut olivat hiljaa. Edward ajoi suu tiukkana viivana, Alice istui etupenkillä joko ulos tai tyhjyyteen tuijottaen, Jasper katseli ikkunasta ulos ja Emmett itse piteli kättään Rosalien hartioilla. Heillä oli ollut jälleen aivan mahtava yö…
”Emmett”, Edward murahti kärsivänä.
Emmett virnisti. ”Sori”, hän sanoi ja yritti olla viipymättä liikaa yksityiskohdissa.
”Mitä?” Rosalie kysyi. Emmett vastasi asettamalla huulensa hänen niskaansa, ja Rosalie tirskahti.
”Älkää nyt alkako”, Alice huokaisi tuskastuneena ja jatkoi lyhyen tauon jälkeen. ”Herra Weber palauttaa tänään kokeita.”
”Loistavaa”, Emmett naurahti. Koe oli mennyt harvinaisen huonosti, sillä se oli käsitellyt jonkinlaisia kummallisia matemaattisia malleja, joihin hän ei ollut koskaan oikein jaksanut perehtyä. Ei niissä varmasti mitään vaikeaa ollut, häntä vain ei ollut kiinnostanut lukea.
Matematiikkaa oli ensimmäisenä. Hän ja Edward olivat samalla kurssilla, ja he erosivat muista parkkipaikalla. Kävellessään Edwardin kanssa suorastaan luonnottoman hitaasti ihmismassan mukana Emmett huomasi, että hänen veljellään oli joko harvinaisen huono päivä tai sitten tämä oli muuten vain erittäin hiljainen. Hän oli kysymäisillään asiasta, kun huomasi Edwardin katsovan koko ajan samaan suuntaan, hieman viistosti oikealle. Emmett seurasi veljen katsetta ja naurahti, kun tajusi, mistä oli kyse.
”Mitä?” Edward kysyi nopeasti.
”Taidat olla aika lailla Bellan pauloissa”, Emmett kiusoitteli matalalla äänellä.
”Älä viitsi”, Edward murahti ja jatkoi katsomista. ”Ei se voisi koskaan toimia.”
Emmettin päähän välähti väkisinkin kuva tuosta ihmistytöstä kalmankalpeana vampyyrina, ja Edward alkoi saman tien pudistella kiivaasti päätään.
”En minä niin tekisi.”
”Et tietenkään”, Emmett mutisi. ”Sanoit vain, ettei se koskaan voisi toimia, ja mieleen tuli heti vaihtoehto, koska kyllähän se voisi toimia – ”
”Et ole tainnut vielä ihan ymmärtää”, Edward sanoi hiljaa, melkein uhkaavasti. ”Minä en tahdo tappaa häntä. Minä en anna hänen kuolla.”
Emmett kohautti olkapäitään. ”Miten vaan.”
He astelivat vaitonaisina sisään matematiikanluokkaan ja istuutuivat paikoilleen. Molemmat kumartuivat samaan aikaan ja ottivat kirjansa sekä muistiinpanovälineensä esiin. Emmettiä alkoi naurattaa: hän oli hyvällä tuulella. Hän oli hyvällä tuulella, koska ei ollut mitään syytä olla huonolla tuulella. Hän oli viettänyt mahtavan yön rakastamansa henkilön kanssa, hän oli näyttelemässä hassua ja typerää näytelmää koulussa yhdessä veljensä kanssa, he saisivat kohta matematiikankokeet ja pienet ihmislapset ottaisivat saamansa arvosanat tosissaan ja yrittäisivät ahkerasti parantaa kun taas Emmett, joka ei todellakaan ollut valmistautunut kokeeseen eikä edes osannut koko asiaa eikä häntä itse asiassa edes kiinnostanut, saisi ehkä vain kiitettävän. Lisäksi hän sattui tekemään kaikki liioitellun hitailta tuntuvat liikkeensä yhtä aikaa Edwardin kanssa. Totta kai häntä nauratti.
”No sepä kiva”, Edward mutisi. Hän ei tosiaankaan ollut hyvällä tuulella. Kun Emmett tarkkaili häntä opettajan alkaessa puhua ja selittää jotain turhaa, Emmett katsoi Edwardia ja huomasi, että tämän kulmat olivat jatkuvasti hieman kurtussa. Edward joko ajatteli ankarasti tai oli jostain syystä huolestunut.
”Vähän molempia”, Edward paljasti hiljaa. Emmett kohotti kysyvästi kulmiaan, jolloin Edward vilkaisi häneen arvioiden ja kääntyi sitten kokonaan hänen puoleensa. Edward näytti kiihkeältä.
”Tämä liittyy siihen ihmiseen, vai mitä?” Emmett kysyi tunnistettuaan katseen.
Edward nyökkäsi. ”Bellaan”, hän sanoi hiljaa. Tapa, jolla hän sanoi nimen, oli hyvin huolestuttava. Emmett oli siitä hetkestä lähtien aivan varma, että Edward oli mennyttä.
”Enpäs”, Edward kiisti. ”Tai ehkä minä, ei sillä niin väliä, mutta hän ei ainakaan.”
Niinpä tietysti. Vielä pahempaa. Edward oli jo mennyttä.
”Älä viitsi”, Edward tuhahti. ”Mutta minun piti kysyä, että mitä sanot, jos menen puhumaan hänelle. Vain puhumaan, ei mitään muuta, jotta hän tajuaa, että hänen pitäisi pysyä kaukana –”
”Todellakin mennyttä”, Emmett mutisi kuin itsekseen, niin, ettei kukaan ihminen olisi millään voinut kuulla. Edward tietysti kuuli.
Tunnin loputtua opettaja ilmoitti jakavansa viime viikolla pidetyt kokeet aivan kuten Alice oli kertonut. Emmett nojautui tuolillaan taaksepäin ja virnisti. Edward, joka saisi epäilemättä taas vaatimattomat sata prosenttia oikein, osaisi arvostaa hänen suurta ja häpeällistä tappiotaan, kun hän saisi kokeensa takaisin.
Herra Weber laski kokeet nurin päin opiskelijoiden pulpeteille. Kun Emmett sai omansa, hän käänsi sen muiden tavoin suorastaan innokkaana ympäri nähdäkseen tulokset. Ja siinä se oli: hän oli menettänyt viisi pistettä kolmestakymmenestä. Hän naurahti ja näytti koetta Edwardille.
”Katso, kuka loistaa!” hän hekotti. Naurettavan helppo koe, ja hän onnistui tekemään niinkin paljon virheitä.
Edward ei kuitenkaan alkanut pilkata häntä leikkisästi kuten hän oli odottanut, vaan kääntyi poispäin.
”Mitä nyt?” Emmett kysyi kummissaan. Edward ei vastannut mitään, katsoi vain itsepäisesti poispäin. Emmett ei todellakaan tajunnut, mikä oli vialla. Toisaalta hän ei jaksanut murehtia, ja niinpä hän kääntyi katsomaan koettaan etsiäkseen ne hupaisat kohdat, joista hän oli menettänyt pisteensä. Hän tutkaili niitä innoissaan ja tökkäisi sitten Edwardia opettajan liikuskellessa yhä luokassa kokeita jaellen.
”Saanko katsoa oikeat vastaukset sinulta?” Emmett kysyi virnuillen. Olisi vielä hauskempaa, kun tajuaisi, kuinka typerät kohdat hän oli tehnyt väärin. Monta kymmentä vuotta koulua eikä hän ollut vieläkään jaksanut nähdä sen verran vaivaa, että olisi tehnyt ne oikein! Hupaisaa.
”Et”, Edward totesi ja huokaisi.
Emmett ei vain ymmärtänyt. ”Miksen muka?”
”Jos minulla onkin mennyt samat väärin kuin sinulla?”
Emmett nauroi. ”Tietenkään ei ole. Miksi muka olisi? Ainahan sinä saat kaiken oikein, senkin kaikkitietäjä. Mitäs sinä muka muuten tekisit?” Emmett hekotti, mutta vaikeni, kun Edward puristi huulensa yhteen valkoiseksi viivaksi.
”Mitä? Mitä minä nyt sanoin?” Emmett ihmetteli. ”Kyllä sinä ennen olet pientä piikittelyä kestänyt.”
Edward huokaisi taas, nyt alentuvasti. ”Hyvä on”, hän sanoi ja asetti koepaperinsa Emmettin eteen nähtäväksi.
Emmettin suu loksahti auki. Hänen oli katsottava moneen kertaan, että käsiala ja nimi ja arvosana varmasti täsmäsivät. Sitten hän tökkäsi paperia pari kertaa, käänteli sitä, nosti eteensä ja katsoi ihan läheltä. Ei se ollut väärennös.
Edward oli menettänyt viisitoista pistettä. Viisikymmentä prosenttia.
Emmett kääntyi katsomaan veljeään suu yhä auki. Edward kohautti harteitaan.
”Sattuuhan noita”, hän sanoi ja otti paperin. Hän pisti sen laukkuunsa ja nousi ylös. Emmett nousi hänen jäljessään ja käveli yhtä matkaa ovelle. Ovella Edward lähti väärään suuntaan, oikealle, kun hänen olisi pitänyt tulla Emmettin kanssa vasemmalle.
”Ruokala on täälläpäin”, Emmett sanoi ja naurahti sitten. ”Jos yhä muistat sen.”
Edward pudisti päätään. ”Bellalla oli liikuntaa. Hän ei ole vielä siellä.” Niine sanoineen Edward lähti sinne ja jätti Emmettin yksin. Emmett pudisteli hiljaa päätään kävellessään yksin kohti ruokalaa. Se tyttö oli totisesti sekoittanut veljen pään.
