Nimi: Metsästetään tähtisumua
Kirjoittaja: Mie.
Ikäraja: S
Genre: Fluff… & Draama vissiin.
Paritus: Viittaus Johannes/Pipopää
Disclaimer: Runo on nerokkaan sannan (sannamauh aka mauhkis) kirjottama, muut omistan minä.
Beta: sannamauh & äikänope
A/N: HÖHÖÖHÖH. Ok, en ite oikein tykkää tästä mutta kuukivi pakotti. :c anyway, kommentit on toki ihan okei.
Metsästetään tähtisumuaSyksyiset lehdet tippuvat märkään maahan ihmisten tallottaviksi. Pieni puisto täyttyy illan hämäryydestä sitä mukaa, miten aurinko laskee kukkuloiden taa.
Johannes - nuori lukiolaispoika - istuu kuluneella puistonpenkillä kädet visusti nahkatakkinsa taskuissa. Hän naputtaa jalkojaan asfalttia vasten ja katselee harvoja ohikulkevia ihmisiä.
Hänen katseensa kuitenkin kiinnittyy poikaan, joka kävelee sitä penkkiä kohden, jolla hän itse istuu.
Pojan saavuttaessa penkin Johannes vilkaisee tätä nopeasti: Vaaleanruskea pipo, joka verhoaa suuren osan hiuksista. Kankaan alta kuitenkin pilkistävät hiussuortuvat näyttävät sysimustilta katulamppujen himmeässä valossa.
“Onko tässä vapaata?” poika kysyy ja osoittaa paikkaa Johanneksen vieressä.
Jalat eivät naputa enää märkää asfalttia, eikä Johannes hytise muutenkaan.
Hän nyökkää pienesti ja siirtyy hieman sivuun tehden tilaa vieraalle pojalle.
Mustahiuksinen kohottaa pienesti toista suupieltänsä kiitokseksi ja istahtaa penkille.
Johannes yrittää olla katsomatta kaikkialle muualle paitsi poikaan vierellään. Pipopää ei selvästikään tiedosta Johanneksen kiusaantuneisuutta, vaan on puolestaan kaivanut ruskeasta laukustaan esille paperivihkon ja mustan kuulakärkikynän. Johanneksen mielenkiinto herää. Hän hivuttautuu hieman lähemmäs ja yrittää epätoivoisesti nähdä toisen vihkoon kirjoitetun tekstin.
Pipopää kavahtaa hieman kauemmas ja luo säikähtäneen katseen Johannekseen. Tämä puolestaan katsoo poikaa yhtä järkyttyneesti takaisin.
“Mitä sä haluat?” töykeä - hieman pelokas - kysymys putkahtaa ulos pipopään huulilta. Hän on vetänyt lehtiön tiukasti rintakehäänsä vasten ja nojautuu kauemmas eteenpäin kumartuneesta Johanneksesta.
“En mitään”, Johannes sopertaa punan hiipiessä poskillensa. Hän nojautuu takaisin omalle paikalleen samalla kiroillen uteliaisuuttaan.
Pipopää tuijottaa Johannesta vielä hetken, ennen kuin kääntyy takaisin paremmin istumaan.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, Johannes kuulee taas, kuinka hänen viereltään alkaa kuulua paperin rapinaa ja kynän kahinaa.
Mitä poika niin tomerasti kirjoittaa? Johannes ei pysty saamaan kysymystä pois päästään. Niinpä hän siirtyy aivan pienesti lähemmäs poikaa ja vilkaisee vihkoa. Monta tekstikappaletta, useat yliviivattuja.
“Mitä ihmettä sä oikein haluat!?” Johannes kavahtaa kauemmas pojan äkkinäistä huudahdusta.
“En mitään”, Johannes yrittää epätoivoisesti, mutta hänen äänensä tuskin kantaa pojan korviin.
“Miksi sä sitten koko ajan hivuttaudut lähemmäs!?” edelleen kiihtynyt poika hengittää tiheästi ja Johannes pystyy tiedostamaan kiristyneet leukalihakset.
Mitä hän selittäisi pojalle?
“Öh. Mä halusin nähdä mitä ihmettä sä kirjotat, kun koko ajan kynä käy”, suoraa totuuden kertonut Johannes pystyy vaistoamaan kuinka pojan koko olemus rauhoittuu.
“Harrastatko sä tollasta useinkin?” pojan kysymys yllättää Johanneksen täysin.
Johannes katsoo poikaa kulmiensa alta.
“Mitä niin?”
“Muiden tietojen urkkimista.”
“En. Yleensä ainakaan. Sä oot poikkeus”, Johannes selittää samalla ristien kätensä rinnallensa.
Poika rypistää kulmiaan, pudistaa päätään ja palaa kirjoituksensa pariin.
Aikooko tuo oikeasti jättää asian näin ammolleen?
“Etkö sä sitten kerro mitä teet?” Johannes yrittää.
Poika hymyilee nopeasti, ennen kuin kääntää katseensa kysyjään.
“En mä tuntemattomille.”
Johannes hymähtää, muttei käännä katsettaan.
Minuutit kuluvat, eikä poika noteeraa Johannesta mitenkään. Keskittyneesti hän kaivertaa paperiin jotain minkä ei halua tulevan ilmi.
Johanneksen laskujen mukaan viidennen minuutin lähtiessä käyntiin, poika vihdoin katsoo häneen.
“Kuules nyt”, sanojen kohdalla pipopää repäisee sivun vihkostaan irti, “annan sulle pari neuvoa. Ensi kerralla kun tapaat jonkun ihmisen, a) älä tuijota sitä häiritsevästi ja b) älä lähentele sen omaisuutta.”
Johannes ei vastaa vaan tuijottaa poikaa, joka sulloo vihkoa laukkuun.
Ärsyttävän näsäviisas.
Kun poika nousee seisomaan, Johannes seuraa katseellaan.
Pipopää ojentaa kätensä Johannekselle ja tokaisee:
“Oli kiva tutustua, Tuijottelija.”
Johannes virnistää ilkeästi, mutta tarttuu silti toisen käteen.
“Samoin.”
Poika hymyilee vielä nopeasti, ennen kuin lähtee paikalta laukku heilahtaen.
Johannes puolestaan jää tuijottamaan puistoa, joka on yhtä autio kuin aina ennenkin.
Sivusilmällään hän kuitenkin huomaa jotakin erilaista vieressään penkillä. Jotain, mikä lepattaa tuulen mukana.
Paperilappu pojan vihkosta.
Kuin salama, Johannes tarttuu lappuun ja lukee sen sana sanalta läpi.
"Se on jokapäiväinen kuolinkamppailu
auringon ja kuun välillä – päivän ja loputtoman pimeän yön
mutta mitä jos taivas putoaisi? Nousisiko aurinko takaisin taivaalle
vai saisiko kuu ikuisen luovutusvoiton
Sinä katsoit silmiäni hiljaa ja kuiskasit
”näen avaruuden”
enkä minä nauranut ollenkaan
Hiljaisuutta jonka me rikoimme lekalla
koska emme siihen muuten pystyneet
ei koskaan saada ennalleen
Minä katson taivaanrantaa ja mietin
voiko aikaa muuttaa? kääntää toiseen suuntaan
maa putoaa altani ja minä vajoan kanssasi pois
Mutta onko se siltikään tarpeeksi?"
Johanneksen ei tarvinnut enää arvata mitä poika oli kirjoittanut. Hän hymyilee pienesti, ennen kuin taittelee paperilapun huolellisesti taskuunsa.
Runopoika oli suosinut häntä tänä iltana.
