Nimi: Takan reunalla
Kirjoittaja: rentunlupiini
Tyylilaji: drama, oneshot
Ikäraja: S
Päähenkilö/PoV: Albus Potter
Vastuunvapaus: En omista hahmoja, maailmaa tai mitään jonka tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi.
A/N: Päädyin sitten kirjoittamaan lapsi-Albuksen näkökulmasta, kertokaa ihmeessä onnistuiko.
Osallistuu Kerää kaikki hahmot-haasteeseen Albus Potterilla.
Takan reunallaMeidän olohuoneen takan reunalla oli kuvia, sellaisia, joista äiti muisti aina pyyhkiä pölyt, ja joita isä vilkaisi kummallisesti ennen kuin se heitti hormipulveria tuleen ja katosi. James ei koskaan vilkaissutkaan niihin päin ja Lily ei varmaan edes tajunnut mitä kuvat olivat, olihan se vielä niin pieni.
Niitä oli yhteensä seitsemän, niin kuin Tylypahkan vuosiakin. Äiti oli opettanut minua laskemaan ne kun olin kysynyt. Äiti on kiva silloin kun se jaksaa. Usein se ei jaksa, se sanoo että sillä on raportteja tehtävänä ja hankalia ihmisiä haastateltavana, enkä minä tiedä mitä ne sellaiset hankalat ihmiset oikein on, jotka ei halua puhua meidän äidille. Lily on joskus hankala kun se alkaa itkeä ja paiskoa ympäriinsä kaikkia liian lähellä olevia tavaroita, mutta muuten sekin on aika säyseä. Joka tapauksessa minä tykkään puhua meidän äidille.
Äiti kertoi minulle keitä niissä kuvissa on, vaikka sen yhden kuvan ihmiset minä tunnistinkin: siinä oli isoäiti ja isoisä, joita minä en ole koskaan tavannut. James nimittäin kerran vei isän työpöydän laatikosta sellaisen valokuva-albumin, jossa oli kuva niistä ja vieressä teksti "James ja Lily". Se oli kyllä vähän omituista, koska se oli vanha kuva, jossa oli vanhoja ihmisiä, ja silti niillä oli sama nimi kuin minun siskollani ja veljelläni. Kun isä huomasi sen albumin olevan meidän hyppysissämme, hän kertoi, että ne vanhat ihmiset (tai oikeastaan ne näyttivät siinä kuvassa melkein samanikäisiltä kuin isä on nyt) olivat hänen vanhempansa.
Se kuva vanhoista Jamesista ja Lilystä takan reunalla oli äidin mukaan heidän hääkuvansa, ja kun minä katselin sitä ja toista hääkuvaa sen vieressä, meidän äidin ja isän, niin minusta oli hassua kuinka samanlaisilta ne näyttivät. Myös isoäidillä oli ollut pitkät punaiset hiukset niin kuin äidillä.
Kun minä sitten kysyin kuka siinä tummassa kuvassa hääkuvien vieressä oli, isä tuli juuri silloin huoneeseen, ja minä näin, kuinka äiti katsoi isää. Kai se halusi isän selittävän sillä kertaa, ehkä äitiä itseään väsytti. Isän silmissä kävi kauhean surullinen katse, ennen kuin se sanoi, että siinä oli hänen kummisetänsä. Minä nauroin ja ihmettelin ääneen oliko isän kummisetä pukenut isän pienenä sellaiseen typerään mekkoon, jossa kirkkaansinihiuksinen Teddy viereisessä kuvassa koreili. Ja jos äiti on joskus kysellyt kysymyksiä hankalilta ihmisiltä, niin minä lyön vetoa, että jos ne olivat yhtä vaikeita kuin isä sillä hetkellä oli, minä voin vannoa, etten ikinä ala toimittajaksi. Isä ei nimittäin vastannut suoraan vaan kierteli kauheasti ja sanoi vain, että: "Kolmetoista vuotta sitten", ja muuttui ihan omituiseksi. Myöhemmin samana päivänä minä huomasin, että äiti oli itkenyt.
Isän kummisedän ja Teddyn toisella puolella oli kuva Rosesta ja Hugosta, siitä oli kulunut jo kolme viikkoa kun minä olin nähnyt ne viimeksi, ja se harmitti. Pitäisi huomauttaa äidille, että ne voisivat tulla taas käymään meillä, vaikka äidistä olikin väsyttävää katsoa meidän kaikkien viiden perään yhtä aikaa. Minä tiesin sen, koska olin salakuunnellut viimeksi kun äiti jutteli Hermione-tädin kanssa asiasta, ja minun ja ilmeisesti tädinkin mielestä äiti oli ollut turhan kipakka sanoissaan. Rosea ja Hugoa kun ei ollut sen jälkeen näkynyt.
Sitten siellä oli yksi typerä perhepotretti, joka otettiin silloin kun Lily oli juuri syntynyt ja minulla on siinä niin leveän höhlä hymy, etten halua puhua siitä enempää.
Kuitenkin minun mielestäni oudoin kuva kaikista takan reunalla nököttävistä on se kuva todella vanhasta miehestä, paljon vanhemmasta kuin minun isoäitini ja -isäni, jolla on puolikuun muotoiset silmälasit ja ilmeisesti joskus murtunut nenä ja pitkät valkoiset hiukset. Äiti sanoi sen nimeksi Albus Dumbledore, mikä oli minun mielestäni vähintäänkin hälyttävää. Meillähän oli sama etunimi, ja äiti kertoikin, että olen saanut nimeni häneltä.
Mittailin hetken aika tarkkaan kuvan miestä, ja olin tyytyväinen, sillä minusta mies vaikutti fiksulta. Vähän pelottavalta ehkä, sillä oli sellainen tarkka katse, joka huomaa jos olen varastanut Jamesin kanssa keksejä. Ja minä vielä tiesin, että se mies tietäisi sen vielä varmemmin kuin äiti, mikä oli varsin huolestuttavaa.
Sekin mies oli äidin mukaan kuollut (miksi meidän takan reunalla piti olla niin paljon kuolleiden kuvia?), mutta todella merkittävä velho aikanaan, Tylypahkan rehtori muun muassa sinä aikana kun äiti ja isä kävivät koulua. Pidin tästä tiedosta, sen miehen täytyi todellakin olla niin viisas, kuin miltä se näytti, jos se pääsi johtamaan Tylypahkaa. Yksi asia siinä kuvassa vain vaivasi minua ja pahasti.
"Äiti?" minä kysyin, ja pitelin tiukasti kiinni painavien kehysten sisässä olevasta kuvasta, jonka äiti oli antanut minulle voidakseni katsoa lähempää.
"No mitä?"
"Jos minusta tulee vanha ja viisas ja Tylypahkan rehtori jonakin päivänä niin..." epäröin.
"Kysy vain."
Vedin syvään henkeä. "Onko minun silloin ihan pakko kasvattaa noin kamalan pitkä parta?"
Äiti nauroi ja otti minut syliin, mikä oli kyllä vähän varomatonta, olisin voinut pudottaa kuvan.
"Sinusta voisi hyvinkin tulla ensimmäinen parraton rehtori Tylypahkassa, en ihmettelisi yhtään."
Minun mielestäni äidin vastauksessa oli jotakin outoa, mutta sen kerran annoin asian olla ja hymyilin takaisin.
