Huomenta kommenttikampanjasta.
Huh, no voihan sitä viikon tällaisellakin ficillä aloittaa - aika raskasta tekstiä näin heti aamuun, mutta yritän nyt kummiskin saada jotain järkevää sanotuksi!
Olet pureutunut hyvin noin syviin tunteisiin ja musta tuntuu pahalta, että author's notessa kerrot kuinka sun täytyy käydä samaisia tunteita läpi. Mielestäni oli hyvä, että sait puettua tunteet sanoiksi ja kirjoitettua ne paperille - toivottavasti se helpotti oloasi! Paha olo puskee kirjoittamasi tekstistä läpi ja kuvailustasi tulee helposti ilmi se, kuinka vahvoja syvään sisimpään ahdetut tunteet oikeasti ovatkaan. Pitkittynyt paha olo näyttää, kuinka kaikki tunteet haluaisivat purkautua kerralla ja vain räjähtää, mutta silti niitä vastaan taistellaan, jotta kukaan ei niitä pääsisi näkemään. Voin aivan hyvin kuvitella, kuinka Hermione on ajautunut kaiken taakkansa keskellä tällaiseen tilanteeseen muttei kuitenkaan ylpeytensä takia uskalla kertoa tunteistaan muille - sehän merkitsisi nöyryyttävää epäonnistumista eikä se ole lainkaan hänen tapaistaan. Epävarma suhtautuminen tulevaisuuteen on myös piirre, jonka pystyn kuvittelemaan hallitsemaan Hermionea, sillä huolestuuhan hän jo seuraavan päivän kotitehtävistäkin!
Olet saanut lyhyeen tekstiin kuvailtua kattavasti niin vahvoja fyysisiä kuin henkisiäkin tunteita. Itsemurha-ajatukset tulivat ehkä vähän kulman takaa, sillä vaikka Hermionen voisikin kuvitella ahdistuksissaan, en näe häntä luovuttajana - pikemminkin olisin odottanut hänen puskevan eteenpäin entistä tehokkaammin tai löytävän jonkinnäköisen keinon päästä irti ahdistuksesta ja masennuksesta. Mutta ei, kuten sanoin, periksi antaminen ja Hermione eivät oikein millään tavoin kulje käsi kädessä pääni sisällä (eivät, vaikka kyseessä olisikin fanfic), joten siinä mielessä minun oli vaikeaa hyväksyä ja eläytyä tarinan loppuun.
Kiitos kuitenkin tästä lukukokemuksesta!
-Luella
