Kiitus palautteesta! Anteeksi, ettei uutta osaa ole kuulunut ikuisuuksiin. Olin kesällä 5 viikkoa reissussa ja kotiin palattuakin oli paljon tekemistä ja ohjelmaa, joten ehdin taas kirjoitella kunnolla vasta vähän aikaa sitten. Mutta tässä sitä taas olisi; jatkoa nimittäin
Veriveljet osa 16/?Annoin katseeni kiitää pitkin kuunvalossa kimmeltävää vedenpintaa. Tällaisina öinä Kurochin kartanon puutarha oli kuin suoraan satukirjasta – Erona tietysti se, etteivät taloa asuttaneet prinssit ja prinsessat, vaan verestä ravintonsa saavat yön kansalaiset. Vaaleat hahmot lähes loistivat sinertävässä maisemassa. Heitä oli useita, sillä herra Kurochi oli kutsunut tilaisuuteen tärkeimpien sukulaisten ja tuttavien lisäksi myös muutamien muiden vaikutusvaltaisten vampyyrisukujen johtajia. He olivat täällä todistamassa harvinaislaatuisen siteen solmimista. Siteen, jonka täydestä merkityksestä kenelläkään ei vaikuttanut olevan varmaa tietoa, vaikka asiaa olikin historian aikana pohdittu tuhansia kertoja. Yön kansa eli huomattavasti pidempään kuin muut, se oli kiistatta selvää. Mutta lienikö silti hengissä enää ainuttakaan, joka olisi tuntenut verivalan salaisuudet?
Hauru oli ehdottanut sitä aivan yllättäen, keskellä yötä ja keskellä metsää. Olimme silloin tunteneet toisemme jo hyvän aikaa, ja hän merkitsi minulle enemmän kuin yksikään tuntemani ihminen. Hänen seurassaan ei ollut koskaan tylsää. Olin jopa oppinut hyväksymään sen tosiasian, että Hauru tarvitsi verta elääkseen. Ihme kyllä se ei edes kuvottanut minua. Olimme olleet matkalla hänen kotiinsa, kauas, syvälle metsään, kun nuorukainen oli kysynyt äkkiä:
”Mitä aiot tehdä tästä eteenpäin, Ichiro? Onko sinulla jokin unelma, tai jotakin sellaista?”
Hätkähdin kuullessani kysymyksen. En ollut koskaan ajatellut sitä. Menetettyäni perheeni olin kyennyt suunnittelemaan elämääni lähinnä seuraavaan päivään asti, tavoitteenani tulla toimeen ja päästä oikeasti jaloilleni. Kenties olisin halunnut varttua kunnon kansalaiseksi, tehdä ahkerasti töitä. Ehkä löytää vaimon, elättää hänet ja lapsikatraamme. Jotakin hyvin tyypillistä ja normaalia. Jotakin, joka olisi osoittanut ihmisille, että pystyn ja selviän. Tilanne oli muuttunut tavattuani Haurun. Hänen lähdettyään huoneestani aamunkoitteessa aloin jo haaveilla seuraavasta illasta, jolloin hän palaisi jälleen luokseni. Hän oli minun nykyhetkeni ja ainainen toiveeni.
En minä osannut kuvitella minkäänlaista tulevaisuutta. En ilman Haurua, enkä oikeastaan täysin hänen kanssaankaan, vaikka se aina silloin tällöin olikin käynyt mielessäni. Mitä siitä oikein tulisi, jos minä vain vanhenisin vuodesta toiseen hänen pysyessään lähes muuttumattomana? Erittäin kummalliselta se olisi vaikuttanut. Ajatus oli saanut minussa aikaan pienen ahdistuksen. Silloin mustahiuksinen nuorukainen oli kertonut minulle verivalasta.
”Mieti sitä, Ichiro”, Hauru oli sanonut tarttuen käteeni. ”Ikuisuus. Se on muuten pitkä aika. Olisitko valmis siihen?”
Pojan ilme oli ollut vakava. Hän ei ollut halunnut painostaa minua, sillä kyse oli suuresta askeleesta. Sen ottaminen tarkoittaisi kaiken entisen hylkäämistä, täysin uuden elämän aloittamista. Se tarkoittaisi, että valitsisin hänet mielummin kuin kaiken sen, mitä minulla oli omassa elämässäni.
Mitä minulla ylipäätään oli? Vuokrahuone vanhan naisen ullakolla, raskas työpaikka hautuumaalla. Ei juurikaan ystäviä, jos ei laskettu kieroutuneen huumorintajun omaavaa hautausurakoitsijaa. Kaiken huipuksi ne vampyyrinmetsästäjät olivat pyörineet ympärilläni jatkuvasti kuin ahneet korppikotkat, aavistaen, että olin salaillut heiltä jotakin. Minulla ei todellakaan ollut yhtään mitään. Vain Hauru, mutta minusta oli tuntunut, että se riitti.
Siksi me seisoimme nyt Kurochin kartanon puutarhassa, kirkasvetisen lammen rannalla. Loin katseeni vuoronperään jokaiseen läsnäolijaan, saaden vastaukseksi hyväksyviä ilmeitä. Haurun sisarukset, herra Kurochi, minulle tuntemattomat vieraat… kaikki odottivat mielenkiinnolla pian alkavaa rituaalia. Viimeisenä katsoin vieressäni seisovaa, ylpeästi hymyilevää Haurua. Vaikka hän näyttikin ulospäin täysin rennolta, tiesin hänen jännittävän vähäsen. Eikä suotta, sillä ei tällaisia valoja solmittu kuin hyvin harvoin. Tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta jokaiselle paikallaolijalle. Hauru kysyi minulta, olinko valmis, ja minä vastasin hänelle varmalla nyökkäyksellä. Totta kai olin valmis. En ollut koskaan aiemmin ollut yhtä varma mistään. Mustahiuksinen nuorukainen astui lähemmäs minua ja silitti hiuksiani harkiten, kuin korostaen tilanteen arvokkuutta ja valan vannovien läheisyyttä. Hitaasti hän upoti hampaansa kaulaani. En päästänyt pienintäkään inahdusta, vaikka kipu saikin kyyneleet vuotamaan silmistäni. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Hauru joi vertani. Fyysinen tuska ei tuntunut pahalta, koska juuri hän aiheutti sen minulle. Pian hän irrottautui minusta ja viilsi käteensä haavan. Minä kumarruin juomaan hänen jäätäkin viileämpää vertaan, palellen, mutta suhteellisen rauhallisesti.
”Oliko se siinä?” kysyin lopetettuani.
”Oli”, hän vastasi. ”Me jaamme toistemme veren ja se sallii meidän jakavan koko ikuisuuden yhdessä. Kukaan tai mikään ei pysty peruuttamaan tätä lupausta.”
Tuon hienon lauseen myötä toimitusta seuranneet vampyyrit puhkesivat aplodeihin. Yksinkertainen mutta suuri rituaali oli päättynyt. Me kaksi olimme juuri vannoneet valan, jota mikään ei voisi rikkoa. Ei mikään…
”Ei mikään”, toistin hiljaa mielessäni. Silmäni olivat olleet sidotut jo pitkään, eikä minulla ollut siten minkäänlaista käsitystä ajasta tai paikasta. Koko ruumistani särki, sillä minut oli köytetty tiukasti paikoilleni. En kyennyt liikuttamaan ainuttakaan raajaani. Kaikkein turruttavinta oli kuitenkin nälkä.
”Antakaa sille nyt jotakin syötävää!” kuulin nuoren naisen äänen. Se vaikutti etäisesti tutulta, mutten saanut päähäni, kuka se voisi olla. Olin ollut täällä luultavasti jo niin pitkään, että pimeys ja nälkä haittasivat ajatteluani. Pinnistelin kuullakseni keskustelun mahdollisimman tarkkaan. Tahdoin tietää, keitä he olivat ja missä me olimme.
”Meidän on varmistuttava asiasta!” hyvin kylmänoloinen miesääni ärähti. ”Jos tuo poika on todella vannonut valan verenimijän kanssa, hän ei voi kuolla nälkään. Hän ei vanhene, hänen kehonsa on kuin niiden hirviöiden!”
”Mutta entä, jos hän ei ole?!” kysyi keskusteluun liittynyt kolmas ääni. Arvioin, että paikalla täytyi olla vähintäänkin kymmenen ihmistä. En kuitenkaan voinut olla lainkaan varma siitä. En arvannut luottaa turrutettuihin aisteihini liikaa.
”Sitten hän yksinkertaisesti kuolee”, mies totesi viileästi. ”Julmaa, mutta eivät verenimijätkään sääli uhrejaan pätkän vertaa.”
”Juuri siksi meidän pitäisi olla erilaisia!” nainen huusi kiihkeästi. ”Meidän tulisi olla inhimillisiä! Hän on virunut tuossa jo melkein kaksi viikkoa. Katsokaa miten laiha hän on!”
”Riza on oikeassa”, totesi kolmas henkilö. Hän ilmaisi mielipiteensä asiasta ja sanoi, että vaikka olisinkin vannonut valan vampyyrin kanssa, olisin silti enemmän ihminen kuin ”verenimijä.”
”Verenimijä?” sana vei jälleen ajatukseni Hauruun. Missä hän oli? Tiesikö hän, että minua pidettiin täällä vankina? Kylmä miesääni suostui vastahakoisesti alaistensa aneluun ja antoi luvan ruokkia minua. Sitten hän vaihtoi aihetta ja kysyi:
”Mikä on tilanne, Iumas?”
Huoneen lämpötila viileni henkilön vastatessa miehelle äänellä, joka tuntui kumpuavan kaukaa kuoleman rajan takaa:
”En pysty ylläpitämään suojakenttää enää kauaa.”
”Sitten meidän täytyy lähteä mahdollisimman pian”, julmanoloinen mies päätti. ”Pyyhkisitkö tuon onnettoman muistot? Älä jätä mitään jäljelle. Pistä hänet unohtamaan kaikki. Erityisesti kaikki, mikä liittyy Kurochin kirottuun perheeseen…”
Saatoin aavistaa, kuinka tämä ”Iumas”-niminen henkilö nousi seisomaan ja asteli luokseni. Hänen liikkeensä olivat täysin äänettömiä, mutta kykenin silti aavistamaan ne jollakin omituisella tavalla. Hän ei peitellyt läsnäoloaan. Tunsin, kuinka Iumas laski kylmän kätensä otsalleni ja mutisi matalalla äänellä jotakin, joka ei kuulostanut miltään tuntemaltani kieleltä. Koko tajuntani hämärtyi ja tunsin putoavani pohjattomaan pimeyteen. Kaikki pimeni.
…..
Unenomainen ropina oli yltynyt voimakkaaksi kaatosateeksi. Jossakin kaukana jyrähti ukkonen. Minä tärisin muistellessani vankeusaikaani metsästäjien luona, vaikka siitä olikin jo kauan. Hauru katseli minua vakavana.
”Ei sinun olisi tarvinnut muistella noin pitkälle”, hän huomautti. ”Tuommoisista tulee vain ikävä olo.”
Hän luki minua kuin avointa kirjaa. Jo se sai minut paremmalle tuulelle. Loin katseeni suureen ikkunaan ja siitä kauas lammelle, sikäli kuin erotin sitä harmaalta vesimassalta, joka vyöryi alas taivaalta. Oikeinkunnon rajuilma. Lampi vei ajatukseni takaisin valanvannomishetkeen ja sitä kautta iltaan, jona muuan Ichiro oli kulkenut kaupungin kaduilla yksin ja kokenut yllättävän kohtaamisen, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä ikuisuudeksi…
”Ikuisuus”, sanoin ääneen. ”Kauanko siitä jo on? 150 vuotta? Ensitapaamisestamme, siis?”
”Kauan ja vähän päälle”, vampyyri vastasi virnistäen. ”Ajattele, sinun kuuluisi olla jo haudassa. Ikivanha äijänkäppänä.”
Tönäisin häntä leikkisästi. Tuo härnääminen tuntui niin kotoisalta. Hauru naurahti ja painoi minut äkillisesti selälleni vuoteelle. Hän kumartui ylleni ja kuiskasi sillä ärsyttävän vastustamattomalla äänensävyllään:
”Nätti, vaalea poika. Järkeä sinulle ei kyllä ole paljon suotu.”
Hän mukaili niitä sanoja, jotka oli minulle lausunut sinä iltana, kun olimme kohdanneet ensimmäistä kertaa.
”Syntisen naisen veressä on kieltämättä oma sävynsä, mutta miltä maustuukaan viaton nuorukainen?”
”Enpä tiedä, kun en ole maistanut”, vastasin huvittuneena. Hän laski kasvonsa aivan lähelle omiani, niin, että hänen hiuksensa koskettivat poskiani. Tunsin hänen hengityksensä ihollani.
”Ichiro, Ichiro”, hän pelleili. ”Ekö päästäisi minua sisään? Täällä on niin kylmää ja kosteaa…”
Hän oli jo niin lähellä minua, että tunneskaala sisälläni kävi lähes kestämättömäksi. Vastasin hänelle määrätietoisesti mutta pehmeästi:
”No tule tänne vaan.”
Haurua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Sade hellitti vähitellen ja alkoi muistuttaa sitä samaista ropinaa, joka oli rummuttanut kattoa kauan sitten. Silloin, kun vampyyri oli odottanut ulkona pimeässä lupaani astua sisään huoneeseen.
Ei hän enää mitään lupia tarvinnut. Ja jos olisi tarvinnutkin, niin minä olisin antanut hänelle sellaisen. Jokaikinen kerta.