Title: Läsnä
Author: FractaAnima
Genre: drama, romangst, chan
Rating: S
Pairing: Hermione Granger/Remus Lupin, Nymfadora Tonks/Remus Lupin
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot ja paikat (ja muutaman replan kolmannen osan alusta), minä omistan mielikuvitukseni. En saa tästä minkäänlaista hyvitystä.
Varoitukset: ikäero
Oneshot
Haasteisiin:Kerää kaikki hahmot (Remus Lupin)
Rare10 #2
Kirjoita & kommentoi -haaste (rare)
A/N: Näin viime yönä unta tästä parituksesta ja oli pakko koittaa vähän jotain kirjoittaa näistä. Tapahtui jotain jännää, ihastuin ehkä ihan pikkuisen. Pikkuisen vain.
Mutta tosiaan, ensimmäinen ficcini tällä parituksella, todennäköisesti ei viimeinen.
Läsnä1993 - TylypahkaAjankääntäjä oli Hermionelle arvokkaampi kuin McGarmiwa olisi koskaan voinut kuvitella. Nuori rohkelikko varasti hetkiä sieltä täältä, ensin katsellakseen ja lopulta salaisuuden selvittyä, hän uskalsi lähestyä miestä, jota oli seurannut jo pitkän aikaa. Tyttö oli tullut niin äkkiarvaamatta tilanteeseen, ettei mies ollut voinut työntää tätä poiskaan. Hänellä oli yhtäkkiä joku, joka tiesi. Joku, joka ei arvostellut tai ollut puolueellinen. Joku, joka ei ollut hänen työnantajansa tai entinen vihamiehensä.
Aikaisin, erään täysikuisen yön jälkeen tyttö istui parivuoteen myllättyjen lakanoiden seassa täysissä pukeissaan. Hänen sylissään lepäsi arpisen miehen pää, jonka olkista tukkaa tyttö kampasi sormillaan hajamielisesti. Hän pohti millaista olisi nukkua tuon miehen vieressä. Joskus, väsyneinä syksyn iltoina Hermione oli saattanut nukahtaa toiseen nojatuoliin, kun he olivat juoneet teetä ja lukeneet yhdessä. Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä, mutta siinä ei tarvinnut puhua. Ja mikä tärkeintä,
siitä ei tarvinnut puhua. Aina tiettyyn pisteeseen saakka, ja kun se piste tuli, Remus oli jo jättänyt eroanomuksen rehtorille.
1995 - Killan päämaja"Hermione, sinä olet nätti tyttö, mutta en aio maata kanssasi", Remus piteli lähes kyynelehtivää tyttöä hartioista ja katsoi tätä silmiin. Ruskeat silmät pakoilivat kontaktia kaikkialle, pois ja pois. Tytöllä oli yllään pelkkä aamutakki ja häpeän puna.
"En välitä. En välitä, vaikket koskaan koskisikaan minuun", Hermione inisi ja veti pikaisesi henkeä yrittäen välttää nyyhkäisyn, vaikka siltä se juuri kuulosti. Remus huokaisi tyytymättömästi. Hän ei tiennyt, miten saisi tytön uskomaan.
"Kuule nyt, minä en voi koskaan tarjota sinulle sitä, mitä sinä haluat. Minä pidän sinusta, ihan todella, mutta minusta ei ole suhteeseen kanssasi. Sinun täytyy ymmärtää minua, minä voisin olla sinun isäsi", Remus vihasi isä-korttia. Hän ei voinut olla kenenkään isä. Ei millään tavalla.
"Mutta et ole", Hermione puri hampaansa yhteen ja veti aamutakkiaan paremmin ylleen. Hän ei tiennyt, mitä oikein oli ajatellut. Mutta hän tiesi, että oli se mitä hyvänsä, se oli mennyt täysin pieleen. Hiljaisuus venyi ja alkoi tuntua painostavalta. Remus ei päästänyt hänestä irti, eikä Hermione yrittänyt karata. Tytön hengitys tasautui ja itku meni ohitse. Hän tunsi miehen tutun syvän hengitysrytmin ihollaan, niin lähellä he olivat toisiaan. "Minulla on ikävä sinua", Hermione kuiskasi lopulta.
"Minä tiedän sen", Remus vastasi ja kietoi kädet tytön ympärille. "Minä tiedän sen", hän toisti hiljaa ja huokaisi tytön kiharoihin.
1997 - Dursleyn talo"Arvaa mitä, Harry", Hermione kuuli Tonksin heläyttävän Dursleyn keittiöön kokoontuvan ihmisjoukon seassa.
"Te menitte naimisiin vai?" Harry huudahti ja Hermione sinkosi tarkan katseensa Tonksin vasempaan nimettömään ja ennen kuin Harry ehti edes ajatella, Hermionen katse tavoitti jo Remuksen. Remuksen ilme oli pahoitteleva. Hermionesta tuntui, että se oli suotu hänelle vaikka sanat puhuttiinkin Harrylle.
"Olen pahoillani, ettet sinä päässyt mukaan, Harry."
Hermione puri huultaan ja livahti hetkeksi takaisin ulos. Hän ei jäänyt kuuntelemaan millaiset häät olivat olleet ja ketä oli kutsutte, ketä ei. Ihmisjoukkio pärjäisi vallan mainiosti minuutin tai kaksi ilman Hermionea.
Tyttö tunsi miten itku teki tuloaan tärinänä suoraan alavatsasta ylöspäin ja miten se heikotti olkapäissä. Silmissä alkoi sumeta ja nenänvartta nipisti. Sitten hän tunsi lämpöisen kämmenen olkapäällään ja kääntyi yhtä nopeasti kuin itku vaihtui suuttumukseen.
"Hermione", Remus yritti tyynnytellä tyttöä turhaan.
"Hän on kuusi vuotta minua vanhempi,
kuusi, Remus" Hermione korotti ääntään kuuluvaksi kuiskaukseksi.
"Hermione, rauhoitu", Remus yritti jälleen laskea kätensä tytön olkapäälle.
"Älä koske minuun", Hermione vetäytyi. "Mitä tapahtui sille, että olet liian vanha ja köyhä ja vaarallinen, hmh?" Hermione tunsi jonkin kuohuavan niin kovasti sisällään, että hän pelkäsi oksentavansa pian.
"Tämä on eri asia, Hermione. Tonks vaati - ja - ", Remus ei tiennyt mitä sanoa, hän ei löytänyt sanoja, jotka tyynnyttäisivät sen sijaan että yllyttäisivät Hermionea.
"Hän ei ole millään tavalla eri asia! Yhtälailla sinä voisit ikäsi puolesta olla hänenkin isänsä. En ymmärrä yhtään, mitä tarkoitat sanomalla 'eri asia' - ellet sitten - ", Hermionen ääni hukkui hänen ajatuksensa suuruuden alle.
Ellet sitten rakasta häntä enemmän kuin minua. "Hermione?" Remus astui askeleen lähemmäs.
"Olet oikeassa, sinä
olet hirviö", Hermione puuskahti ohittaen miehen vain vaivoin ilman, että kosketti tätä. "Älä puhu minulle, älä enää koskaan", hän kuiskasi vielä kuuluvasti ennen kuin paukautti oven kiinni perässään. Sisällä Tonks ihmetteli, miksei Hermione tullut onnittelemaan häntä.
1998 - Tylypahka Hermione, Ron ja Harry astelivat luonnottoman hiljaiseen Suureen saliin, joka oli täynnä haavoittuneita ja kaatuneita. Sodan jylläys oli lakannut hetkeksi, suonut heille viimeisen hengenvedon ennen sukellusta. Ron vetäytyi veljiensä viereen lähelle Fredin ruumista. Hermione halasi itkusta tärisevää Ginnyä eikä voinut itsekään pidättää kyyneleitään. Hän huomasi silti sivusilmällä Harryn vetäytyvän äkkinäisesti taaksepäin, pois salista. Pikainen vilkaisu Ginnyn olan yli ympäri salia kertoi syyn, joka iski Hermionea rintaan kuin moukari. Hän nytkähti ja vetäytyi irti Ginnystä. Hän ei vaivautunut edes sanomaan mitään vaan asteli nukkuvan näköisen pariskunnan ääreen ja romahti polvilleen Remuksen viereen.
Hermione ei pelännyt, että joku näkisi. Hän ei ajatellut muuta kuin miehen levollisia kasvoja, joita hän oli katsellut niin monta kertaa kolmannen vuotensa aikana. Hetken mielijohteesta Hermione nosti kätensä ja ujuttaakseen sen vielä kerran olkisen tukan lävitse, mutta veti sen sitten takaisin ja painoi suulleen. Hän suuteli kevyesti sormenpäitään ja kosketti rakkaudellaan Remuksen posken ylittävää arpea. Se oli enintä mitä tyttö kykeni tekemään miehelle, jonka vaimo makasi tämän vieressä yhtä levollisena, yhtä kuolleena. Hermionen teki mieli sanoa jotain, mitä vain, enimmäkseen pahoitella, mutta ei saanut sanaa suustaan. Eikä sillä ollut väliä. Hän uskoi, että Remus tiesi silti. Heillä oli sellainen selittämätön yhteys, jossa he molemmat olivat läsnä - vaikkei toinen enää ollutkaan.