Kirjoittaja: Mustekehrääjä
Takapiru (koska betaksi sinua ei voi sanoa): Cerwel
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angstia pääasiassa
Paritus: Remus/Sirius
Vastuunvapautus: En omista herrasia, enkä saa mitään vastineeksi
A/N: Osallistuu ensinnäkin
OTP10:iin. Teki mieli kirjoittaa jotain angstista siriusremusta ja noh… tällainen siitä tuli. Toivottavasti pidätte, ja kommenteista ilahdun aina!
Yhteenveto: Ilo ei koskaan kestänyt tarpeeksi kauan, sillä kun siitä alkoi nauttia, se karkasi pois. Ilo oli villi ja kesytön lapsi, kuten Sirius. Molemmilla oli yhtä kirkkaasti tuikkivat silmät ja terävä kieli. Hyvästeittä on helpompi aloittaa
Remus huokaisi. Edes terästetty teekupillinen ei saanut väsyneitä silmiä kirkastumaan, mutta siitä huolimatta Remus kaatoi kuppiin uuden annoksen. Hän jäi pyörittelemään kupposta sormissaan, sormenpäät punoittivat kupin lämmöstä. Neste läikkyi liinattomalle pöydälle ja sormille saamatta kuitenkaan häntä värähtämään tai siivoamaan sotkuja.
Matkalaukku nökötti yksinään ovenpielessä purkamattomana. Oliko Remus edes oikeasti luullut voivansa viipyä loppuun asti, ehkä jopa tulla takaisin seuraavana vuonna? Dumbledore oli hieno mies, mutta vanhempien rajattoman huolenpidon edessä hänkin oli voimaton. Ja nyt Remuksella ei ollut mitään muuta kuin tyhjä asunto, jonka seinäkello tikitti liian äänekkäästi, ja helpotuksenkuiskaus, joka kertoi, että Sirius ei ollutkaan syyllinen. Sirius oli luultavasti jo paennut johonkin aurinkoiseen ja lämpimään maahan, josta ministeriö ei häntä löytäisi. Remus kuvitteli, kuinka toisen varpaat huuhtoutuisivat valkeassa hiekassa ja hiukset kimaltelisivat merivedestä.
Vaikka Remus oli periaatteessa saanut Siriuksensa takaisin, hän oli jäänyt jälleen yksin. Ilo ei koskaan kestänyt tarpeeksi kauan, sillä kun siitä alkoi nauttia, se karkasi pois. Ilo oli villi ja kesytön lapsi, kuten Sirius. Molemmilla oli yhtä kirkkaasti tuikkivat silmät ja terävä kieli.
Hento koputus havahdutti Remuksen mietteistään. Hän kääntyi katsomaan ovea, kukaan ei ollut koputtanut siihen vuosiin. Mutta tarkat sudenkorvat eivät valehdelleet, ja hetkistä myöhemmin koputussarja toistui. Remus päästi otteensa teekupistaan ja nousi ylös astellen keittiön lävitse ulko-ovelle. Lattia tuntui kylmältä keskivarvasta vasten, sillä oikean jalan sukassa oli reikä.
Hitaasti Remus avasi oven raolleen tavaten Siriuksen vinon hymyn. Hän aikoi vastata hymyyn, mutta muisti sitten, ettei toisen ollut turvallista olla siellä.
”Sirius, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi niin syyttävästi kuin mahdollista yrittäen muistaa, miten oli niskuroivia oppilaitaan katsonut kulmiensa alta. Viaton ilo hyppeli silti Remuksen olkapäillä ja kutitti häntä niskasta koettaen saada hänet iloitsemaan siitä, ettei toinen ollutkaan vielä lähtenyt. Mutta ilo oli aiheetonta, sillä Sirius lähtisi kuitenkin, ja Remus jäisi.
”Tulin tietenkin katsomaan vanhaa Kuutamoa! Pääsenkö sisään vai täytyykö minun jäätyä täällä terassilla?” Sirius kysäisi.
Remus ei sanonut mitään, astui vain pois tieltä ja viittasi Siriusta käymään olohuoneeseen. Kevyellä sauvanheilautuksella Remus sytytti takkaan roihuavan tulen, kun Sirius istuutui nojatuoliin. Pisarat lentelivät Siriuksen hiuksista hänen ravistellessa niitä kuin kulkukoira, joka oli joutunut kylmän virran vietäväksi.
”Sinun pitäisi olla jo matkalla, Sirius”, Remus sanoi istuutuessaan itse sohvalle.
Sirius vain hymähti ja kysyi, liikenisikö Remukselta hänellekin teekupponen. Se tekisi hyvää, sillä Sirius oli matkannut läpi kirpeän sateen ja tuulenpuuskien. Remus haki toisen kupin laskien siihen kamomillateetä ja antoi sen toiselle. Siriuksen sormenpäät olivat kylmät ja kiertyivät kupin ympärille kuin nälkäiset kuristajaboat.
”Miten minä voisin lähteä ilman hyvästejä?” Sirius kysyi.
”Hyvästit ovat liian surullisia”, Remus huokaisi ja puhalteli teehensä. Höyry lämmitti hänen nenänpäätä henkäyksellään.
Toisaalta hyvästeittä jättäminen oli vielä surullisempaa. Remus ei ollut koskaan saanut hyvästellä ketään, sillä kaikki oli viety häneltä liian nopeasti. Viimeistä silmäystä ei annettu, koska maailma oli julma. Aika oli tunnoton, se meni eteenpäin pysähtymättä koskaan niihin hetkiin, jolloin sen olisi pitänyt odottaa. Aika ei tarvinnut heidän lupiaan, ja sen tähden se jatkoi matkaansa väsymättä. Eikä sillä matkalla ollut määränpäätä.
Sirius ei kommentoinut mitään, käänsi vain katseensa takassa räiskyvään tuleen, johon Remuskin lopulta katsoi. He olivat pitkään hiljaa, koska sanat maistuivat suussa liian katkerilta. Teekään ei saanut sanojen makua huuhtoutumaan, vaan ne odottivat, että jompikumpi uskaltaisi avata suunsa. Kipu täytyi kärsiä, jotta parantuminen voisi alkaa, mutta hetkeen kumpikaan ei halunnut raapia suolattuja haavoja verille. Oli helpompaa olla hiljaa ja leikkiä, ettei haavoja ollutkaan.
”Tosiasiassa en tullut hyvästelemään”, Sirius tokaisi, kun teekuppi oli juotu tyhjäksi eikä ollut enempää sijaistoimintoja, joiden taakse piiloutua.
Remus käänsi katseensa toiseen miettien, kuinka kauan kestäisi, kunnes Sirius näyttäisi jälleen itseltään. Hän ei halunnut tunnistaa ohutta olentoa nojatuolissaan tai synkkiä silmiä, joiden hiilenä hehkuva valo oli imetty tyhjyyteen. Remus valitsi hiljaisuuden kannustamaan Siriusta jatkamaan.
”Ajattelin, että haluaisit ehkä tulla mukaani. Nyt kun sinulla ei enää ole edes töitä, olet vapaa mies. Ja me kumpikin olemme olleet liian kauan yksinäisyydessä”, Sirius sanoi.
”Mukaasi?” Remus toisti. Hän tunsi itsensä jälleen pikkupojaksi, joka sai Tylypahkan kutsukirjeen, mutta pudisti päätään, vaikka hänen teki mieli hymyillä ja nauraa. Se olisi kaunista, olisi kiehtovaa nähdä maailmaa toisen kanssa. Ja ennen kaikkea, olisi ihanaa saada Sirius takaisin. Mutta Remus tiesi, miten se kaikki lopulta päättyisi.
”Kaksitoista vuotta, Sirius! Et voi olettaa, että vain hyppään kyytiisi kuin nuorena nousin sen tappopelin selkään.”
”Toisin kuin uskoit, minä osasin ajaa sillä! Remus, kerro minulle yksikin syy, miksi et lähtisi. Mikään ei pidättele sinua täällä. Älä ole pelkuri”, Sirius naksautti kieltään.
”Sinun on parempi mennä yksin.”
Sirius näytti lyödyltä rakilta ja käpertyi peremmälle nojatuoliinsa. Hänen katseensa uppoutui tuijottamaan pientä halkeamaan teekupin reunassa. Remus muisti, kuinka se halkeama oli viiltänyt hänen etusormeensa haavan, kun hän ei ollut muistanut olla tarpeeksi varovainen. Aamu-usva oli aina unen jäljiltä synkkää, mutta se oli vielä synkempää yksinään sängystä herätessä. Silloin unohtui pienet halkeamat ja oman ihon heikkous.
”Remus, minä tahdon sinun tulevan mukaani”, Sirius sanoi.
”Kaikkea haluamaansa ei voi saada”, Remus mutisi vastaukseksi. Hän ei tahtonut Siriuksen tietävän, kuinka onnelliseksi ehdotus hänet teki. Oli parempi pysyä yksin, sillä heidät revittäisiin lopulta kuitenkin erilleen. He olivat kumpikin ajan runtelemia ja heikkoja, heissä ei olisi tarpeeksi voimaa pitääkseen toisensa pystyssä.
”Kuutamo! Sinä et jää tänne nököttämään kuin vanha ja raihnainen idiootti vain, koska olet epävarma! Minä vaikka sidon sinut ja työnnän itse Hiinokan selkään, jos et tule vapaaehtoisesti!” Sirius huudahti.
Remus käänsi katseensa miehen kasvoihin. Silmät kipunoivat ja Remus saattoi kuulla toisen kiihtyneet sydämenlyönnit. Hetkellisesti hänenkin silmissään välähti jokin vahva ja rohkea kipinä.
”Sen minä tahtoisin nähdä”, Remus sanoi. Hänen äänensä oli madaltunut, ja siinä oli murahteleva sävähdys.
”Ja niin tuletkin näkemään!” Sirius uhosi, mutta ennen kuin hän oli kunnolla edes ehtinyt nousemaan, Remus oli tarttunut toisen käteen.
”Kaksitoista vuottaa, Sirius. Siinä on aivan liikaa aikaa”, Remus murahti.
”Kaksitoista vuotta.”
”Tiedän, tiedän, paljon hyvitettävää ja takaisin otettavaa. Siksi meidän pitääkin aloittaa heti”, Sirius virnisti.
Susi ei lopulta voinut mitään virneelleen, joka kohosi kasvoille. Remus naurahti ennen kuin painoi suudelman Siriuksen huulille. Sirius ja Remus ottaisivat ne kaksitoista tyhjää vuotta takaisin, ja he päättivät aloittaa suoraan siinä olohuoneen natisevalla sohvalla.
