Title: Satumaa
Author: Katriona
Genre: angst
Rating: S
Summary: Menen... satumaahan... ja elän... sydämissänne... ikuisesti
A/N: Luetin tämän kaverillani ja jäi aika outo fiilis, kun sain kaverin itkemään.
SATUMAA
Istuin hymyillen nurmikolla auringon lämmössä. Pieni kirja oli auki edessäni. Kirjaimet olivat minulle liian pieniä. En kyennyt lukemaan niitä, koska silmäni väsyivät helposti. Yleensä pyysin sisartani lukemaan minulle, mutta nyt halusin olla yksin kirjan kanssa. En kuitenkaan lukenut sitä, koska en jaksanut nostaa kirjaa, kääntää sen hauraita lehtiä. Halusin vain ihailla kirjaa, sitä kuinka se oli kaunis ja pienuudestaan huolimatta vaikutusvaltainen. Jollakin tavalla olin kuin tuo kirja, pieni ja hauras, mutta vaikutin voimakkaasti muihin. Ainakin niihin, jotka rakastivat minua.
Äiti riensi luokseni sanoen, ettei olisi järkevää istua näin pitkään ulkona. Voisin väsyä liikaa. Huokaisin. Vaikka olinkin hauras, tarkoittiko se, että vahingoittuisin istumisesta. Arvostin kuitenkin suuresti äitini huolenpitoa ja rakkautta. Imin sen puoleeni kuin kukka auringonvalon. Hymyilin äidilleni ja ponnistelin kohottaakseni kättä pystyäkseni koskettamaan äitini käsivartta.
Makasin pehmeällä vuoteella perheeni keskellä. Tässäkö tämä nyt oli? Olin kuitenkin onnellinen, kun sain olla rakkaideni keskellä viimeiset hetkeni. Katsoin äitiä, Marya, Bethiä, Susania ja muita rakkaita. Kaikki olivat tässä, minun ympärilläni. Äidin silmissä kimalsi kyyneliä. Yritin löytää vielä voimia pyyhkiä ne pois, hymyillä, puhua. Sain huulilleni heikon hymyn ja ponnistelin muuttaakseni ilmakuplat kielelläni ääneksi.
"Äiti... älä itke... minun vuokseni."
Vaikenin vetääkseni henkeä, sillä en ollut sanonut vielä kaikkea, mitä halusin sanoa heille. Äiti painoi sormensa huulilleni, kun haukoin uupuneena henkeäni. Äiti hyssytteli minua lempeästi peläten minun rasittavan itseäni. Hän ei halunnut minun tuhlaavan voimiani.
"Äiti... älkää... surko... en ole... koskaan... poissa..." Haukoin henkeäni. Aikaa ei ollut enää paljon. "Menen... satumaahan... ja elän... sydämisänne..."
Suljin silmäni voimieni huvetessa. Pitkään kestänyt sairauteni alkoi vihdoin vaatia veronsa, kuukausien jälkeen. Yksi ainoa kyynel valui poskelleni. Olin liian heikko itkeäkseni. Olin viimein lähdössä kotiin.
"... ikuisesti." Kasvoillani oli vieno hymy. Enää en kärsinyt. Kalpeilta huulilta karkasi kevyt henkäys ja olin viimein kotona.
A/N2: Kommentteja? Tämä oli tällainen romantisoiva kuvaus kuolemasta. Ilmeisesti osaan kirjoittaa vain angstia